Avoimuudesta

Oikeastaan yöllä minua ei valvoita niinkään kauhu tulevan työn arvaamattomuudesta kuin se seikka, että joudun ilmoittamaan kieltäytyväni siitä työstä, josta olemme sopineet alustavasti suullisesti ja jonka aikataulua en ole saanut. Jotenkin ajatus siitä, että vaikeutan minulle keikan ystävällisesti antaneen ihmisen elämää, tuntuu karmealta kantaa. Koetan toisaalta vakuuttaa itselleni, että kun kerran lupailut ovat vain epämääräisiä "kyllä se tulee ja saat sitten sen kun sen aika on", on tavallaan vielä sallittua perääntyä tilanteesta. Mutta en saavuta varmuutta.

Tilannetta ei helpota, että joudun tekemään oharit juuri sille henkilölle, joka on suositellut minua tähän uudentyyppiseen keikkaan. Se tuntuu yksinkertaisesti valtavan epäreilulta. Jossain vaiheessa nukahdan levottomuudesta huolimatta. Valeriaana vaikuttaa sillä lailla - äkisti laskeutuu rauhallinen huppu. En muista nukahtamista enkä rentoutumista, hermostus vain katkeaa ja putoan pimeyteen. En näe unta.

Aamulla totean, että minun on toimittava tässä asiassa täysin avoimin kortein, koska en pidä salailusta enkä jännittelystä (ja tiedän kuvittelevani todennäköisesti muiden reaktiot omiin toimiini paljon tuomitsevammiksi kuin ne itse asiassa ovat; bloggaaminen on auttanut tähän paljonkin, mutta ei kai tuollaisesta luontumuksesta koskaan täydellisesti vapaudu). Kerron mieluummin heti, kuinka asiat ovat ja otan sillä tavalla selvää, miten toinen reagoi toimiini. Kirjoitan sähköpostin minua suositelleelle henkilölle, kiitän häntä suosituksesta ja pahoittelen sitä seikkaa, että se ehkä tarkoittaa toisen keikan onnistuessa sitä, että joudun vetäytymään seuraavasta yhteisestä proggiksestamme, joka vaikuttaa sekin tavattoman kiinnostavalta. Lupaan laittaa lisätietoa heti, kun tiedän itse enemmän.

Ihminen ottaa sen varsin hyvin, mistä lähetän vielä kiitokset perään. Hänen kanssaan on kiva tehdä yhteistyötä, ja haluan hänen tietävän sen. Onhan hänenkin asemansa hyvin paineistettu ja maailma on joskus aika kitsas kehuissaan. Sitä paitsi, sehän on totuus ja varmaan saa hänet iloiseksi. Olo helpottuu tästä pienestä kommunikaatiosta melko tavalla.
'
En onnistu ajattelemaan työpaikkoja ja firmoja sellaisina hirviöinä kuin ne joskus mielellään esitetään. Sen sijaan, että ajattelisin, että minua riistetään ja pidetään epätietoisuudessa joidenkin hahmottomien jättivarjojen taholta, tai siitäkin huolimatta, että toisinaan ajattelen näin, en osaa unohtaa sitä, että ihmiset, joiden kanssa neuvottelen ja sovin projekteista, elävät kuitenkin hekin omaa elämäänsä, josta työ muodostaa aika suuren osan. Jos äkisti vetäydyn jostakin sovitusta, siitä koituu heille henkilökohtaisesti harmia ja lisävaivaa. Ehkä tämä työnantajasympatia seuraa siitä, miten olen nähnyt äidin tuskailevan, kun joku hänen palkollisistaan (hänellä on yksi kerrallaan, mutta vaihdokset näyttävät olevan erittäin tuskallisia ja uhkaavat koko äidin toiminimen pystyssä pysymistä) käyttäytyykin arvaamattomasti. Äkkiä äidin on omien hommiensa hoitamisen lisäksi etsittävä uutta työntekijää, haastateltava heitä ja aloitettava jonkun uuden opettaminen alusta asti. Äidin rasitus ja pelko eivät pysy hänen sisällään vaan vuotavat perhe-elämään. Sunnuntaina äiti lähtee töihin, sillä hänen on otettava sunnuntaiksi töitä, jotta hän voi pitää vapaata haastatteluilleen, ja niin edelleen. Ei sinänsä ihme, että kurkkuani kuristaa tajutessani olevani tuo hankala, arvaamattomasti käyttäytyvä työntekijä. Tosin minuunhan yritys ei sitoudu edes eläkemaksujen vertaa, eli on tilanteessa eroakin. Mutta silti, kun minua kohtaan kerran käyttäydytään avoimesti ja miellyttävästi, tahdon itsekin toimia niin heitä kohtaan.

En pidä myöskään siitä ajatuksesta, että minun pitäisi koettaa esittää jotakin, mitä en ole, tai väittää osaavani jotakin, mitä en osaa. Niinpä olen päättänyt ottaa huomisen neuvottelussa avoimuuden taktiikan niin ikään. Enhän minä siitä hommasta ymmärrä vielä mitään. Toki voin mainita lukeneeni alan palkkataulukot ja kyselleeni ammattiin vihkiytyneeltä ystävältä työn kulusta, ja onhan niistä nyt jokin kuva muodostunut, mutta en tahdo tiimaakaan lisäpainetta siitä, että esittäisin tuntevani jotakin, mitä en tunne tai tietäväni asioita, joista voin vain arvailla. Ja toisaalta, tiedän tarvitsevani tunneperäistä vahvistusta ja rohkaisevuutta nyt enkä ainakaan tahdo yhtään lisää roolipaineita. Kaikkeen tähän on suhtauduttu kustannusmaailmassa ennenkin oikein hyvin ja se tekee minut aika lojaaliksi siihen suuntaan. On varmasti totta, ettei näillä hommilla rikastu, mutta ei se toisaalta ole koskaan kuulunutkaan henkilökohtaisiin tavoitteisiini. Ennemmin kaipaan työympäristöä, jossa minua ei vain käsketä asennoitumaan hyvätyypisti tai voittajasti. Sen, että teen työni hyvin ja kommunikoin ystävällisesti ja rakentavasti, pitää riittää, ja tähän mennessä se onkin riittänyt. (Tämä "pitää riittää" on toki raja, jonka itse asetan ja josta saatan joutua kärsimään. Mutta olen aika vakuuttunut siitäkin, että minun olisi vaikeaa voida hyvin työssä, jos en asettaisi tätä rajaa. Haluan tämän rajan, asetan sen, ja sillä siisti. En usko, että on vain yhdet oikeat kriteerit työpaikan valintaan. Minusta tärkeintä on, että tuntee sopivansa tähän työhön, että osaa nauttia sen tuottamasta vireysasteesta ja sen erityispiirteistä ja että tietää, ettei työtä käytetä omasta mielestä selkeän vahingollisten päämäärien - esimerkiksi minun tapauksessani kulutuskulttuurin lietsomisen tai eläinten kaupallisen hyväksikäytön - edistämiseen. Jollakin toisella voi olla aivan toisenlaiset kriteerit, ja hyvä näin: olisi kurjaa, jos me kaikki koettaisimme tunkea samoihin pesteihin.)

Olen huomannut, että joillakin aloilla avoimuutta hätkähdetään. Ehkä koska se on niissä jotakin uutta? Esimerkiksi myyntityössä avoimuus ei selvästi ollut tervetullutta, ei myöskään naulakkotyttönä työskennellessä. Sen seurauksena nuo työnkuvat karistivat yltään melkoisen osan cooliuttaan minun silmissäni. (Vaikka ehkä se, ettei avoimuutta odoteta, on jostakusta toisesta suoranainen hyve. Tunnen itsekin monia ihmisiä, joiden mielestä avoimuudessa on jotakin hyvin uhkaavaa. Ehkä se ei ole edes tietoinen asenne vaan jostakin, ehkä kotoa tai muiden huonojen kokemusten myötä, opittua säikähtämistä.) Minusta avoimuuden torjunta tuntui noissa töissä kurjalta, koska ilman avoimuutta työ latistuu helposti mekaaniseksi suorittamiseksi ja tuntuu paskaduunilta, vaikka asiakaspalvelutyössä olisi potentiaalia vaikka mihin. Ystävällinen ja läsnäoleva myyjä tai neuvoja on usein pelastanut kokonaisen päiväni, ja mielelläni tekisin (ja kirjastotöissä voin tehdäkin) saman jollekulle toiselle. Se vain käy vaikeaksi, jos on koko ajan sellainen olo, että seisoo tai istuu oikeastaan ihan väärässä paikassa ja että tekee työkavereiden olon vaikeaksi ja vaivautuneeksi erehtymällä toisinaan sanomaan avoimesti jotakin omasta vaikeudestaan suoriutua tietystä tehtävästä tai ymmärtää tuon määräyksen sisäinen logiikka, kun vaihtoehtoinen tapa tuntuisi paljon huomaavaisemmalta laajemmassa katsannossa. Eiväthän asiakkaat kuitenkaan ole vain asiakkaita vaan ihmisiä, samoin henkilöt tiskin toisella puolen.

Ohhoh, harhauduinpa kauas. Näemmä tässä riittää möykkyä vielä pitkiksi ajoiksi. Nyt voin todeta vain yhden seikan: olen tyytyväinen ja onnellinen siitä, etten joutunut jouluapulaiseksi tänäkin jouluna, sillä en pitänyt kirjakaupan kiireestä enkä persoonattomuudesta. Mieluummin stressaan uudenlaiseen työhön opettelua, mahdollisuutta aikatauluttaa uutta ja vanhaa päällekkäin. Työtilanteeni näytttää selkeytyvän moneksi kuukaudeksi kertaheitolla, mikä on uutta ja tuntuu siksi kai sekin ensisijassa stressaavalta. Tilanne tarkoittanee myös sitä, että minun on nyt virallisesti tosiaan ryhdyttävä yrittäjäksi, koska ammatinharjoittajan tuloni ensi vuonna ylittänevät alvirajan. (Tähän mennessä olen selvinyt oman yrittäjäneläkkeeni maksamisella; se on mahdollista y-tunnuksettomalle freelancerillekin.)

Mietin asiaa paineisesti pihisten parikymmentä minuuttia, totesin, että ennemmin tai myöhemmin minun on ilmeisesti kuitenkin alettava pitää kirjaa itse, kirjoitin ystävälle avunpyynnön, ja kun hän ei vastannut parin tunnin sisään, tutkin nettiä ahdistuksessani ja löysin ilmaista neuvontaa yrittämisen perustamiseen. Toisin sanoen, käy juuri kuten ammatinvalintapsykologi ennusti tiiviin tapailujaksomme päätteeksi: perustan yrityksen ennemmin tai myöhemmin. (Hänen toinen ennusteensa, että teen jotakin työtä, jota ei ole vielä keksittykään, toteutui siinä vaiheessa kun bloggasin maksusta Suomen Kuvalehdelle. Saa nähdä, jääkö se mullistavimmaksi toimekseni.) Varasin yritysneuvojalta henkilökohtaisen ajan kahden viikon päähän. Saa sitten nähdä, mitä se keskustelu poikii. Kuten Hurina joskus minulle totesi naureskellen, kun tilanteisiin menee avoimesti ja unohtamatta kaikkien osapuolten inhimillisyyttä, kommunikaatio saattaa saada yllättäviä muotoja. Hänen elämässään se epäilemättä näkyy vielä raisummin kuin omassani, minä sentään saatan arkuuttani olla aika hiljainen vieraassa seurassa, etenkin jos en ole lääkinnyt itseäni teellä tai kahvilla.

Huh, miten nopeasti asiat etenevät. Silti tunnen oloni jo rennommaksi kuin eilen illalla, koska voin tehdä asioita, jotka minusta tuntuvat hyvin tärkeiltä, kuten kertoa avoimesti, että minusta tuntuu kurjalta tehdä oharit, ja hakea apua vaikealta tuntuviin käytännön järjestelyihin. (En ymmärrä oikein mitään kirjanpidosta, verotuksesta enkä sellaisesta ja kaikki uuden yrittäjän oppaat tuntuvat olettavan, että niiden lukija tietää itsestään, missä järjestyksessä mainitut toimenpiteet pitää tehdä.) Tuntuu helpottavalta saada olla epätäydellinen ja kysellä asioita. Niin monta vuotta kuvittelin, ettei sellainen ole sallittua tai ainakaan suotavaa. Ehkä nykyään kysyn liiankin nopeasti, mutta suhtaudun siihen lempeydellä: tasapainon hakeminen ottaa oman aikansa. Ei auta kuin harjoitella!

On kyllä vähän pelottavaa ajatella, että saatan olla yrittäjä ensi vuoden alussa. Kuten isäni aikoinaan, ja äiti ja sisko nykyisin. Sitten koko lapsuudenperheeni on yrittäjiä. Kodista saamani mallin perusteella minun on vaikeaa ajatella yrittäjyyttä minään hohdokkaana, mutta kas vain, näin maailma heittää.