Pisteeseen saakka

Melkein ehdin unohtaa, miltä stressi, todella kova stressi, tuntuu. Näkee tuskallisen teräväpiirteisesti, mutta kapeammin. Ei kuule, kun toinen puhuu huolistaan, sanoo vain mmmh ja ajattelee illan neuvottelua, illan neuvottelua, illan neuvottelua. Repii itsensä siitä irti, pakottautuu kuuntelemaan. Ei pysty syömään.

Aamulla pyörittelen leivänpalasta, yhtä pientä palasta, käsissäni kuin se olisi jotakin vaarallista tai tuntematonta alkuainetta. Tällaista... materiaa. Siitä murustuu sänkyyn. Saan ehkä puolet suuhun ja nielaistua, mutta leipä pyrkii välittömästi takaisin ylös. Vatsani ei ole sitä mieltä, että se kerkiäisi huoliltaan sulattaa ruokaa. Rauhoittavaan yrttiteehen se sentään suostuu. En ole oikein saanut syötyä siitä saakka, kun kuulin uutisen. Nälkä ei vain tule, ja jos koetan pakottautua, iskee kuvotus. Mitä kehoni kuvittelee? Että sen pitää pystyä pakenemaan tai taistelemaan, että verta ei riitä vatsan toimintoihin?

Uneen putoan kuin kaivoon ehkä juuri sen takia, että uupumus alkaa iskeä kaiken tämän ruokahaluttomuuden seurauksena. En tunne väsymystä illalla, mutta kun käyn makaamaan Vompsun määräämänä, katoan.

Tänään menemme Vompsun kanssa vesijuoksemaan, koska tahtoisin saada sydämen hakkaamaan edes vähän tarmottomammin. Vesijuostessa tuntuu siltä, että voisin painaa kovaa tahtia useita tunteja, mutta sitten äkisti jalat eivät tahdo liikkua lainkaan ja saunassa pyörryttää ja oksettaa kovasti. Istun pukuhuoneessa taas pitkään pää polvien välissä ja tärisen kylmästä ja pahoinvoinnista. Miten tehokkaasti olenkaan unohtanut tämän tilan! Kolme vuotta sitten vesijuoksin juuri näin, nitistääkseni hermostustani. Mitä sitten tapahtui? Lopetin suhteen, stressi laukesi. Tai osa siitä. Sen jälkeen stressasin uutta työtä, juoksin taas sinne saakka, että jälkikäteen oksetti.

Mutta pisteeseen saakka juoksemisella on funktionsa: sen jälkeen, kun horkka ja oksetus katoaa, tulee nälkä, ja tiedän, että minun on saatava kehoni suostumaan ruokaan. (Jos neuvottelen syömättömyyden tilassa, ties mihin ehtoihin suostun, ja ainakaan en vaikuta mistään työstä selviämään kykenevältä, jos kädet tärisevät ja itkettää.) Kotimatkalla melkein itken nälästä ja janosta. Ostan Alepasta mustikkakeittoa, se tuntuu kauhean kylmältä työntyessään vatsalaukkuun. Kotona keitän täysjyväspagettia, teen tomaattikastikkeen. Nälkä katoaa, mutta olo ei tule täydeksi. Mutta ei enää tunnu siltäkään, että voisin hetki mikä hyvänsä kaatua pitkin pituuttani lattialle, sentään. Otan taas leipää käteen, se pyörii kädessä, en saa vietyä sitä suuhun. Lopulta työnnän leivänpalan takaisin pussiin ja huomaan, että käsi tärisee vähän. Kun tuijotan kättä hämmästyneenä, tärinä lakkaa äkisti.

Onneksi neuvottelu on tänä iltana. Kahden tunnin kuluttua!

En ymmärrä, miksi stressi on näin valtava. En tiedä, kauanko tällaista voi jaksaa. Ruokahalun olisi suotavaa palata. En tahdo, että painoni tipahtaa taas parissa viikossa useita kiloja, ja tiedän, että jos en saa syötyä, en saa pian nukuttuakaan. Ehkä. Ei, en tiedä sitä, mutta viimeksi kävi niin. Nytkin saattaa käydä samoin, tai sitten stressi laukeaa, kun asiat on sovittu ja pääsen tarttumaan toimeen. Pahinta on tämä odottaminen, vuorenkokoinen ja vaativa urakka, jota tarkastelee yhtään tietämättä, miltä kiipeäminen tuntuu ja milloin pääsee kiipeämään. Kun asiaan vähänkin perehtyy, on jo paljon viisaampi, ja ainakin voi tehdä jotakin sen edistymisen hyväksi. Odottaminen sen sijaan tekee hulluksi.

Vompsu lähtee juuri täksi viikonlopuksi pois, joten illalla kukaan muu kuin kissat ei makaa vieressäni hengittämässä minua uneen. Neuvottelun jälkeen olisi ystävän keikka, mutta olen niin heikossa kunnossa, että enköhän neuvottelun jälkeen tule vain kotiin nukkumaan (ja ehkä vähän itkemään, jos jännitys laukeaa). Asioita ei helpota lainkaan, että on kuukautiskierron loppupuoli, jolloin olen tavanomaista itkuisempi, epävarmempi ja onnettomampi. (Kirjastosta lainaamani Seksuaalisuus-kirjan mukaan tämä johtuu siitä, että kuukautisten loppuvaiheessa elimistössä vallitsee serotoniinin puute. Sitä voitaisiin hoitaa masennuslääkkeilläkin, mutta en usko, että sellaiseen on tarvetta, riittää että tiedän mielialan muutoksen hormonaaliseksi ja sinänsä vaarattomaksi. Serotoniininpuutos ilmenee usein kyltymättömänä nälkänä. Mutta ei minulla nyt kyllä ole nälkä, kaukana siitä... olisi vaan.) Vompsua itkettää, kun hän lähtee, mutta en osaa oikein vastata siihen muuten kuin surullisesti hymyilemällä ja halaamalla ja sanomalla poissaolevasti, että varmasti kaikki menee ihan hyvin meiltä molemmilta. (Hän menee viikonlopuksi lapsuudenkotiinsa sisarustensa kanssa, joten luvassa on vaikeaa yhdessäoloa.) En vain veny empatiaan, en tällaisessa tilassa. En saa mitään kosketusta siihen, mitä tunnen tai mitä joku toinen tuntee, ennen kuin saan pudottua itkuun oikein kunnolla.

Haluaisin soittaa äidille uudesta työstä, mutta tiedän, että jos yritän soittaa, en pysty kuin itkemään. Minua se auttaisi, mutta äidille koettelemus voisi olla turhan rankka, hän huolestuu sellaisesta aina niin kovin. Tietysti voisin kävellä hänen töihinsäkin tai ajaa bussilla vanhempieni luokse yöksi, mutta pelkään, että säikäyttäisin heidät perinpohjaisesti tällaisena sotkuisena itkumyttynä. Eihän mitään pahaa ole edes tapahtunut, vaan olen saamassa työn, jota olen toivonut! Eikä siinä ole mitään järkeä! Mutta näin vain tapahtuu, siinä on oma huvittava logiikkansa.

Jotenkin metatasolla kaiken tämän syömättömyyden ja omituisen vireystilan yläpuolella tunnelma on kevyt, hallittavissa, koska tunteet ovat loitontuneet jonnekin omaan akvaarioonsa surisemaan. Muistan syömishäiriöistä lukemani tekstin, jossa esitettiin, että syömättömyys on itse asiassa varsin tehokas tapa kontrolloida tunteiden voimakkuutta. Ilmeisesti kehoni tietää sen ja ottaa tämän keinon käyttöön lupaa tiedustelematta. Kuvotus ja uupumus seisovat tavallaan kaiken muun edessä tai laulavat omaa säveltään niin lujaa, ettei mitään muuta oikein tahdo kuulla. Jos mielestäni ei olekaan siksi ratsastajaksi, joka narraa hevosen esteelle ennen kuin tämä kerkiää ajatella, ettei taatusti pysty loikkaamaan esteen yli, kehosta näyttää olevan. Se järjestää muuta ajateltavaa.

Tai ehkä ajateltava on väärä sana. En erityisesti ajattele mitään eikä minusta oikein tunnukaan miltään. On kuin ajelehtisin kilometrejä kehon yläpuolella, seuraisin lasin takaa sen väsähtämistä ja äkillistä ruoan ihmettelyä. Aivan kuin se olisi unohtanut, mitä ruoan kanssa kuuluu tehdä, miten ruokaan reagoidaan.

Paitsi silloin kun sen juoksee altassa pisteeseen saakka. Se ei tunnu mukavalta, mutta sitten saan sentään syötyä vähän.

En tiedä, ehkä minun pitäisi luottaa kehoon enemmän, hyväksyä se, ettei se nyt vain tahdo syödä. Mutta perheeni syömishäiriöhistorialla en oikein tohdi asennoitua niin, koska olen havainnut, etteivät kehot aina toimi kovin järkevästi ja että jotkut asiat olisi parempi käsitellä kuin etäännyttää ne nälän taakse. Minä en ainakaan tahdo sairaalaan tilanteen pitkityttyä enkä siis aio antaa tilanteen pitkittyä. Mielummin vähän horkkaa ja pahoinvointia, jos se pakottaa nälän esiin. Tavallaan on onnellinen sattuma, että Vompsu lähtee juuri nyt pois, sillä olen surkeaa seuraa vaeltaessani eestaas lasittunein silmin, kädet epäluotettavina, kyvyttömänä tajuamaan vitsejä ja tunteita.

Enää puolitoista tuntia. Ajattelen kotiin palaamista neuvottelusta toisena pisteenä tänään. Piste ei saa tulla kesken neuvottelun eikä sitä ennen. Hengitän, sillä voinko tehdä muutakaan, hengittää ja kestää tätä tilaa? Sisään, ulos, sisään, ulos. Muille ihmisille tehdyt esitteet, aikataulut, tavoitteet, tulkinnat... harmaa kissa peiton alla, jalkojeni luona, tietoisuuteen puskeva pissihätä, hämärtyvä huone. Edith Piaf, kaiuttimissa. Sitten Annie Lennox, se kappale, jota joskus soitettiin huoneessa kauan sitten kerta toisensa jälkeen, miksi, miksi, miksi.

Silloin jo ajattelin, miksi jotkut asiat tapahtuivat kuten tapahtuivat, ja äkisti mieleen tulevat Hurinan kasvot sen jälkeen kun kerroin hänelle jokin pimeä iltapäivä kirjastossa, miten ja milloin kaikki tapahtui, ja mitä psykiatri sen jälkeen arvioi, ja Hurinan ilmeen huolestuneisuus ja sanat: "Ei sellaista pitäisi tapahtua kenellekään." Ja oma kiusaantuneisuuteni, koska minusta tapahtumat, jotka kuvasin, eivät useimmiten tunnu yhtään miltään, vaikka ne välillä iskevätkin tietoisuuteen sellaisella voimalla, että säikähdän. Ja huomaan, että nyt kun kehoni on liian levoton syömään ja näkee ja kuulee kaiken uhkaavan terävästi eikä tahdo kiinnittää mihinkään muuhun huomiota, nyt äkkiä muistan terävästi senkin, miltä tuntui mennä syksyllä kouluun muuttuneena. Muut eivät nähneet sitä selvästi, mutta itse tiesin jonkin menneen sijoiltaan. Olin yksin, täysin yksin. (Enkä edelleenkään pysty järkyttymään koulusurmista ja sensellaisista - minulta karisi usko ihmisiin jossain mielessä jo kauan sitten, varhaisteini-iässä, vaikka minua ei silloin vahingoitettukaan vaan vain löysin väkivallan uhrin, ja vaikka tavallaan olenkin saanut paljon luottamustani takaisin ja enimmäkseen kai vaikutan nykyään aika normaalilta ja pidän ihmisistä. Ei minun ole vaikeaa uskoa, että ne samat ihmiset, joista pidän, ystävät ja perheeni ja minä itse jossakin toisessa tilanteessa, toisessa ajassa, toisessa roolissa, jättäisimme näkemättä hädän ja avunpyydöt ja vain noudattaisimme käskyjä ulko- tai sisäpuolelta. Uskon tavanneeni muutaman ihmisen, jotka hätkähtäisivät aika nopeasti vastustamaan vahingoittamista, mutta hekään eivät heti huomaisi, ja hekin tuntisivat tyytyväisyyttä siitä, etteivät olisi vahingoitettavien puolella. Kuten minäkin. Taatusti olen tyytyväinen siitä, etten ole viljabroileri enkä maitokarjan sonnivasikka.)

En muista, milloin viimeksi olisin ollut näin yksin, yksinäinen ja lohduton kaiken näennäisen etäännytykseni takana. Ja milloin olisin myös halunnut säilyttää tilanteen näin, koska näin saan sentään jähmettyä hengittämään eikä minun tarvitse kokea viiltävää epätoivoa siitä, etten kykene enää, toistaiseksi, stressin laukeamiseen saakka, tunnistamaan toisten ilmeiden ja eleiden pieniä vihjeitä, että toiset ovat muuttuneet kulisseiksi, jotka vain näyttävät ihmisiltä, samalla tavalla kuin itsekin vain näytän ihmiseltä, siellä kaukana, eikä se merkitse mitään.