Sataa

Sade, ystävä, on tänään lämmintä ja pehmeää ja jää helmeilemään takin pinnalle, kun kävelemme koirien ympäri Vallilan siirtolapuutarhaa. (Huomaa kirjoittaminen preesensissä: kuinka keinotekoista tunnelmissa karehtiminen on. Tuntiessani en jäsennä enkä kirjoita, jäsentäessäni ja kirjoittaessani hyväksikäytän aiempia tuntemuksia teeskennellen eläytyväni niihin jälleen. Ei, ei sittenkään teeskennellen, kyllä eläytyen, mutta en eläen siinä, siellä: se on mahdotonta.)

Käveleminen on maailman parhaita meditaatiotekniikoita. En kannata ylihidasta kävelyä enkä mitään mielentyhjennysmantroja vaan luotan siihen, että ympäristön virikkeet synnyttävät assosiaatioita, ideoita ja kuvia, jotka sitovat minut entistä vahvemmin tähän maailmaan.

Ystäväni, joka tuli takaisin mielialalääkkeillä, jaksaa edelleen olla iloinen viestistäni, jossa muistuttelen häntä siitä, että linnut, kukat ja puut ovat kaikille yhtä lempeitä. Niiden ihmeitä saa katsoa, vaikkei olisikaan onnistunut jossain kapeassa mielessä. Niiden ihmettelyssä ei ole mitään keski-ikäistä, pikemminkin lapsellista. Kuinka valtava olikaan korkeaa heinää kasvava niitty lapsena! Kun siellä konttasi eestaas ja kuvitteli, millaista on olla kissa, ymmärsi, että heinällä on väliä. Sen pituudella on väliä.

Olipa iloinen tai surullinen, ulkona kävellessä asiat seestyvät. Jalat kulkevat, niiden liike matkaa selkärankaa ylöspäin, kulkija rekisteröi vielä lokakuussakin valkeina kukkivina sinnittelevän siankärsämön, valkopeipin ja harmion, sekä keltaiset syysmaitikan kukinnot. Sateella on oma roolinsa: pisaroiden keveät äännähdykset, märkyydestä liukkaan kiiltävät kestopäällysteet teillä ja katoilla, miellyttävä kosteus hengitysilmassa, vähitellen viilentyvä päälaki veden edetessä jakauksesta suortuvia alaspäin. Koirat eivät pidä sateesta. Ne ravistelevat turkkiaan närkästyneinä ja pärskähtelevät ja koettavat tienristeyksissä kääntyä kotiin päin.

Pidän sateesta, en sadetakeista ja sateenvarjoista. Jos sade ei ole räntää, ei haittaa, vaikka kastuisikin. Kotona hiuksia voi hieroa pellavafroteepyyhkeellä kuiviksi ja vaihtaa toiset vaatteet päälle.

Sateella taivaan väri on usein aivan mahtava, harmaankellervä tai uhkaavan purppuranhehkuinen monsuunitaivas. Metsä piirtyy tarkasti sateen alla: puiden kiinteys on käsinkosketeltavamman näköistä kuin aurinkoisella säällä. Vain monet puutarhat näyttävät surkeilta - siksi, koska niin monet puutarhat tavoittelevat paratiisimaista täydellisyyttä, eikä länsimaisessa jumalten järjestyksessä paratiisissa sada. (Luin äskettäin ja mieleeni palautui jo aiemminkin nappaamani seikka, että itämaisessa puutarhataiteessa puutarhassa ei saa olla täydellistä vaan siinä pitää aina olla jokin särö; täydellisyys loukkaa kosmisia voimia.)

Sain eilen päätökseen Nathaniel Hawthornen Onnellisten laakson (The Blithedale Romance), joka käsittelee monia kiintoisia kysymyksiä, joita voi maistella esim. täällä.

Osittain Hawthornen kieli kummittelee tavassani katsoa kaupunkimaisemaa kävellessäni. En voi olla muistamatta Hawthornen kuvausta villeistä rypäleistä ja olla ajattelematta puolisoni vanhempien pihan Beta-rypäleitä, joita söimme pari päivää sitten ilolla. Miten voi olla jotain niin maukasta! Ja miten Hawthorne kirjoittaa vaahteranlehdistä, jotka ovat syksyisin keltaisia lautasia... Kuitenkin Hawthornen romaani on synkkä, ahdistava ja kovin ihmiskeskeinen.

Valoisampaa luettavaa on tänään ollut Larry Hickmanin John Dewey's Pragmatic Technology . Kerrassaan mainio kirja!

Sataa.

Kastumme, mutta se ei haittaa (minua). Koirat aivastelevat. Kumpulanmäki on silkkaa barokkia väriensä ja muotojensa puolesta. Kyllä, syksy on barokkia, myös sateella, kevät pointillismia, talvi kubismia lumen kinostuessa, kesä impressionismia parhaimmillaan.

Sisäisessä puutarhassani kietoutuu japaninkelasköynnös lehmuksen ympärille ja kuristaa, kuristaa sitä, kunnes väsyy. Sitten sen ja lehmuksen ympärille kietoutuu muratti ja peittää nämä taistelun jäänteet alleen. Tulee talvi, muratti kuolee. Keväällä reipas puutarhuri ottaa sakset, leikkaa alas muratin ja kelasköynnöksen, leikkaa lehmuksen tyveltä poikki, istahtaa kannolle, ja kirjoittaa muistikirjaansa:

On aikoja turvautua

huonosti perusteltuihin uskomuksiin

kääntyillä rauhallisesti

ja huvitella sillä, mikä

ei koskaan voi tulla omaksi.

Keväisin lepakkojen ihmeeksi

nousee pointillisti runkoihin

ja yön haalistuessa päättää

maiseman vaativan limenvihreää

niin että aamiaisia sängyssä

haittaa kaoottinen täplikkyys

metsän muurien edessä.