Loistouutinen ja karmea stressi

Ehkä on huono ajatus lukea sähköposti ennen nukkumaanmenoa, ajattelen. Sitten huoahdan, että tuskin siellä mitään on.

Olen väärässä. Sähköpostissa odottaa se työtarjous, jota olen ronkunut ja tiedustellut, siinä se nyt on. Ensimmäinen reaktio on jähmettyminen. Istun ihan hiljaa, tuskin hengitän. Pelkään näkeväni unta. Sitten rentoudun, luen viestiä eteenpäin. Lukitun muutamaan sanaan, en ymmärrä niitä, etsin sanakirjan, tarkistan ne. Luen vielä eteenpäin. Istun ja hengitän. Tunnen pelon valuvan minuun, vaikka kai minun pitäisi nyt tuntea riemua. Mitä roskaa, ei ihmisen pidä tuntea mitään. Minä pelkään ja sillä siisti. Pelkään, koska toive on toteutunut.

Sitten saan sanottua ääneen, mitä on tapahtunut. "Hienoa!" huutaa Vompsu. "Niin on, mutta helvetin pelottavaa myös", vastaan. Äkkiä koen itseni pieneksi ja huonoksi ja ansaitsemattomaksi ja työ tuntuu vuoren kokoiselta. "Totta kai se on pelottavaa", vastaa Vompsu. Niin, totta kai, myönnän auliisti. En ole ennen tehnyt tällaista enkä tiedä, onnistunko. En tiedä edes, pidänkö työstä, vaikka moni onkin kysynyt minulta, miksen tee sitä työtä ja että he kuvittelisivat minun viihtyvän siinä. "Mutta siis tietysti mä haluan sen!" totean sitten.

Jotenkin vain tiedän sen, tiedän etten antaisi itselleni anteeksi, jos pelkkää tietämättömyyttäni ja säikkyyttäni vastaisin kieltävästi. Hitto vie, olen kinunnut mahdollisuutta pitkään. Kaikki tietävät, että tämä on kokeilu. He ovat halukkaita luottamaan minuun. En voi nyt työntää päätäni sängyn alle ja hopottaa, että luottamus on perusteetonta. Eikä se ole, kuten Vompsu sanoo, osa työstäni on ollut juuri tällaista ennenkin. "Mutta vain osa", muistutan. Se on ollut se osa, josta olen ollut vähän peloissani. Voi olla, että saan aikaan katastrofin, se on ihan mahdollista. Mutta todennäköisesti en. "Ehkä saan haukkuja ja voin sitten sanoa, ettei tästä oikein tullut mitään", aprikoin ääneen. "Et voi tietää kokeilematta", lohduttaa Vompsu. "Niin", myönnän.

Oikeastaan puhuminen on turhaa. Jo viestin otsikon nähdessäni tiedän näet, että jos asia minusta riippuu, tämä on seuraava työni. (Toivottavasti en pimahda lopullisesti asiasta neuvoteltaessa, hihittele ja tuijota ulos ikkunasta tai pissi toimistotuolille tai muuta, josta voitaisiin päätellä, etten ole pestin mittainen.) Tarjous tuntuu yhtä aikaa pelottavalta, kutkuttavalta, haastavuudessaan hullulta ja samalla luontevalta. Olen joskus ohimennen kysynyt, liikenisikö minulle joskus tällaista työtä, joskus vähän muistellut toiveestani, ja nyt he tarjoavat sen mukaista pestiä.

Tunnen samaa ambivalenssia kuin rakkaussuhteiden solmimisessa. Tavallaan haluan, mutta olen pelosta kankea eikä pääparkani tunnu toimivan entisenkään vertaa. Itkettää, mutta olen niin jännittynyt, ettei itkuun putoamisesta ole puhettakaan. Mutta tiedän myös, että kaikki lutviutuu jossakin vaiheessa, tai jos ei lutviudu, ei siihenkään kuole. En oikein hahmota edes, millaiseksi ajanjaksoksi olen sitoutumassa ja mitä tämä kaikki merkitsee. On aloitettava taas aivan alusta, opeteltava kääntymään päinmakuulta selälleen ja päinvastoin, kurotettava varpaisiin ja taivaalle, haparoitava, ryömittävä ja kontattava, kunnes vähitellen voi kävellä pelkäämättä kaatuvansa mihin tahansa suuntaan.

Mutta opinhan toki kävelemäänkin, se oli katastrofi, olen kävellyt jalat hajalle enkä oikein osaa kuvitella itseäni istumatyöhön. Enkä osaa katua, en osaa katua tällaisia hetkiä, joina myrskyän sisältäkäsin sanoessani asian kuin itsestäänselvyyden ja muut sanovat "hienoa" ja tunnen putoavani vinhasti, kohta puidenlatvojen tasolle, ja istun rauhallisesti sängyllä ja sydän hakkaa ja tuntuu siltä, että yöksi on mahdotonta nukahtaa ilman VALTAVAA kupillista valeriaanaa. Ja toivon, ohimenevästi, että olisin sittenkin syntynyt hevoseksi, sillä hevosena minulla olisi ratsastaja, joka ohjaisi minua vaivihkaa ohi pelottavan esteen niin monta kertaa, että rentoutuisin, ja sitten äkisti kääntäisi minut esteelle ja ennen kuin olisin ymmärtänyt, olisin loikannut sen yli ja puhkuisin hämmästystä ja tyytyväisyyttä. On jotenkin rasittavaa olla molemmat, koska enimmäkseen identifioidun hevosensäikkyyteen, en juonimiseen ja "kaikki menee ihan hyvin" -rimssuun.

Vaikka jälkikäteen tietysti kaikki tuntuu juuri siltä: minä vain jotenkin humpsahdin sellaiseen asiaan, mihinlie, yliopistoon ja valmiiksi ja työhön ja toisenlaiseen työhön, suhteista nyt puhumattakaan. Suhteiden alussa on aina sellainen olo, että on marraskuu, mutta ei aurinkoinen päivä kuten tänään, vaan vihmainen, piiskaava, lehdet lentävät ja on märkää, silmille on kiedottu side ja takin kaulus on aika auki eikä ole kaulaliinaa. Ja on edettävä kokonaisen kaupungin halki sillä tavalla, sokkona, ehkä jopa takaperin. On unohtanut perustelut, miksi ajatteli haluavansa jotakin, mutta epäilee, että asia on edelleen niin, ja siten ei jähmety paikalleen, vaikka liikenteen läpi luoviminen takaperin ja vielä side silmillä ja liukkaalla kelillä ei voi mitenkään olla turvallista eikä järkevää. Samalla tavalla kuin hevosen selkään kapuaminen ei koskaan voi olla täysin turvallista eikä järkevää, eikä juokseminen portaissa, eikä edes hathajooga, lempeä hathajooga, jossa heti onnistuin venäyttämään selkäni liialla tehokkuusfiksaatiolla. Elämä ei noudattele turvallisuustoiveita.

Ja näissä tilanteissa on itsepäinen pieni hevonen, pieni tynnyrivatsainen hevonen, joka tuijottaa keltavalkoista puomia vauhkona otsatukkansa alta ja jonka silmät pyörähtelevät ja joka sivuuttaa esteen viimeisen kerran hypätäkseen sen yli seuraavaksi, hevonen joka ei kuollakseenkaan myöntäisi, että se itse on tämän keksinyt, itse se itseään tässä suostuttelee, puhuu puomin putoamisesta jonakin ei-vaarallisena. En minä niin tahtonut! Paitsi että tahdoin! Niin, mutta se oli eilen! Mutta tahdothan sinä edelleen tai siis tahdonhan minä edelleen! Niin mutta minua pelottaa myös! Mutta sinua tylsistyttää ei vaan minua tylsistyttää myös pelkkä uran kiertäminen, eikö vaan! Niin, mutta! Mutta! Mutta! Mitä vaan mutta ei tuota estettä ja juuri tuon esteen minä aion nyt seuraavaksi hypätä, kolisivat kaviot puomiin tai eivät.

Ottavatkohan muut työkeikkoja vastaan jotenkin pienemmällä tohinalla ja kohinalla? Tuntevatko hekin repeävänsä ainakin kahteen palaseen, jotka kinaavat kireällä äänellä niin ettei uni lähesty? Voisinko joskus ja jossakin asiassa tuntea itseni varmaksi, päteväksi, kelpoisaksi, epäröimättömän innokkaaksi (vaikuttamatta silti saivartelevalta, pompöösiltä tai jankuttavalta hemulien tyyliin, kuten joskus kasviasioissa käy tai ainakin pelkään käyvän)? Onko se liikaa pyydetty? Edes jossakin? Tai jos edes sydämeni hakkaisi sen verran laimeammin, ettei se tuntuisi sijaitsevan yhtä aikaa poskihampaissa ja jokaisessa sormenpäässä?

Luultavasti tanssin tulisten hiilten steppiä sinne saakka, että kaikki on varmistunut tai en vain jaksa hermoilla ja siihen voi mennä kuukausia. Luojan kiitos ostin Espanjasta suuren pussin valeriaanaa. Ja onneksi on kirkasvalolamppu ja D-vitamiinitabletit ja tämä asunto ja Vompsu ja kissat, onneksi tänä perjantaina alkaa rentoutumiskurssi. Arvelin, että siitä saattaa olla marraskuun pimeydessäkin hyötyä. Hämmentävää, miten oikeaan osuin sokolla arvauksella. Sillä sain tämän pestin tai en (tyypillistä, etten osaa kuvitella, että se voisi olla varmaa, minun pitänee raivostua omaan kyvyttömyyteeni sen parissa varmasti oikein kunnolla ennen kuin koen sijaitsevani jämerällä todellisuuden maaperällä), molemmissa tapauksessa tohisen ylikierroksilla jokseenkin varmasti.

Ellen sitten yön aikana vaihdu joksikin toiseksi tai kohta herää tutulta futonilta. Hmm, en muista kyllä ikinä kirjoittaneeni unessa blogia... jotenkin minusta tuntuu, että olen valveilla enkä unessa, mutta en oikein osaa asettua uutiseen. En ole ehkä tottunut siihen, että tärkeät toiveeni noin vain toteutuvat. Niin, sitä se varmasti on. Monet asiat ovat tapahtuneet toivomatta, useimmat asiat, itse asiassa. Viimeksi kai olin näin täpinöissäni, kun sain ensimmäisen kustannustoimituskeikkani. Siitä on nyt kolme vuotta.

Pelkään tukehtuvani pulssiini. Samaan aikaan tahtoisin nauraa ääneen tai itkeä, mutta olen kadottanut nuo kyvyt. Kissat eivät huomaa mitään erityistä tapahtuneen.