Traumat pintaan! Korkki ei uppoa.

Työn jälkeen: viimein kotona. Olen niin väsynyt, että lysähdän eteisen rahille ja kiedot käsivarret poukkoilevien kiharakoirieni ympärille. Ne ovat onnellisia palattuani kotiin, vaikken pystykään enää muuhun kuin hysteeriseen itkemiseen.

Kaikki purkautuu ulos: uudemmat yhteentörmäykset ihmissuhteissa, koirieni surkea menneisyys, koulutukseni turhuus ja oma kyvyttömyyteni löytää paikkaa mistään yhteisöstä (pientä perhettäni lukuunottamatta). Töissä asiakas karjui minulle: "mikä naurattaa?" ja olin aivan hämmästynyt: "Hyvänen aika, eikö ihminen saa edes hymyillä...?" Vastaus: "Eivät suomalaiset hymyile, nauratko sinä minulle?" Kohautin vain olkapäitäni. Se oli aamupäivällä, se. Nyt kaikki purkautuu.

Äkkiä olen se sama lapsi, joka ala-asteen välitunnilla seisoi tuijottaen koulun seinustaa reunustavaa kurtturuusujen rivistöä, koska ei osannut leikkiä samoja leikkejä kuin muut, jotka olivat olleet tarhassa, eivät mummon kanssa kotona ennen kouluikää, ja joilla oli housut, ei samettimekkoja. Sama lapsi, jolle opettaja huutaa: "Mikset viittaa, jos osaat?" kun en uskalla viitata, kun en ole varma, osaanko. Sama tyttö, joka ystävänsä menetettyä neitsyytensä 12-vuotiaana menetti parhaan ystävänsä tulkittuaan väärin tämän valituksen:"Kukaan ei ymmärrä mua..." (kun kaveri siis tarkoitti, että minä ymmärsin, mutta kuvittelin, että hän valitti minusta). Sama, joka perhepiirissä sattuneen raiskauksen jälkeen päätti, että hakkaa jokaisen miehen, joka koettaa vahingoittaa jotain naista, ja sitten kerran parille jätkälle turpiin pistettyään itki omaa väkivaltaisuuttaan häveten kaikkea tekemäänsä. Sama, jolle historianopettaja sanoi lukiossa:"Oletpas sinä poliittisesti neitseellinen, vaikka muusta neitseellisyydestä en menisi takuuseen!" neljä päivää sen jälkeen, kun tyttö viimein pääsi irti neitsyydestään. Sama, jota läksytettiin kaikilla koulutasoilla samasta asiasta: jos matematiikassa on noin hyvä, siihen ei saisi suhtautua välinpitämättömästi ammatinvalinnan suhteessa. Ja joka aina vain painoi päänsä alas ja puri huultaan ollakseen itkemättä: miksen minä saa vain olla, en minä ole enkä halua olla laskukone. Eikä uskaltanut osallistua ylioppilaskirjoitusten reaalikokeeseen, koska siitä sanottiin, että se mittaa kypsyyttä. Sama, joka soitti Lontoosta au-pair-vuonna kotiin äidille mutta pystyi puhelimessa vain itkemään. Sama, joka seisoi eräiden bileiden jälkeen Pitkänsillan kaiteella ja mietti, hypätäkö vai ei, kun kaikilla muilla yliopistossa näytti olevan helppoa, kun itse ei ymmärtänyt käsitteen käsitettä ensimmäisenä opiskelusyksynä. Sama, joka itkee kädet koirien ympärillä.

Olen kova itkemään. Ei kai se ole mikään ihme. Äitinikin itkee aina ja kaikesta. Meillä kotona itkua ei koskaan tarvinnut hävetä: itkeminen on osa normaalin ihmisen tunnearsenaalia ja käytöstä.

Ja sitten pulpahdan pinnalle. Puolisoni ihmettelee, miten se on mahdollista: yhtenä hetkenä olen kyynelehtivä, takkuinen, sotkuinen ja nytkähtelevä kasa, joka pahimmassa herpaantumisen tilassa saattaa tosiaan tipahtaa lattialle mytyksi; ja seuraavana hetkenä saatan hihittää hysteerisesti, jos minua vaivautuu kutittamaan. Niin ennenkin, aina: löydän ihastuttavia, ihmeellisiä asioita, kuten ruusunmarjojen hiuksenhienot karvat, oman sisäisen vakaumukseni siitä, että asioille on koetettava tehdä jotain, voiman astua alas sillan kaiteelta ja kävellä kotiin kuin mitään ei olisi tapahtunut (eikä olekaan, minähän vain itkin).

Olen aina tullut pinnalle, nopeasti ja varmasti kuin veteen paiskattu korkinpalanen. En ole koskaan joutunut syömään mitään lääkkeitä pinnalle pääsemiseksi, ja epäilenkin olevani aika umpiluu monessa sosiaalisen herkkyyden suhteessa. Vaikka silti minua satuttaa edelleen, etten osaa olla samanlainen kuin muut, kiinnostunut samoista asioista. Minun ajattelutapani tuntuu heittävän minut aina jonnekin kauas sovinnaisista poluista ja seurauksenahan on aina tylytystä. Nyt kun olen pian kolmekymmentä, en jaksa enää edes yrittää ahtaa itseäni mihinkään muottiin. Annan itselleni luvan olla kiinnostunut vaikka mistä. Ja myös luvan olla kiinnostumatta niistä asioista, joita pidetään yleisesti kiinnostavina (kuten sanomalehtien uutiset).

Tiedän itse yrittäneeni sopeutua joukkoon niin hyvin kuin se ylipäänsä on mahdollista. Ja silti, aina tulee sanoneeksi jotain väärin, pukeutuneeksi väärällä tavalla, vaikka itse koettaa olla vain kiva, kiltti ja kohtelias ja ehkä vähän särmäkin, ainakin siinä mielessä, ettei tunne itseään aivan kynnysmatoksi. Luulen, että olen perinyt sosiaalisesti alisteisen aseman äidiltäni. Monella kädellisellä juuri äidin sosiaalinen sijoittuminen korreloi poikasen kykyyn ottaa sosiaalinen asema haltuun. Tuolla perusteella minulla ei ole koskaan missään ryhmässä mitään mahdollisuuksia saavuttaa laajaa sosiaalista hyväksyntää ja arvostusta. Sekä isäni että äitini elävät käytännössä eristyksissä, heillä ei ole tuttavia eikä ystäviä muuten kuin sukulaisten joukosta. He ovat avoimesti luopuneet ajatuksesta, että heillä voisi olla ystäviä.

Itse en ole valmis sellaiseen askeleeseen ja toivon ettei minusta tulekaan. Mitä enemmän luen sosiaalisista turvaverkoista, sitä varmempana pidän, että on parempi itkeä ja pulpahtaa pinnalle kuin koettaa rauhoittaa oma mieli eristäytyen. Eiväthän ihmiset ole ilkeitä, tarkoituksella, ehkä vain hiukan ajattelemattomia ja tökeröitä ilmaisuissaan. Tuntevat olemisen tapansa uhatuksi ja ylireagoivat. Sitä paitsi vanhetessaan käy kovempinahkaiseksi. Tervehdin ilolla tätä kehitystä!



(Muistanko parin päivän kuluttua itkeneeni? En kai. Tai jos muistan, nauran ja pyörittelen silmiäni: On dear, sinä se vasta osaat kyynelehtiä!)