AU!

Varvasvenytys on yksi niistä asennoista, jotka totisesti haastavat tahdon. Sekä varpaiden etu- että takaosan venyttäminen on tuskallista siinä mittakaavassa, että hiki alkaa valua spontaanisti ja kämmen puolapuulla käy likomäräksi ja liukkaaksi. Hermotus toitottaa: vaihda asentoa, nyt! Ja mieli vastaa: tämä on sinun parhaaksesi.

Koetan rentoutua venytykseen. Mitä se sitten tässä tapauksessa tarkoittaa? Ehkä sitä, etten juokse karkuun.

Seuraavana päivänä, tänään, käveleminen tuntuu kummalliselta. Kipeältä, itse asiassa. Kaipa se tarkoittaa vain sitä, että lihakset ja hermot tuolla alueella ovat tottumattomia venytykseen ja kapinoivat nyt raivokkaasti. En usko, että mitään vahinkoa on tapahtunut. Kehottihan jalkoihin erikoistunut fysioterapeuttikin minua venyttämään varpaat säännöllisesti. No, nyt olen venyttänyt ne, mutten säännöllisesti.

Huomaan haaveilevani pienemmästä lihastonuksesta. Haluaisin, että selällä maatessa sormet suoristuisivat lattian lähelle sen sijaan että ne kannattelevat näkymättömiä kuppeja. (Venytän sormet melkein päivittäin, mutta se ei ole muuttanut lepoasentoa kuinkaan.)

Jossain vaiheessa päivää juon kupillisen vihreää teetä ja järkytyn taas siitä, kuinka voimallisen kemikaalin kanssa leikin identiteettiä. Ilman teetä olen rauhallinen, kivulloinen, vuodenajanmukaisen väsynyt, ja teen juotuani äkisti saan tarmoa ja ylitän kivun.

Ehkä se on tänään tarpeen.