perjantai 29. lokakuuta 2004

Halo pelastaa yön

Ryhmäteatterin Pyhäin miesten päivä: paskaa, paskaa, paskaa. Sorry toisto, mutta enpä ole taas Miss Saigonin jälkeen nähnyt mitään noin poliittisesti naiivia, osoittelevaa ja kausaalianalyyseissaan siirappisen tahmeaa. No jaa, kun aiheeksi valitaan terrorismi, mitä muuta voi lähes-laitosteatterilta odottaa? (Kyllähän Ryhmis on instituutio, jolla on oma tunnistettava tyylinsä.)

Periaatteessa ihan tärkeitä aiheita: Mitä yksi ihminen voi saada aikaan? Voiko oman elämän uhrata? Entä toisten elämän (ei vain vahingoittaen/tappaen fyysisesti, vaan myös laiminlyöden näiden olemassaolon ja preferenssit)? Mutta että sitten pitää paukauttaa se pommi, ja vielä siten, että sen paukauttaa se muutenkin kaikista kahjoin henkilöhahmo, syrjäytynyt ja mielenvikainen.

Näytelmä tukee Weathermen-dokkarissa todettua ajatusta, että yhteiskunta on kasvattanut meidät kaikki siten, että pidämme sen väkivaltainstituution ulkoisia väkivallantekoja (ja niillä uhkaamista) osoituksena tekijän mielenvikaisuudesta ja syrjäytyneisyydestä. Tämä näytelmä oikein osoitti sormella.

Kun pyöräilimme läpi Vallilan teollisuusalueen himaan, keskustelimme miehen kanssa kipakasti siitä, että näköjään teatteria tehdään niin, että jokaisen älykkyysosamäärältään 65:n ylittävän pitää osata hörähdellä naurusta oikeissa kohdissa ja ymmärrettävä, kuka on paha ja kuka hyvä.

Teatterin jousto sitcomin suuntaan on aika masentavaa, koska teatteri voi olla vaikuttavaakin.

Fiilarit voisivat olla paskat, ellei ulkona kuuta ympäröisi harvinaisen komea halorengas.

Ja maailmaa näiverretään pala palalta.

Haloja on vielä sittenkin kun ei ole enää yhtään ihmistä, jonka illan se pelastaisi asettaen asiat kosmiseen mittakaavaan. Mutta onko niillä mitään väliä? Onko muita eläimiä, joille moinen visuaalinen, kaukainen ilmiö olisi tärkeä?

Nyt kun puhutaan siitä, että kulutustottumuksia pitäisi siirtää immateriaalisempaan suuntaan, kuten kulttuuriin ja palveluihin, tunnen pientä epätoivoa. Siitä, kun olen käynyt hyvässä teatteriesityksessä tai leffassa tai konsertissa, sen puoleen, on pitkä aika. Liian pitkä aika. (Viimeinen hyvä ostettu taideläppä oli toukokuussa, Kuusumun profeetan konsertti Stella Starissa. Profeetta soi tälläkin hetkellä stesseissä. "Kauneutta kuolema kanssain palvoo, valo harhaa vain on..." )

Onko ihme, että ihmisillä on tällaisessa yhteiskunnassa mielenterveysongelmia? Niin monet istuvat kotona eivätkä kulje ulkona, niin kuin me kaupunkisusiemme kanssa. Eivät näe haloa, joka pelastaisi yön, kosmista kehää kuuta ympäröivän ei-minkään ympärillä.



2 kommenttia:

Timo kirjoitti...

Varmastiko oli halo eikä kehä?

Veloena kirjoitti...

Jaa, en kai minä siitä voi olla varma? Tähtitiedettä harrastava isäni on tuon minulle halona opettanut.