perjantai 8. lokakuuta 2004

Kaikki häpeävät äitejään

Eilen äiti soittaa. Hän ei osaa puhua puhelimessa, hänen on huudettava koko ajan. Onhan Viikistä Käpylään sen verran pitkä matka, ettei ääni voi muuten kantaa makuuhuoneeseemme saakka.

Äidin jalassa ollut tyrä on puhjennut joitain aikoja sitten, itse asiassa jo elokuun alussa. Mutta jalka on edelleen kipeä ja turvonnut. Siitä huolimatta äiti ehdottaa, että hän voi lähteä pyörällä tuomaan meille tasohiomakonetta, jonka olen pyytänyt viikonlopuksi lainaan. Kauhistelen: lepää nyt, hyvä ihminen, kun voit. Ei koneella ole niin kiire. Me voimme pyöräillä hakemaan sen.

Sitten äiti pudottaa pommin: he - hän ja isä - ovat ajatelleet, että voisin saada valmistujaislahjaksi heidän vanhan Toyota Carinansa, joka ostettiin käytettynä, kun olin 11-vuotias. Auton, jota ei saa lainata, koska isä vahtii sitä tarkemmin kuin äitiä. Nieleksin puhelimessa tyhjää, kunnes saan sanottua, EI, minä EN tahdo autoa. Kaupunkilaiselle auto on pelkkä rasite.

"Useat ihmiset antavat auton lahjaksi lapselleen näiden valmistuessa", äiti purnaa vastaan. (Myöhemmin mainitessa asiasta puolisolleni hän mulkaisee minua vinosti ja korostaa: "Niin, uuden auton. Ei sellaista kaksikymmenvuotiasta romukoslaa.")

Selitän äidille, että tarvitsen pyörän, polkupyörän. Ykköspyöräni on nyt isän tarpeettomana minulle dumppaama Helkama Kulkuri, 70-luvun lopun mallia, josta korjaaja arvioi, että se saattaa kestää vielä vähän ajoa, mutta runko on todennäköisesti jo melko heikko, vaikka vaihteet, jarrut yms. olenkin uusituttanut. Kakkospyöräni on poliisin huutokaupasta ostettu venäläinen maastopyörä, joka pyöräkorjaamon mukaan on niin paskana, että sillä ajaminen on terveysriski.

"Hesarissa oli ilmoitus, Carrara-pyöriä alennuksella", ilmoittaa äiti.

Selitän lisää: en halua mitä tahansa pyörää. Haluan Helkaman 7-vaihteisen Ainottaren. Äiti ei ymmärrä. Eikö Tunturi kävisi, joku isän tuttu myy Tunturia. Koetan selittää: olen tehnyt netissä vertailuja, ja löytänyt pyörän, joka vastaa hyvin tarpeitani. Äiti on epäileväinen: jos niitä ei ole missään alennuksella? Vastaan, että todennäköisesti ei olekaan: hyvää ei tarvitse koskaan myydä polkuhintaan. Äiti on ihan hiljaa eikä enää sano - siis huuda - mitään.

"En halua muuta pyörää ja missään tapauksessa en halua autoa", täsmennän vielä.



Illemmalla en saa unta. Juttelemme siippani kanssa vanhemmista ja heidän ikäpolvensa kuluttamisesta: he ovat niin markkinamiesten vietävissä, heille se, että saa alennusta, on liian tärkeä kriteeri. Maailma hukkuu paskaan osittain juuri sen takia, että ihmiset ostavat halpaa ja sitten joutuvat ostamaan lisää, lisää, lisää, kun jo ostettu ei tyydytäkään heidän tarpeitaan. He ostavat huonon polkupyörän ja päätyvät sen avulla lopputulemaan, että pyöräily on ikävää ja vaivalloista, autolla ruuhkailu parempi vaihtoehto. He suhtautuvat epäilevästi vuokraamiseen ja lainaamiseen, toisin kuin me. Kunnostaminen on heille liki tuntematon käsite (paitsi auton ollessa kyseessä). Jos jokin menee epäkuntoon, sen voi dumpata roskiin tai kirppikselle jonkun tee-se-itse-ihmisen kunnostettavaksi - ja ostaa uuden, alennetun tuotteen, jonka ominaisuuksilla ei suoraan sanottuna ole niin väliä.

"Jos sinä saat sen auton kaikesta huolimatta, viedään se heti romuttamolle", huokaisee siippani. Nyökkään. "Sitten kyllä sun faija ei puhu sulle pitkään aikaan." "Joo ei niin varmaan."



Isää ei oikein osaa hävetä. Isät nyt ovat niin ulkona muutenkin, liian suvaitsemattomia ja menneiden aikojen kunnianormien mukaan toimivia. Salaankin isältä kaikki hänen näkökulmastaan ikävät asiat: sen, etten halua lapsia; aikanaan suoritetun abortin; etten ole koskaan vakavasti harkinnut yrittäjyyttä (vanhempani ovat yrittäjiä, joten heille moinen asenne on outoutta par excellence). Mutta äidit.



Pari päivää sitten juttelin parinkin ihmisen kanssa aiheesta oman äidin häpeäminen ja päädyin siihen tulokseen, että kyseessä lienee universaali tunne: Miksei oma äiti voi olla normaali? Ainahan äidistä löytyy jokin outous - liian iso tukka, liian läski takamus, kasvissyönti, liian voimakas meikki, ulkonäön huolittelemattomuus, liika välittömyys - esimerkeiksi voisi laittaa varmaan jokaisen johonkin äitiin sopivan adjektiivin (oma häpeän aiheeni oli lapsena ensin vanhempieni kasvissyönti, sitten myöhemmin äidin kiltteys ja kuuliaisuus, nykyään hänen kyvyttömyytensä tarkastella asioita perinpohjaisesti).

Myös "liian sopiva" voi olla puute - perheessäni tämä on yleinen vitsi: lapsena kiukutellessani kränäsin ensin, että joku vaate on liian kylmä, toinen liian kuuma, ja lopulta kun ei mitään huomautettavaa enää löytynyt, ilmoitin kiukkuisena, että nyt on liian sopiva, teatraalista itkua purskuen.

Mistä tuo oman äidin häpeäminen oikein kumpuaa? En nyt tietenkään tarkoita, että se olisi äitisuhdetta määrittävin tunnetila, vaan että sen kyllä löytää, kun malttaa tonkia. Onko se vain irtiottoa siitä varhaisesta äitisuhteesta, jota Roy Rappaport pitää myös emotionaalisen, ei-diskursiivisen pyhän kokemuksen alkulähteenä: lapsi kokee sulautuvansa äidin (ja pyhän kokija "pyhän") ylivoimaiseen, mystiseen, hämmentävään ja jopa pelottavaan voimapiiriin. Myöhemmin tuosta piiristä on pyristeltävä irti - vaikka eikä juuri äitiin ärtyminen osoita, että jossain määrin äidin helmoista irtoaminen ei ikinä tapahdu? Eikö äidin kosketus säily koko elämän ajan tärkeimpänä? Tarkkailkaapa ihmisiä hautajaisissa. Äitinsä menettänyt itkee kaikkein lohduttomimmin. Itsekin kaipaan panikoidessani kaikkein eniten sitä, että voisin mennä äidin luokse, että mahtuisin taas hänen syliinsä käpertymään, jotta kaikki muuttuisi hyväksi. Aikuisena sellaista ei vain oikein voi enää tehdä. Onneksi minulla on äidillinen mies, joka antaa minun kavuta syliinsä ja käpertyä viereensä: Kissa, unia kehräävä äiti. Mies ei sentään ehdota, että hankkisimme auton. En sellaista miestä kyllä ottaisikaan. Se on liian landea. Riitaahan semmoisesta vain tulisi.



















Ei kommentteja: