sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Juonielämä

Päivällisillä ystävien luona tapahtuu hieman kiusallisia asioita. Ei mitään katastrofeja, mutta joitakin lipsautuksia. Isäntäperhe kyselee ystävältä asioista, joista minulle ei ole kerrottu mitään ja sitten ystävä joutuu kääntymään puoleeni ruokapöydässä ja sanomaan: "Siis niin, nythän asia on niin, että...", mihin nyökkään.

En hämmästy asioista enkä siitä, ettei minulle ole kerrottu niistä. Tiedän olevani hermostuttava ihminen toisinaan. Olen hieman pahoillani, että ystävä näin joutuu avaamaan minulle sellaisia elämänsä puolia, jotka hän ehkä olisi mieluummin pitänyt sisällään. Arvelen, että tapa kertoa niistä tuntuu hänestä väärältä, mutta voihan olla, että olen väärässäkin. Toivottavasti olen. Minusta on mukava ajatus, että ihmiset olisivat hiukkasen häpeämättömämpiä ja rajojaan paremmin puolustavia ja sen myötä yksinkertaisempia.

No, ainahan voin olla toiveikas. Tosin kun ottaa huomioon, miten solmussa välillä olen itse ja miten solmuton välillä, ehkä toiveikkuudessa pysytteleminen vaatii sinnikkyyttä.

Yksi asioista, jotka lipsahtavat, on ystävän romaanihanke. Nyökkään siihenkin ikään kuin se olisi maailman luontevin asia. Tavallaan se kai onkin; ystävä lukee romaaneja ja on opiskellut kirjoittamista. Ennen kaikkea olen helpottunut kuullessani asiasta, koska olen hetken ollut tyrmistynyt siitä, onko hän tosissaan niin innoissaan uudesta työstään, joka kuulosta ihan okeilta, muttei vielä mielestäni selittänyt hänen olemuksensa säteilyä. Mutta ei, siihen onkin toinen syy. Kysyn hieman asiasta, mutta hän ei tahdo puhua. Nyökkään. Jeps, ei näytä helpolta. Romaaneja kehittelevät ihmiset ovat kuin kivuliaat odottavat äidit. Joko he oksentelevat ympäriinsä sotkuisesti tai sitten eivät enää mahdu mihinkään järkeviin tiloihin ja asentoihin. (Minusta siinä on jotakin kammottavaa, ajattelen nyt sanaa hideous, ja soisin, että saisin pidettyä itseni molempien tilojen ulkopuolella samalla täsmällisyydellä ja tarmolla, jolla olen syöksynyt käännöksen kimppuun.)

Toivottavasti ystävän kirja julkaistaan, koska ehkä sen lukemalla opin tuntemaan häntä paremmin. Kirjan aihe jää silti pyörimään mieleeni - ystävä ei kommentoi kysymykseeni. Kysyn aiheesta siksi, että minulle on aina jäänyt suureksi mysteeriksi, mistä ihmiset keksivät aiheen johonkin niin pitkään kuin romaani. Mitä sitten ajattelenkin, en onnistu keksimään yhtään aihetta, joka tuntuisi riittävän relevantilta saattaa keho puhkurimaiseen tilaan kenties vuosiksi asian täsmälliseksi ilmaisemiseksi. Lievästi kiinnostavia aiheita voisivat olla teuraaksi kasvatettavien eläinten tuntemukset ja sitten ehkä elämän juonettomuus, mutta ainakin jälkimmäisestä on ihan hyviä esityksiä jo, enkä todennäköisesti osaisi lisätä asiaan kovinkaan kummoisia pointseja.

Juonielämä juolahtaa mieleen sikäli, että totta kai alan heti arvuutella mielessäni, kirjoittaako ystävä juoniromaania vai jotakin kiinnostavampaa. (Toki, suhtaudun puolueellisesti - minusta juonet ovat usein ihan turhaa höttöä ja siksi kai luen enimmäkseen muuta kuin juoniromaaneja.) Kotona sitten pitkään käännettyäni makaan eräässä iyengar-joogan venytyksessä, jotta selkäparka palautuisi lepopituuteen lysypituudesta, ja silmäilen samalla naapurin postiluukustamme tipauttamaa naistenlehteä, jossa kehotetaan luomaan suunnitelma unelmansa toteuttamiseksi. "Haaveen muuttaminen tavoitteeksi vaatii rohkeutta, itsekuria ja kärsivällisyyttä." Ja: "Luo kokonaiskuva siitä, mitä toteuttaminen vaatii ja mistä osista se muodostuu. Tee suunnitelma ja kirjaa se kalenteriisi."

Pieni juttu on minusta ihan hurjan hassu, koska siinä tunnutaan olettavan, että ihmiset elävät juonielämää. Voi toki olla, että moni elääkin, opiskelevathan monet itselleen järkevän ammatin ja harrastavat sellaisia asioita, joista he toivovat myöhemmin saavan elantonsa. Mutta minun elämäni ei kyllä ole koskaan alistunut mihinkään juoneen. Jos olen oikein kovasti puskenut itseäni jonkin tavoitteen suuntaan, ovet ovat naksahdelleet edessäni kiinni. Ei tullut kaunokirjallisuuden tutkijaa, ei kaupunkitutkijaa, ei fysioterapeuttia, niin kovasti kuin tavoittelinkin. (Ihmissuhteita ei lasketa mukaan, ne nyt ovat kaikkein vähiten tarinoita ja juonia, ja minä nyt olen niin monta kertaa päättänyt semmoisen juonen, että olen itsellinen nainen enkä tahdo seurustelutaakkoja vaan vain hetken hurmioita mutta sitten kuitenkin kiinnyn naksahtaen ja näemmä asun koko ajan miehen kanssa ja se tuntuu ainakin tällä hetkellä oikein mainiolta.) Sen sijaan olen ajautunut mielenkiintoisiin asioihin ja välillä sanonut jotakin puolileikilläni ja siitä on lähtenyt jokin merkittävä juopa. Mutta harvemmin naistenlehdissä käsitellään tällaista elämäntapaa, mikä tekee niistä jotenkin valheellisen oloisia.

Minusta etenkin suunnitelman kirjaaminen kalenteriin kuulostaa kammottavalta. Kuinka lyhyitä tavoitteita lehti oikein odottaa ihmisillä olevan? Okei, on minulla haave-tavoite. Esimerkiksi se, että jaksaisin venytellä päivittäin karsean kireät takareidet. Mutta en oikein usko, että sen kalenteriin laittaminen auttaisi mitään. (Olen joskus yrittänyt aloittaa kielenopiskelunkin kirjaamalla kalenteriin tunnit, mutta ei se estänyt minua lopettamasta tunteja heti alkuunsa, kun totesin käyväni sittenkin mielummin päiväunille kuin moiseen raadantaan sillä puhutaanhan siellä englantia anyways ja sanattakin saa viestittyä paljon. Myöhempinä viikkoina minua harmitti, että kalenterissa oli turhia, vääriä merkintöjä kurssista, jonka olin dumpannut aikaa sitten.) Sitten on isompia tavoitteita, kuten pysyä talven yli hyväntuulisena ja liikaa mökkihöperöitymättä käännöksen kanssa. (Toistaiseksi olen pitänyt työstä niin että meinaan unohtaa syödä, juoda ja pissiä. Näemmä aavikkovertaus on ottanut minut valtaansa, mutta horisonttiin tähyävän Lawrencen sijaan kuvittelenkin itseni kameliksi. Ja kun kuukautiset alkoivat, vain kuljin automaattina vessaan ja tungin kupin sisään ja vasta sitten muistin, että apua, kierukan langat ovat siellä pitkinä myös, olin ajatellut sinnitellä sitein vielä nämä kuukautiset, vaikka MIKÄÄN TÄSSÄ UNIVERSUMISSA EI VOI OLLA NIIN KAMALAA KUIN TERVEYSSITEET, sellainen märkä kutittava kylmä lätkä, yök, mutta se on myöhäistä nyt, ja oikeastaan hyvä niin, koska nyt ei tarvitse laittaa ällöä sidettä, mutta mitenhän saan kupin pois vetämättä langasta, apua.) Ja sitten on tosi pitkiä tavoitteita kuten saada se omenapuun alinen tuoli. Ja vanheta kehittämättä ihmeempiä katkeruuksia ja pelkoja. (Ehkä pitäisi kirjoittaa "lisää pelkoja".) Eh, mihinkähän kalenteriin ne kirjaisin...

Jotkut ovat kyllä juoni-ihmisempiä kuin itse olen ja heille varmaan tuollaiset kalenteritemput voivat toimiakin. Olen nähnyt monen stressaavan esimerkiksi valmistumisen viivästymisestä ja siitä, ettei heidän elämänsä ole noudattanut tarkasti heidän lukioiän kuvitelmiaan. (Itse olen tyytyväinen, ettei ole! Jotain sentään lienen oppinutkin lukion jälkeen.) Jotkut myös tykkäävät hekotella sitä, miten kovasti he ovat muuttuneet. Sosiaalisessa julkisivussa toki muutoksia onkin tapahtunut. Mutta minusta tuntuu, että kuitenkin muutosta enemmän pysyttelee näkyvissä se, ettei se sisimmäinen itse, se jonka kasvot saavat rentoutua yksin ollessa, muutu juuri miksikään. Sen nautinnot ovat aika samat nyt ja viisivuotiaana, mikseivät sitten kuudenkympin toisellakin puolen. Outoa oikeastaan, että kirjoitin "nautinnot", kun ajattelin kysymyksiä tai kyselevää perustilaa. Vaikka ehkä kysyminen ja kuvittelu on nautintoa sekin. Sellainen, että makaa selällään silokalliolla tai lattialla (minusta selän pehmusteet kuten jumppamatot ovat viheliäisiä ja tarraavat selkään mutta kantapäiden alle on suotavaa tunkea jotain pehmustetta) ja tuntee, miten hitaasti kinesteettinen tunto alkaa pyöriä itsensä ympäri tekemisen puutteessaan ja voi tunnustella veren sykähtelyä lihasten ja suonten lävitse ja osaa kuvitella luukalvojen tunnon ja ojentuu ja sulaa pitkäksi ja maailma pyörii pienenä kivenmurikkana taivaan valtavassa kirnussa, vuodet kuluvat, elämästä ei voi muodostaa kokonaiskäsitystä, voi vain palata makaamiseen ja ihmetykseen, kysyä mitä tämä on, kauanko tämä vielä jatkuu, tuntuuko tämän loppuminen miltään. Ne kysymykset ovat hyvin rauhallisia, niiden avoimuus miellyttää. Tai kun joku toinen koskettaa kevyesti olkavartta takaa päin ja pitää kääntää pää tietääkseen, että tämä se on, tämä on siinä, on parempi että hän koskettaa kuin on koskettamatta, siitä tulee tiettyä rauhallisuutta. Tai lukee jonkin lauseen ja sulkee silmät ja ajattelee: juuri näin se menee! Ja sekin on kuin kosketus, varovainen turvantönäisy kaukaa. Ja sitten huomaa ihmettelevänsä, miten tuo toinen on osannut kokea asian juuri näin, samalla tavalla, ja kun kerran on löytänyt hyvän sanallistuksen, ei siitä asiasta enää huvita puhella eikä kysellä. Kuten simpukankuorissa vuoksen veet, illan hämyt ja ruskotteet tai itse on tyyni, itse on kesä ja yö, itse on lukija kumarassa myöhään lukemassa.

On kiinnostavaa edetä käännöstä ja tarkkailla, missä vaiheessa nytkuttelu vaihtuu sitkutteluksi. Koska jos sitä ei tule, voi olla, että on tullut kuolleeksi istualleen.

Se olisikin aika absurdi käänne!

Toivon kovasti, että ystävän romaanissa olisi enemmän huumoria kuin osaan odottaa.

3 kommenttia:

Tea kirjoitti...

Siis käytkö sä jotenkin erikseen lyhennyttämässä niitä lankoja myöhemmin vai mitä ihmettä? Mulla ne vaan napsittiin samantien ihan riittävän lyhyeksi (painotin asiaa kyllä erikseen).

suklaahirviö kirjoitti...

Tuosta ystävän 'salaisuus'-teemasta: mulla on itselläni käynyt joskus niin, että joku ihminen joka vain on 'lipunut' jotenkin kauemmas.. eli ei nähdä, ei sähköposteilla, ei kirjoitella.. hämmästyy kovasti jos olen jättänyt kertomatta jotain omaa projektiani tai uutistani. Tavallaan silloin tuntee syyllisyyttä, mutta siinä ei oikeasti ole pahaa tahtoa takana.

Itselläni on niin, että jos esim. helmikuussa tapahtuu jotain, niin olen sen saattanut unohtaa vaikka toukokuussa, jossa joku tällainen 'etäisempi' ystävä ottaa yhteyttä. Silloin ei muista päivittää, että nyt on sellaista ja tällaista tapahtunut. Kun on saattanut tapahtua niin paljon muutakin, josta sitten taas raportoi.. ajankohtaisempaa!

Eli en sinuna loukkaantuisi, mutta ehkä siitä voi vetää johtopäätöksiä: ystävyys on ehkä etäistymässä? Sekään ei välttämättä ole kenenkään 'vika' - elämä vain joskus vie ihmiset erilleen. Niiden kanssa joiden kanssa tulee puhuttua/tavattua/meilattua yms. tulee puhuttua enemmän.

Anteeksi jos meni liian pitkäksi. :) Minulla itselläni on lisäksi sellaisia asioita, joita en VOI sanoa kiireessä, lyhyissä tapaamisissa jotka harvoin tapahtuvat. Sitä vaatii 'lämmittelyä', ehkä olen outo. :(

Tavallaan tietty outoa ettei ystävä/tuttava kertonut romaanista SULLE, mutta kertoi jollekin muulle. Sellaisia ihmisiä tiedän jotka ei puhu projekteista mitään KENELLEKÄÄN, koska pelkäävät jotenkin taikauskoisesti että niistä puhuminen yhdellekin ihmiselle jotenkin tuhoaisi ne.

Itse uskoin pitkään että on arvo sinänsä pitää vaikka väkisin ystävyyksiä yllä, mutta nykyisin en ajattele enää niin. Kannatan aina sitä ettei ihmisiin kannata rikkoa välejään, mutta esim. yksipuolinen yhteydenpito on tosi tympeää, sitä ei jaksa pitkään. Ja ihmiset oikeasti myös muuttuvat, tulee uusia kuvioita ja no.. sille ei voi mitään.. Joskus se on surullista. :(

(En muuten itsekään osaa oikein kuvitella romaanin kirjoittamista. Olen joskus miettinyt että onko koko romaanimuoto jotenkin vanhentunut, tullut toimimattomaksi? Kun nyky-yhteiskunnassa kaikki tapahtuu nopeasti. Ei osaa oikein kuvitella mitään Tolstoita tässä päivässä..)

T: suklaahirviö

P.S.: Anteeksi jos kommentin teksti näyttää hassulta. Painoin vahingossa jotain nappia ja kummia tapahtui, en tiedä vaikuttaako se fonttiin kun lähetän tämän.

Veloena kirjoitti...

Qtea, viimeksi lyhennetyt langat olivat menneet kokonaan kohdun sisään ja ne kaivettiin ulos sondilla jotta kierukka saatiin ulos, joten nyt lääkäri ei halunnut lyhentää niitä, ettei uudestaan kävisi samoin. Kuulemma langat kihartuvat muutamassa kuukaudessa kohdunsuun luo eikä niihin sitten enää niin helposti osu sormin.

Sain kyllä kupin ulos hyvin, eli pelko oli turha.

Phuuh.

Suklaahirviö, minusta tuntuu ihan luontevalta, etteivät ihmiset nyt minulle ainakaan kerro, jos kirjoittavat. Eihän sellaista nyt pidä kustannustoimittajan töitä tehneelle sanoa... :D

Tunnistan tuon reaktion hyvin, koska itsekin luetin runoja ystävällä, joka kommentoi niistä myönteisesti ja kun hän sitten kertoi, että hänen runonsa juuri ollaan julkaisemassa, sain kummallisen hyperventilaatiokohtauksen ja minua hävetti tavattomasti, että olin näyttänyt tekeleitäni hänelle, kun hän tuntui kirjailevan ihan toisella TASOLLA... ei siinä mitään järkeä ole, mutta näin ihminen vain näyttää toisinaan toimivan. Minusta on ihan luonnollista ja helpottavaa, siis, jos joku muukin saa samanlaisia kohtauksia. :D

Oikeastaan olen aika tottunut siihen, ettei minulle liiemmin kerrota yksityisasioista. Oletan, että jokin käyttäytymisessäni tekee minusta jollakin tavalla vaikeasti lähestyttävän. En tiedä, mistä on kyse, mutta olen huomannut asian enkä oikeastaan osaa olla siitä kauhean pahoillani, koska silloin kun olin juuri eronnut ja ihmiset äkisti tilittivät kaikki suruistaan ja ongelmistaan, minusta tuntui, että oikein MUSERRUN niiden alle. Sitten kun aloitin uuden suhteen, suut sulkeutuivat napsahtaen ja etenkin nyt kun menin naimisiin, kukaan ei ole puhunut oikeastaan enää mitään vaikeuksistaan. (paitsi tuo mies, tietty.) Se on kiinnostavaa, ei loukkaavaa.

Minusta oli eilenkin kiusaannuttavaa lähinnä se, että sain tietää noista asioista ilman että niiden "haltija" näytti olevan siitä mielissään. Tuli sellainen tunne, että kuulen kaikkea, mitä minun ei oikeastaan pitäisi kuulla. Ehkä se muistuttaa sitä tunnetta josta jotkut ystävät ovat puhuneet esim tätä blogia luettuaan, että he tunsivat tirkistelevänsä, vaikka tiesivätkin, ettei asia ollut niin, koska olin itse vapaasta tahdosta (höh, mikähän sekin lie ja kannattaako siihen luottaa kuinka paljon) laittanut asioita tänne.

Juu, tunnistan hyvin tuon erilleenliukumisilmiön. Joskus on todella vaikeaa hahmottaa, mitä asioita joku ihminen tietää! Minulle itselleni salaaminen ei sikäli ole aikaa ja voimia viepää että näemmä salaan asiat jopa itseltäni aika tehokkaasti silloin kun en tahdo käsitellä niitä. jos taas itse olen tietoinen jostakin asiasta ja se tuntuu kivuliaalta, oikein pälpättämällä pälpätän siitä ihan kaikille, koska ne neuvot, joita saan, ovat ihan loistavia ja auttavat ratkaisemaan umpikujilta tuntuvat pussinperät. Mutta ei tämä ole ainoa mahdollinen tapa suhtautua enkä osaa sanoa, kuinka hedelmällinen tämä tapa on johonkin muuhun verrattuna. Minusta se tuntuu helpolta, ehkä se sopii minulle jollakin lailla, mutta varmasti se ei sovi kaikille, ja huomaan senkin, että avautuminen jollakin tavalla ällöttää tai kauhistuttaa monia ihmisiä. (Ja heillä on oikeus tuohon reaktioonsa.)

Hmm, tempauduinpa kirjoittamaan pitkälti, nyt on jatkettava työtä.