Isänpäiväaskartelua

Askartelen isälle cd-koteloa Puppini Sistersin levyyn. Kotelossa on kirkkaat värit ja sydämiä. Samalla ajattelen, miten monenmoisia isäsuhteita tiedän. Omianikin on ainakin kaksi, karkeistettuna, sekä toki monia välimuotoja ja vaiheita, jotka eivät sovi täysin kumpaankaan tiloista. Ajattelen ystävää, joka voi sytyttää enää kynttilän isäsuhteelleen ja sitten tuota samassa tilassa kanssani asuvaa miestä, joka soittaa isänsä kännykkään tietäen, ettei tämä vastaa, ja kun vastaaja naksahtaa päälle ja käskee persoonattomalla äänellä jättämään viestin numerolle, hän sanoo, kirjakielisesti ja pingoittuneesti (kuten aina isälleen puhuessaan): "Hyvää isänpäivää Sinulle, isä." (Ison äSsän kuulee.)

Annan isälle Puppini Sistersiä, koska isä kaipaa varmasti iloa ja energiaa. Puppineille ei oikein voi olla hymyilemättä. Ja isä pitää Andrews Sistersistä, Puppinien esikuvasta, joten voisin kuvitella hänen pitävän Puppineista. Mutta en nyt ryhdy kuvittelemaan mitään ja painan mielestäni ajatuksen äidistä, joka ei pidä musiikista vaan pitää sitä kaikkea melskeenä, ja hänen harmistuksestaan, kun isä kuitenkin haluaa uteliaisuuttaan ja ehkä hieman kohteliaisuuttaankin kuunnella levyn heti. Pahinta äidin kannalta on, jos isä pitää musiikista. Silloin isä saattaa soittaa levyn useampaan kertaan ja riite ritisee huoneen poikki. Mutta siitä selvitään, tämä näytelmähän on toistettu jo kymmenet kerrat ja ne ovat edelleen naimisissa ja äiti on kuitenkin normaalisti töissä kuutena päivänä viikossa yli kymmentuntisia päiviä, joten isä voi enimmäkseen kuunnella musiikkejaan äitiä ärsyttämättä. (Niin, minäkin ounastelen, että äidin eläkkeelle jääminen saattaa tuntua aluksi hieman tanakamman ydinlatauksen räjähtämiseltä.)

Minun on joskus vaikeaa suhtautua isään, koska eihän minulla ole vain yhtä isää. (Eikä asiaa helpota, ettei ole myöskään vain yhtä minua, tietynlaista, tietyin tavoin reagoivaa tytärtä.) Kun isä ajaa autoa, hän suoltaa naiskuskeja halventavia kommentteja ja muutenkin haukkuu muut tiellä liikkujat pataluhaksi. Hänen mielestään on oikeutettua ajaa vanhoilla vihreillä, koska liikenteen sujuvuus tarkoittaa, ettei tarvitse pysähtyä "turhaan". Tällaisina hetkinä pelkään hieman isää ja tunnen suurta vastenmielisyyttä, koska tajuan kuuluvani monin tavoin hänen halveksimiinsa luokkiin: ensinnä, olen nainen (joskin hän myöntää, että minulla on "naiseksi poikkeuksellisia ominaisuuksia" kuten ajoissa lähteminen, meikeistä hössöttämättömyys ja suorapuheisuus), ja toiseksi, olen niitä hankalia tyyppejä, joiden takia tarvitaan liikennevalot muuallekin kuin risteyksiin: kävelen ja pyöräilen. Sitten on se isä, jonka muistan lapsuudesta: isä, joka soimaa milloin mistäkin ja kiihtyy hetkessä valtavaan äkeyteen ja vihaan. Sen isän kanssa tunsin aina olevani este, tiellä ja epäonnistunut, paitsi niinä harvoina hetkinä, kun hän keksi haluta leikkiä kanssani. Silloin hän osasi olla hurmaava, mutta niitä hetkiä oli vain harvoin ja leikit toteutettiin isän ehdoilla. (Huomaan itse toistavani kaavaa tuttavien lasten kanssa, ellen pidä varaani, ja se saa minut ajattelemaan, että on järkevintä olla hankkimatta itse lasta.) Eritoten muistan ne sen isän, joka suuttui, kun olin saanut äidin itkemään epäonnistumistaan kasvattajana. (Ja se ei ole vaikeaa, koska äidillä on aina läsnäoleva pelko tästä seikasta ja hän tarttuu helposti pieneenkin erimielisyyteemme todisteena siitä, että hän on epäonnistunut kasvattajana. Aikaa myöten olen käynyt vähän säikyksi asian suhteen ja mietin, tarkoittaako hän epäonnistumisellaan kasvattajana myös sitä, että olen epäonnistunut kasvatettavana. Ei välttämättä, vaikka se häivähtääkin mieleen ja on vaikeaa ajatella näyttävänsä onnistuneelta vanhempien silmissä, kun he kerran järkyttyvät jostakin minusta ihan positiivisesta tai neutraalista seikasta niin kovin.) Se isä sanoi varsin suoraan, että olisi parempi, ettei minua olisi koskaan syntynytkään. Kun sitten olin riittävän suuri kysymään, eikö olisi ollut parempi olla hankkimatta lasta, jos sitä ei kerran halunnut, isä vastasi (vihaisena, tietysti), että kyllähän he halusivat lapsen, kovastikin, mutta että jos he olisivat tienneet etukäteen, millainen minusta tulee, hän ainakin olisi perääntynyt hankkeesta. Tämä kaikki kitkaa edelleen sen isän kanssa, jota menen tänään tapaamaan.

Nykyään isä on nimittäin kuin toinen ihminen. Laman aikana hän joutui myymään osuutensa firmasta ja jäi työttömäksi. Äkkiä se kiireinen, stressaantunut ja räjähdysherkkä ihminen vain makasi sohvalla, nukkui suurimman osan vuorokaudesta ja kävi hidaspuheiseksi ja - se tuntuu tosiaan sopivalta sanalta - vanhaksi. Hän ei enää juossut kilometrien lenkkejä. Jokin hänessä murtui. Äiti oli huolissaan, mutta minusta isä tuntui turvallisemmalta näin. Jälkeenpäin olen ajatellut, että hän varmasti jotenkin pysähtyi samalla tavalla kuin itse pysähdyin edellisen suhteen loppumisen jälkeen. Koko vanha arvostusten rakennelma kaatui, ja jäljellä oli pelkkää tomua. Isää eivät kiinnostaneet myöskään ne tähtitieteen ja fysiikan opinnot, joista hän tapasi haaveilla ääneen vielä tehdessään yli kuusikymmentuntista viikkoa (ja sivulauseessa tuoda esiin, että hän olisi ryhtynyt niihin, ellei meitä lapsia olisi ollut hankaloittamassa arkea). Äkisti hänellä oli aikaa vaikka mihin, eikä hän halunnutkaan mitään. Kiire oli lakannut.

Meni silti vielä kauan ennen kuin isä alkoi vaikuttaa levänneeltä. Kauanko? Vaikeaa sanoa. Ehkä kolme, neljä vuotta. Vähitellen hän nousi kuopastaan ja muuttui siksi isäksi, joka hän enimmäkseen on siellä vieraillessani. Tästä isästä lapset ovat hänen oikeastaan ainut ilonaiheensa ja tätä isää harmittaa, ettei hän ehtinyt olla enemmän meidän kanssamme silloin kun asuimme kotona. Tämä isä myhäilee ja kertoo vitsejä. Kun kysyin häneltä jokin aika sitten, eikö meistä ollut kauheasti harmia ja huolta, hän melkein suuttui. "Lapsista on pelkkää iloa ja he ovat ainoa todellinen ilo maailmassa!" hän julisti. Koska muistan toisenlaisen isän, kiireisän ja tämän todellisuuden ilmeisesti paremmin kuin isä itse, en kykene vakuuttumaan hänen sanoistaan aivan samalla tavalla. Uskon kyllä sen, että hänestä tuntuu nyt siltä. Mutta myös se toinen isä, se varhaisempi, on aivan yhtä todellinen.

Kun luen stereotypioiden valloilleen tulvahtamisesta päättelyssä, joka suoritetaan kiireessä tai ylikiihtyneessä tilassa, en voi olla ajattelematta isän monisärmäisyyttä. Miten uskomattomasti elämän tahdin hidastuminen vaikuttikaan häneen! Äkkiä hänellä oli aikaa antaa itsensä rauhoittua tilanteissa, jotka tuntuivat ongelmallisilta, odottaa ja katsoa, josko tilanne jotenkin leppyisi itsestään. Ennemmin hän selvästi halusi ratkaista kaiken kerralla, nyt ja heti. Ikään kuin ihmissuhteissa sellainen ratkaisumalli voisi toimia. Tunnistan kiireen ja suorituspaineiden vaikuttavan itseeni hyvin samalla tavalla: minustakin tulee helposti kärsimätön ja äreä, ja kaikesta jännittämäni ponnistuksen hidasteista tulee äärettömän vastenmielisiä, ellen pakota itseäni pysähtymään ja vetämään henkeä ja miettimään asioita. Se on kumma äilähdys: Hitto, että senkin ihmisen pitää olla niin saatanan hankala. Pitää nyt jotkut helvetin tuparit. Miksi juuri tällä viikolla? Nyt sitten pitäisi jaksaa ja laittautua ja varmasti ne ihmiset on kaikki ihan tuntemattomia ja jaksankohan edes olla ystävällinen niitä kohtaan. Ehkä pitäisi jäädä kotiin ja vain nukkua. Ei auta kuin pysähtyä tuohon ajatukseen ja pakottaa itsensä tunnistamaan se tosiseikka, että saadessaan kutsun oli siitä iloinen ja että jonakin toisena viikkona tupareita varmasti odottaisi päivätolkulla ja että nytkin sinne tulee varmasti monta ihmistä, joiden näkemisestä tulee hyvälle tuulelle. Ja ainakin on hetkeen jännittämättä suorituksiaan. Jos päättää mennä; joskus päätän ja joskun en, mutta en pidä siitä, että ärisen mielessäni ystävällisyyden osoituksille. Se ei vain ole reilua ja tahdon ainakin tunnistaa tämän seikan, vaikka päättäisin sitten jäädäkin kotiin.

Isällä ei tietenkään ollut aikaa tuollaisiin pohdintoihin ennemmin. Kun muutin kotoa, ajattelin hänen olevan ikionnessaan päästessään minusta eroon. Hämmennyin kovasti, kun isä tapasi tulla soittamaan ovikelloani ja tuomaan torilta ostamansa leivän tai hedelmiä. Hän ei halunnut puhua sen kummemmin, ojensi vain tuomisensa ja hymyili ujosti ja lähti. Kun kysyin asiasta äidiltä, äiti kertoi isän olevan hurjan huolissaan siitä, osasinko laittaa ruokaa ja söinkö tarpeeksi ja heräsinkö ajoissa luennoille. Se tuntui hassulta, koska olin kokannut vanhemmille jo monta vuotta.

Ilman äitiä olisi suuttunut isälle varmasti paljon pahemmin. Äiti on kaiken aikaa jaksanut vetää minut syrjään ja muistuttaa kerran toisensa jälkeen, että vaikka isän palaute saattaakin olla valtapuolin negatiivista ("Ajattele nyt sen äitiä, mitä muutakaan se voisi olla!" - vaikka minua ihmetytti ja ihmetyttää edelleen, että sitten äiti kuitenkin jätti minut päiviksi tuon saman mummun hoiviin, ilmeisesti luottaen johonkin ihmeenkaltaiseen voimaan, joka onnistuisi kannattelemaan minun päätäni tuon kiukuttelun ja moitteiden ropinan yläpuolella; minusta on ihan selvää, miksi kukaan meistä neljästä mummun kotona hoitamasta serkuksesta ei ole koskaan onnistunut sopeutumaan erityisen hyvin ryhmiin ja miksi meitä kaikkia luonnehtii kumma surumielisyys), hän kuitenkin tarkoittaa hyvää ja rakastaa minua ja siskoa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ja jotenkin, niin kummallista kuin se onkin, äiti on näyttänyt näin sanoessaan puhuvan totta, ja vaikka välillä minusta tuntuikin, että hänen tapansa tulkita isän käytöstä ja motiiveita oli aivan käsittämätön, jollakin tasolla uskoin äidin olevan oikeassa. He - sekä äiti että isä - vain selvästi ymmärsivät hyvän tarkoittamisen ja rakastamisen jotenkin aivan eri tavalla kuin minä (silloin ja nyt).

Isän ajatteleminen on vaikeaa, koska samalla on ajateltava äitiä, enhän tunne heitä erikseen, eivätkä he tee asioita erikseen. (Isä hermostuu, jos äiti yrittää vähänkään harrastaa jotakin omin päin, käy vaikka astangajoogassa tai pilateksessa tunnin, pari viikossa, ja erikseen matkustamisesta nyt ei voi edes puhua.) Minusta tuntui pitkään siltä, että ansaitsin vain isän moitteet ja kiireisyyden ja että äidin lempeys ja surullisuus oli liian hyvää, se myötätunto itketti, koska ajattelin, etten ansaitse sitä. Sitten myöhemmin asetelma pyörähti päälaelleen, kun murrosiän tullen aloin vastustaa äidin ajatusta, että "rajat luovat turvallisuudentunnetta" - rajat tarkoittivat tässä tapauksessa kieltämistä "koska minä sanon niin ja oikeasti sinä tarviset tätä kieltoa". Tuossa vaiheessa aloin uskoa isän raivoa, koska se oli kummasti linjassa oman äitiin raivostumiseni kanssa. Äiti näytti hetken kaksinaamaiselta kontrollifriikiltä, joka teki meidät muut hulluiksi. (Jep, on kovin kätevää joskaan ei kovin reilua syyttää toista malttinsa menettämisestä.) Säälin isää, jonka oli kestettävä äitiä. Sitten onnistuin taas kolhimaan itseäni ja huomasin äkisti, etten uskaltanut turvautua kuin äitiin. Isä oli yksinkertaisesti liian arvaamaton. (Nykyään ajattelen, että olin siinä väärässä. Varmasti hän olisi auttanut, mutta minulta puuttui luottamusta.) Nykyään minusta tuntuu, että pystyn tarkastelemaan näitä kaikkia näkökulmia yhtä aikaa ja se tekee jotenkin vanhempien tapaamisesta raskasta. Näen niin paljon hyvää ja niin paljon suhteitamme vahingoittanutta ja on vaikeaa olla tyytyväinen itseensä kun muistaa, miten raivoissaan on välillä ollut vanhemmilleen, vaikka oikeastaan kai heille pitäisi olla pohjattoman kiitollinen niin monesta seikasta.

Mutta se kaikki on tavaton sotku, jo pelkästään yhdenkin vanhemman kohdalla. Isä otti minut kiinni hypätessäni keinusta ja mursi oman sormensa, jotten iskeytynyt asfalttiin. Sitten hän kertoi, että olisi parempi, ettei minua olisi olemassakaan. Siitä huolimatta olen siskon kanssa hänen elämänsä ainoa aito ilo.

Koetan tunkea tätä tursuilevaa tunnemassaa jotenkin rajojeni sisäpuolelle. En voi olla ajattelematta kaiken tämän yhteydessä niitä uutisia, joiden mukaan työviikkoa voisi pidentää. Aivan kuin lapset eivät maksaisi siitä perinteisissä perheissä. Tai ystävyys; se tukirakenne, joka antaa elämälle mielekkyyttä paljon enemmän kuin loistavuus ja suoriutuminen. Eihän elämä nyt mikään loputon resurssikenttä ole. Tai ainakin minusta tuntuu selvältä, että tuollainen 20-30 -tuntinen työviikko on ihanteellinen. Se pitää mielen vireänä ja estää pahimmat masennuspuuskat, mutta ei toisaalta vedä niin venttiin, että sen jälkeen suhtautuisi toisiin ihmisiin pelkkinä ikävinä, huomiota vaativina esteinä. Epäilemättä yksilöllisiä (ja vuodenaika-) eroja työteliäisyydessä esiintyy, mutta minusta näyttää, että neljänkymmenen tunnin työviikko saa useat ihmiset äreiksi ja kuudenkymmenen tunnin viikko vasta tekeekin heistä melkoisia mörköjä.

Tuntuu hauskalta, että vihainen isä alkaa olla yhä enemmän pelkkä muisto. (Etenkin kun en mielelläni astu hänen autonsa kyytiin.) Nykyään hän näyttää huomaavan, jos minua huolestuttaa jokin asia, jos vähän itkettää tai jos selvästi innostun jostakin. Hän pystyy kuuntelemaan näitä pieniä vihjeitä ja ohjaamaan omia vasteitaan myötäkarvaan, ihan kuten minäkin pystyn. En usko olevani väärässä arvellessani, että häneltä puuttui kyky kuulostella toisen tilaa silloin ennen. Eihän ole mitään järkeä huutaa jo valmiiksi pelokkaalle lapselle, esimerkiksi. Kun katsoimme kuvia joitakin vuosia sitten, hän sanoi: "Minua aina ihmetyttää kun katson näitä kuvia, että miksi sinä olet niin kauhean pelokkaan näköinen monissa näistä. Mitä ihmettä sinä oikein näissä pelkäät?" En henno kertoa isälle, että minusta nuo vuodet ovat kätevimmin kiteytettävissä sanalla "helvetti". (Siksi minusta tuntuu hullulta, että Godardin elokuvassa helvetti-osio kuvasi sotaa; sota on vaikeampi kuvitella kuin alle kymmenvuotiaan maailma.) "Jaa, kai minä pelkäsin vaikka mitä. Että minut laitetaan vankilaan tai annetaan pois. Että kaikki tuijottavat äkkiä minuun päin. Jotain sellaista. Etkö muista, miten pelkäsin?" vastaan puolihuolimattomuutta äänensävyssä tavoitellen. (En tahdo säikäyttää isää.) Isä näyttää hämmentyneeltä ja pudistaa päätään. Hän ei muista minun pelänneen. "Et sinä minusta pelännyt. Enkä muistanut, että sinä olisit kuvissakaan näyttänyt pelokkaalta. Olen huomannut sen vasta hiljattain."

Jätän sanomatta, että ehkä hän huomaa muutoksen: etten enää pelkää sillä tavalla. Ehkä muutos on ollut niin vaivihkainen, ettei hän ole huomannut sitä sen tapahtuessa. Ehkä kymmenen vuotta sitten en näyttänyt lapsuudenkuvissa vielä pelokkaalta (senhetkiseen tilanteeseen verrattaessa)? Eihän isäkään aina tuntunut pelottavalta ja vihaiselta - oikeastaan havaitsin nekin piirteet vasta sitten kun hän oli jo muuttunut. Vasta silloin saatoin herpaantua tilanteesta ja tajuta pelänneeni kovasti. Miltä se sitten tuntui? En vain osannut oikein luottaa häneen ja hämmennyin kun heräsin siihen, että itkin, kun hänet oli unessa tapettu väkivaltaisesti, enkä ollut varma, olisiko minun kuulunut itkeä sillä tavalla. (Useimmat kai sanoisivat, että olisi kummallista, jos ei itkisi, mutta ei se minusta tuntuisi kummalta, ollenkaan. Minusta tuntuu ja etenkin tuntui paljon kummallisemmalta, että itkin.)

Isälle on tärkeää, että häntä mennään tervehtimään. Hän on kysellyt asiaa äidiltä niin paljon, että tämä soittaa ja puolittain käskyttää minut vieraisille, vaikka näimme vasta viime viikonloppuna viimeksi ja olin kuvitellut sen kuittaavan isänpäiväasiankin.

Mikäs siinä, ajattelen cd-levylle kuorta askarrellessani. Paljon punaista, isä pitää punaisesta, iloista laulua. Tuntuu hurjalta huomata, kuinka nopeasti isä vanhenee. Mutta luulen, että tämä on silti hänen parasta aikaansa. Hänellä on kerrankin aikaa hymyillä ja hän on voittanut jo monta aiemmin piintynyttä ennakkoluuloaan. Heillä on nykyään palstakin, isä tykkää kaivella mullassa ja haastella niitä näitä naapuripalstojen ihmisten kanssa. Meillä on yhä enemmän puhuttavaa ja tiedän isän ilahtuneen kovasti, kun menin naimisiin. "Se on sellainen romantikko, on aina ollut", kuten äiti asiasta tuhahti. (Äidillä ei selvästi ole liiemmin illuusioita avioliittojen suhteen.)

Tuntuu hauskalta tietää, että minua odotetaan, vähän samalla tavalla kuin tuntuu hauskalta tietää, että minua odottettiin kovasti ennen kuin synnyin tai vähän samalla kuin tuntuu surulliselta, että välillä kaiken piti sujua niin vaikeasti, mutta ei kai se ole niin vakavaa, se on ohi jo eikä tilanne missään vaiheessa kärjistynyt sellaiseksi, että olisi tapahtunut jotakin anteeksiantamatonta.