Pulpettikatto

Pulpettikattoisessa talossa on jotakin somaa. Yhtenäinen luiska, saumattomuus. Vettä tippuu vain toisaalle.

Talo maksaa oikeastaan enemmän kuin meillä on varaa tai ainakin siitä pyydetään enemmän. "Enemmän kuin meillä on varaa" tarkoittaa, että saamme kyllä sen suuruisen lainan, mutta minua epäillyttävät nämä summat. Mutta ruokailuryhmä kylpee valossa, kuvittelen siihen kohtaan työpöydän. Kummallinen ujostus täyttää minut ja kysyn mieheltä, voisimmeko laittaa välittäjälle hänen puhelinnumeronsa, koska pelkään, etten muuten uskalla vastata puhelimeen. (Ajatus tulee yllättäen mutta tuntuu relevantilta.) Mies nauraa hermostukselleni ja suostuu.

Menemme huomenna katsomaan taloa. Neljä kilometriä juna-asemalta. Onnun edelleen, jokin nilkan alla on turvonnut ja pielessä, en saisi varsahyppiä, mutta välittäjä on luvannut kyyditä meidät. En osaa kuvitella kuvista, missä päin on iso tie ja missä päin merenlahti ja miltä ne viereiset mäet näyttävät. En halua kuvitella, haluan auton pysähtyvän pihaan. Haluan kokeilla kepillä, kuinka syvälle tien perustus on tehty, saako sen muokattua rautakangella.

Tai sitten kokeilunhalu pihahtaa kasaan heti. Niinkin on käynyt joidenkin talojen kohdalla. Jos ostaisimme talon nyt, muuuttaisimme sinne ensi vuoden alussa. Se tarkoittaisi monia pulmia. Niistä voisi voimaantua tai lannistua.

Muistan enimmäkseen voimaantuneeni pulmista, koska jossain vaiheessa kuitenkin raivostun niihin ja teen jotakin niille ja sitten opin osaavani tehdä kaikkea sellaista mitä en ole aluksi uskaltanut kuvitellakaan.

Jokin talossa saa ajattelemaan, että sitä olisi mukavaa käydä katsomassa. Se näyttää hyvän tuulen talolta, onnentalolta. Se ei ole mummonmökki, maalaistalo eikä liioin moderni. En onnistu luokittelemaan sitä miksikään muuksi kuin taloksi, ja se tuntuu hyvältä ennusmerkiltä. Vielä parempaa: talon luona on hautausmaa. Heti vieressä! Hautausmailla viihtyy usein lintuja ja oravia. Ja jos talossa asuisi vaikkapa loppuelämän, ei tarvitsisi muuttaa pitkälle kuollessaankaan. Se, joka kuolisi myöhemmin, voisi raihnaisilla kintuillaan käydä haudalla usein. Tai eihän sellaista voi tietää.

Katsotaan nyt kuitenkin ensin, miltä talo näyttää. Huomenna on herättävä aikaisin, jotta ehdimme ensimmäiseen junaan. Ehkä tiedän jo ennen pihaan astumista, että talo on väärä. En ehkä tiedä, miksi, mutta tiedän. Tai että se on hyvä ja oikea.

En tiedä, kumpi olisi parempi tässä tilanteessa. Mutta olen jokseenkin varma, että onnistun selittämään kummankin paremmin päin. Tai jos en onnistu, sitten voimme varmasti muuttaa takaisinkin.

Päivät istun käännöksen ääressä, etenen. Olen sivulla kahdeksankymmentäkaksi. Yksi päivä luin ensimmäistä toimittamaani kirjaa ja huomasin, että uskaltaisin nykyään toimittaa sitä paljon tarmokkaammin ja rohkeammin. Vai röyhkeämmin? Sitten tuijotin raitiovaunun ikkunasta ulos enkä osannut päättää, onko tuo rohkeampi ote etupäässä hyvä vai huono ominaisuus, ja lopulta päätin, että ehkä kuitenkin hyvä, ja huomasin, että on kummallista tehdä tällaista työtä, jolle ei oikeastaan ole kauhean selkeitä kriteereitä vaan jossa joutuu haparoimaan epämääräisyydessä aivan kaiken suhteen. Kummallista kyllä, pidän juuri tuosta muodottomuudesta. Pidän siitä blogin kirjoittamisessakin. Pidän kovasti kommenteista ja ihmisistä, koska ne ja he ovat niin yllättäviä. Jopa kissat onnistuvat yllättämään minut päivittäin. Pintapuolisesti ottaen ne vain loikoilevat, pesevät itseään, syövät ja käyvät vessassa ja välillä hakevat hellyyttä. Mutta kun katson tarkasti, voin huomata pienessä kissassa välillä epäröintiä, välillä päättäväisyyttä. Lohen korvat sojottavat välillä uteliaasti unestakin, välillä se tahtoisi sulkea minut ulos asunnosta, jos laulan.

Oikeastaan sillä ei ehkä edes ole väliä, onko otteeni työstä parantunut vai huonontunut. Muistan elävästi ne kirjeet, joita olen kirjoittanut, palautteen kääntäjille. Että tätä lisää, tämä oli omaperäinen ja hauska tapa ilmaista asia, että tässä on rohkeutta ja että nyt hissuttelulle vielä lisää kyytiä. Minusta tuntuu, että heistä oli hauska saada tuollaista palautetta, tai ainakin minusta olisi saada. Ehkä kirjoitinkin palautteen myös itselleni. Miten pyörryttävä ajatus.

Tuntuu kummalliselta kiirehtiä aamulla juna-asemalle sen sijaan että jatkaisin käännöstä siitä hauskasta kohdasta, jossa käsitellään, miten elämänsä älyllistäjiä voi auttaa huomaamaan, ettei analysointi ole sama asia kuin tarkkaileminen ja ettei ajattelu vasta havainnointia. Mutta luulen, että käännökselle tekee hyvää levätä sen aikaa, kun hurisemme Vompsun kanssa junassa. On jännittävää, ettei voi lainkaan ennakoida, millä mielellä on seuraavana iltapäivänä. Tarkoitan: käännöksen kanssa on niin turvallista. Voi vain istua ja jyskyttää eteenpäin. Vaihdoin eilen vaatteet ensimmäistä kertaa sitten lauantain. Paidankaulus oli muuttunut valkoisesta harmahtavaksi, ja ajattelin ystävää, joka kuvasi työminäänsä farkkuiseksi ja villapaitaiseksi. Minä taas näytän juurtuvan vaihteeseen, jossa en ota edes pyjamaa päältä vaan vedän vain sen päälle verkkarit käydäkseni kaupassa.

Ei ihme, että minua kiukuttaa työssä, jossa joku viitsii nurista siitä, etten ole laittanut puuteria.

Mutta katsoin sentään talojen ilmoituksia ja löysin pulpettikattoisen. Katselin kuvia ehkä kymmenen sekuntia ja sanoin: "Minusta täällä on yksi jota me voitais mennä katsomaan."

Haluan nähdä, en kuvitella.