lauantai 15. marraskuuta 2008

Leijuva jyskyttäjä

Se piste, jossa stressi vaihtuu paikoillaan riehumisesta ja tempoilusta eteenpäin puhaltumiseksi (voima tosiaan tuntuu tulevan muualta), on mielenkiintoinen. Sovimme neuvottelussa keikan - kyse on kääntämisestä, mitä en ole ennen tehnyt. Tuntuu avartavalta huomata, miten on salaa haaveillut vanhoista haaveistaan niiden kuoppaamisen jälkeenkin ja nyt kun on tilaisuus kokeilla tuota työtä, kaikki noiden haaveiden pois heittämisen myötä kadonnut energia palautuu valtavana hyökynä. Istun aloilleni heti kotiin päästyäni (neuvotttelu menee nappiin, totta kai, sillä innon ja tarkkaavaisuuden määrällä), avaan kirjan ja raakakäännän uneen saakka.

En osaa edelleenkään haluta ruokaa, mutta saan aamulla syötyä puolikkaan jugurtin ilman kuvotusta, mikä on sentään edistystä. Nyt huomaan kirjastossa istuessani paineen vähitellen pihisevän ulos. Haukottelen ensimmäistä kertaa muutamaan päivään. Se tuntuu hyvältä. On niin paljon opittavaa, mutta tunnen selviäväni. Olen huomannut illalla, kuinka helppoa on keskittyä jyskyttämään lausetta kerrallaan. Minun on edettävä lauseittain, koska ymmärrän sanat selvästi lausekontekstissa. Jos asia olisi toisin, en varmaankaan pitäisi niin paljon erään toimittamani kirjan lauseesta, jossa verrataan yksittäistä neurokemikaalia sanaan ja tunnetilaa tai minäntilaa kokonaiseen lauseeseen. Se tuntuu hauskalta ajatukselta, vaikka joskus sana voi melkein lauseilla itsekseenkin. Pääskyskesä. Ilo! (Ei tunnu, että voisi kirjoittaa: "Ilo.") Sadeäänet. Myrskyää.

Mietin välittäjäaineita ja niiden lauseita ja sanoja ja muistelen kävellessäni sitä kertaa, kun viisaudenhampaani piti leikata. Olin jo pukenut leikkauskaavun ylleni ja istuuduin tuoliin. Kädet hikoilivat. Tunsin epävarmuutta, pelkoa, nöyryyttä ja toisaalta myös luottamusta rauhallisesti jutustelevaan naislääkäriin. Hän ruiskutti minuun jotakin adrenaliiniyhdistettä. Sitten kävimme vielä perustiedot läpi. Kun kerroin, että äidilläni on verenhyytymisen kanssa ongelmia, hän melkein huusi: "Onko tätä tutkittu sinusta? Emmehän me voi lähettää sinua yksin kotiin, jos alatkin vuotaa!" Hän ei halunnut ottaa riskiä, ja niin minun piti riisua leikkauskaapu, laittaa oma pooloni takaisin päälle ja lähteä kotiin. Yksinäinen adrenaliiniyhdiste toimi hullunkurisesti. Se tärisytti kehoa. Olin äärimmäisen valpas ja tärisevä samalla kun koin epämääräistä helpotusta ja pientä ärtymystä hommien siirtymisestä eteenpäin. Valppaus tuntui täysin väärältä, vähän kuin joku olisi injektoinut lauseeseen kummallisen sanan. Kopiokone kieltäytyi tulostamasta ELEFANTTEJA, esimerkiksi.

Koko kävelyn ajan minua hymyillyttää. Haluaisin hyppiä, tanssia ja laulaa, mutta vain taitan matkaa. Itkuisuus on kadonnut nyt kun voin tehdä käännökselle jotakin, en vain jännittää sen edessä siintämistä. Eufemia evästää minua autiomaavertauksin: käännös on aavikko, ei vuori. Ajattelen elokuvaa Arabian Lawrence ja sitä, mitä hän naksahti aavikkoon. Eikö hän ollutkin, siis se oikea Lawrence, myös kääntäjä? Kun katsoimme Vompsun kanssa elokuvan ja sitten haimme siitä ja sen henkilöistä tietoa, muistan olleeni nyreissäni siitä, ettei Lawrencen kirjallista taipumusta tuotu sen paremmin esiin elokuvan alussa. Häntä olisi ollut jotenkin helpompi ymmärtää sen kera. (Ehkä tämä johtuu vain siitä, ettei sotaukkous ole koskaan tuntunut minusta sympaattiselta tai vetoavalta ominaisuudelta, ja siitä, että huolimatta karvaistakin kokemuksista en ole vielä suostunut uskomaan, ettei kirjallisuus noin ylipäänsä vaikuttaisi näköpiiriä laventavasti, jos sitä ei käytetä pelkkään egon pönkitykseen tai lyömäaseena tyyliin: "Mitähh, etkö muka ole lukenut tätä teosta?")

Autiomaa tai ei, kävelyllä onnistun jyskyttämään sellaista vauhtia, että kirjastossa huomaan kipeyttäneeni nilkan. No, ei täältä tietysti tarvitse liikahtakaan ennen neljää. Sitten menen ystävien lapsiperheeseen illalliselle tapaamaan vanhoja tuttuja. Vapaapäivä käännöksestä, siis. Muuten autiomaa levittäytyy edessäni houkuttaen ja hiekanpyörteisenä helmikuun loppupuolelle saakka.

Sinne on aikaa. Ja paljon tehtävää. Ei vain käännös, vaan yritysneuvoja, yrityksen perustaminen, kaikkea tuollaista askarruttavaa käytännön asiaa. Mutta ainakin voin tehdä jotakin nyt, ja se saa olon leijuvaksi sinne saakka, että havaitsen lintanneeni innoissani nilkkaa vinoon. No, enköhän nyt taas hetken muista, että kävellessä on ajateltava jalkojen linjauksia, jos aion kävellä näillä koivilla. Onpa hyvä, että jalat osaavat purnata silloinkin, kun lauseet käyvät liian imeviksi.

1 kommentti:

I.O.Rumdum kirjoitti...

Onnea uuteen!

PS. Vaihdoin karvojani.