Elävät kivet

Madridin kasvitieteellinen puutarha tuotti pettymyksen. Joko aika oli kullannut muistot tai joku oli tieten tahtoen nyppinyt kyltit pois ja epäsystematisoinut kasvit. Osa suihkulähteistäkin murjotti vaiti. Laihat kissat sentään vilahtelivat, sen muistin oikein, mutta sellaisen muistaminen ei ole riski edes välimeren seudun kohteessa, jossa ei ole aiemmin käynyt.

Pelastajaksi tuli puutarhan pieni kauppa, jonka tuotto käytetään toivottavasti puutarhan kiinnostavuuden kohentamiseen. Kaupassa oli näet myynnissä paitsi tavallista kasvitieteellisen kauppa -sälää kuten hollantilaisia kukkasipuleita ja sieviä kortteja, myös muutamia kasvimaailman hauskuuksia. Kun näin kolmen euron elävät kivet, mikään ei voinut pidättää enää minua ostamasta noita kummia otuksia.

Elävät kivet matkustivat Suomeen matkalaukussa. Ne oli tungettu solmiolle tarkoitetun kovitetun rasian sisään, jotteivät ne hieroutuisi rikki. Kotona totesin henkilövahingot yhdeksi. Kaivoin ruhjoutuneen kasviparan pois sisartensa vierestä ja hautasin sen asiaankuuluvan vaisuna biojätteeseen. Muut nostin ikkunalle. Siinä ne ovat.

Jos olla-verbi tuntuukin vaikealta käyttää ja ymmärtää, elävät kivet tai kivikukat (Lithops) tuntuvat soveltuvan sen ympäristöksi paremmin kuin useat muut eliöt. Lukuunottamatta nopeaa kukintaa ne vain ovat. Tai ainakin jotakin hyvin lähellä vain olemista. Kasvia saa kastella vain kahdesti vuodessa, jos mielii sen säilyvän hengissä. Toisella kastelulla se palkitsee kukinnallaan (ehkä). Toisaalta elävät kivet eivät tunnu erityisen helpoilta täkäläisissä olosuhteissa: niiden pinnassa Madridin ulkovalossa näkyneet viehättävät kuviot ovat haalistuneet aika tavalla huomattavasti pimeämmällä ikkunallani, vaikka olenkin kääntänyt kirkasvalolampun antamaan myös niille aamua ja valojaksamista. Niiden haalistuminen ei silti tunnu epäreilulta eikä pikaista kuolemaa merkitsevältä: kukapa täällä ei haalistuisi talven aikana?

Lithops muutakin kuin on. Mutta muutokset ovat pienieleisiä ja ne huomatakseen on jaksettava tarkkailla. Töpöt ovat hieman kurtistuneet. Senkin olen lukenut olevan normaalia: talvi on niiden kasvukautta, ja kun niille ei saa antaa vettä, totta vie ne hieman kurtistuvat venyessään pituutta. Pienet ilmerypyt kasvin varressa tekevät siitä vielä moninverroin sympaattisemman. Oikeastaan ne näyttävät siltä, miltä ylösalaisin maahan tökätyt norsunjalat näyttäisivät, jos norsun jalka olisi jakautunut kahtia kuten sorkkaeläimillä. Kasvin muoto on selkeän lieriömäinen. Sen ylätasanne (sorkkanorsun kahtiajakautunut polkuantura) kuvioituu sievillä viivakuvioilla, joiden rytmitys, väri ja muodot tuovat mieleen verikuvioin värjätyn noitarummun.

Oikeastaan en ole niinkään kiinnostunut kukinnasta kuin nökötysvaiheesta. Kukinta, pöh, senhän nyt osaa vaikka mikä kasvi. (Ei niin, että jaksaisin pysyä näin innottomana, kun näen nupun, ehei.) Mutta tuollainen pelkkä sinnittelyn tila suuren osan vuotta herättää kunnioituksen ja kiinnostuksen. Se tuo mieleen (aina yhtä vetoavat) erakot, nyt etupäässä Unabomberin, koska luin hiljan kirjan, jossa Unabomberin nimi oli suomennettu Unalentäjäksi. (En osaa kuvitella, miksi. Ehkä suomentaja ja kustantaja ajattelivat, ettei Unabomberin lentometafora aukeaisi suomalaisyleisölle? Mutta kuinka monelle aukeaa Unalentäjä?) Toki moni muukin kasvi sinnittelee kummassa muodossa, esimerkiksi krookus sipulissaan ja talven ajan moni perenna maavarsissaan, puiden omituisista rungoista nyt puhumattakaan, mutta elävän kiven sinnittelyä on helppo seurata eikä siihen ole yhtä tottunut kuin puiden pystyihin vesinostureihin.

Jotenkin elävää kiveä on helppo ymmärtää. Vaikka se ei tuskaile eikä kiirehdi, sen kedonkukkuus on ymmärrettävämpää kuin rehevämpien sisartensa. Eikö tuossa harvoin veden saamisessa ja silloin tällöin yllättäen kukan putkauttamisessa olekin jotakin perin inhimillistä? Tai näin ainakin sen itse ajattelen. Toki olosuhteiden hyväntahtoisuuden (valoa riittävästi, tietty lämpötilahaarukka, ei vettä kuin nuo pari kertaa vuodessa, liikaan kun voi hukkua) on jotenkin täsmättävä muutoinkin, mutta varsinaisia kukoistuskausia esiintyy harvoin. Enimmäkseen sitä vain pysyttelee. Ja jos odotukset koostuvat jostakin muusta (liianimaisesta kiipeilystä suurten puiden latvuksiin tai jatkuvasta kukinnasta yli pakkastenkin), liekö luvassa varmaa pettymystä tai ainakin riittämättömyyden tunnetta?

Huooh, taidan olla liian synkeä kirjoittamaan. Tai oikeastaan pysyttelevä, vegetatiivinen. Muut ovat kutsuneet tätä tilaa surullisuudeksi ja olen kieltänyt olevani surullinen. Jossain vaiheessa - teininä - oikein hermostuin tällaisiin kysymyksiin, koska uskoin vielä sellaiseen maailmaan, jossa on jatkuvasti pysyteltävä liikkeellä ja jossa harkitsevuus ja kyky sietää pitkäveteisyyttä ovat yksinomaan paheita. Kivikukka on tainnut virittää minut. Tai valon vähyys. Tai kissat. Ne nukkuvat, vanhat kissat.