Ylikierroksilla: illalla en ole nukahtaa, aamulla herään otsaani toimintasuunnitelma niittipyssyllä naulattuna. Jutun syyllinen on eilinen dokkari vallankumouksellisesta Weathermen/Weather Underground -ryhmästä. Katselimme dokkaria miehen kanssa sanaakaan vaihtamatta ja edes toisiimme vilkaisematta. Liian mielenkiintoista! Yleensä televisiossa näkyvien "todellisten" (kuka on erityisen todellisuudellinen tv-kameran mojottaessa kasvoja kohti??) ja fiktiivisten ihmisten ajatuksiin ja toimiin on täysin mahdotonta samastua, sillä ne kaikki ovat niin helvetin itsetyytyväisiä ja keskiluokkaisen tapakulttuurin kuorruttamia. (TV-sarjat ovat vihoviimeisimpiä, sellaista aivot tappavaa hömppää.) Nämä tyypit sentään yrittivät jotain, kärsivät maailman tilasta.

Vaikka periaatteessa tyypit siis saivatkin sympatiat kotiin ja saivat meidät keskustelemaan pari-kolme tuntia siitä, miksi ihmeessä "normaalit" ihmiset eivät tunne mitään vastuuta planeetan tilasta, toki heidän keinonsa olivat aika rankkoja: pommeja, maan alle painuminen, paikkojen hajottamista. Toisaalta, olihan Vietnamin sotakin, jota tyypit vastustivat, rankka juttu. Muttei sen rankempi kuin Irakin sota. (Jos Fahrenheit 9/11 onkin muuten farssinomainen Bush-slapstick, sen ansiona on se, että se näyttää Irakin sodan karseuden.) Tai se riisto, joka kohdistuu päivittäin länsimaisen keskiluokan elämäntavan ylläpitämiseksi niin kolmannen maailman ihmisiin, tuotantoeläimiin, villieläimiin, sademetsiin, savannin laitumiin, valtameriin - koko ekosysteemiin.

Ja mitä me teemme? Koetamme ostaa luomua ja reilua kauppaa ja lähiruokaa, hiomme käsitteellisiä aseitamme, josko vaikka joskus pystyisimme argumentoimaan status quon nurin. Ei se niin tapahdu. Katsokaa vain 60-luvun "radikaaleja" politiikassa; mitä radikaalia on Paavo Lipposessa? Ainoastaan Tuomioja on säilyttänyt hivenen uskollisuutta ideaaleilleen, ja hänenkin tapauksessaan se on aika marginaalista. (Aika vekkulia muuten, että 60-luvun radikaalien opiskelijoiden näyttävä statuksenottotempaus oli heidän oman talonsa Vanhan valtaaminen...)

Mark Rudd, yksi maanalaisista Weathermaneista, totesi dokkarissa, että kaikki nuo teot, joita hän katuu ja joita hän ei tavallaan moraalisesti hyväksy, vaikka olikin niissä mukana, liittyvät siihen oivallukseen, mikä USA:n asema maailmanpolitiikassa tuolloin oli (ja on edelleen). Ja:

"This revelation was more than we could handle. We didn't know what to do about it, it was too great a fact. Every second of my life, from 1965 to 1975, I was always aware that our country was attacking Vietnam...." Myöhemmin dokkarissa Rudd lisää, että joka sekunti, edelleen, hän ajattelee tuota.

Kuullessani Ruddin kommentin tuntui, että ymmärrän jotain uutta tulevaisuudestani. Eiköhän vain tässä käy niin että joka sekunti kuolemaani saakka kaikkien asioiden taustatapettina ole ihmiskunnan silmitön mässäily, riisto ja ahneus, joka kohdistuu muihin eliöihin tuhoisalla, tappavalla voimalla, ja kohdistuu toisinaan myös toisiin ihmisiin. Sekin on aika iso fakta käsiteltäväksi. Enkö muka jo nyt ole kääntynyt poispäin autoilijoista, television esittämistä ihmisistä, vanhemmistani, entisistä opiskelukavereista, koska näyttää siltä, etteivät nämä ollenkaan tajua, mitä kauheuksia me aiheutamme elintavallamme? Enkö jo nyt mieti suurimman osan kohtaamistani ihmisten kohdalla, miten helvetissä he kehtaavat olla maailman menoon noin tyytyväisiä tai purnata jostain helvetin henkilökohtaisesta rahatilanteestaan?

Olen tyytymätön myös itseeni, se mainittakoon. En oikein osaa tehdä asialle mitään. Vielä.

Tuon dokumentin katsominen oli samalla tavalla voimauttava kokemus kuin aikanaan Unabomberin manifestin lukeminen ympäristöfilosofisessa keskustelupiirissä.

On omituista, miten vallankumousromantiikka vaikuttaa aina fiksummalta kirjallisessa tai muuten taltioidussa muodossaan. Tosiasiassa kun olen ihminen, joka inhoaa mielenosoituksissa megafoniin huutavia tyyppejä, iskulauseiden toistelua ja nykyisten poliisin kanssa yhteenottavien vallankumousromantiikan läpisyövyttämien vasemmistonuorten tyylikoodeja. Göteborg ja Praha todistivat minulle lähinnä sen, että maailma kulkee yhä ääliömäisempään suuntaan. Bussimatka mielenosoitukseen! Antakaa happea!

Keskustelimme miehen kanssa pitkälle yöhön siitä, mitä asioille pitäisi ja voisi tehdä. Surulliseksihan tässä tulee. Jatkuvaa hautajaissaattoa lajeille, joista kuulee ensimmäisen kerran, kun ne on jo menetetty. Juhli siinä sitten nousevaa palkkaa, uutta polkupyörää tai mangoldien rapeutta. Asioiden jatkuvassa mielessäpysymisessä on tiettyä kohtalonomaista makua. Kenties ainoa keino, jolla planeetan elonkehän kuolemantanssi saadaan pyyhittyä aivojeni etuotsalohkoista pois kaiken muun hyvä-paha -akselille asettavana vaa'ankielenä, on aivojeni poispyyhkiminen kokonaisuudessaan.

Olen edelleen järkyttynyt faktasta, että nämä maanalaiset, pommeja väkerrelleet ihmiset tuntuvat läheisemmiltä kuin suurin osa tuntemistani "kunnon ihmisistä" - jotka siis mielestäni ovat aika roistoja ja lokkeja, itsekeskeisiä paskoja (myös minä, siis). Siitä huolimatta, että uskon ymmärtäväni heidän moraalisten dilemmojensa vakavuuden (enhän ole itse alkanut opiskella pommien tekemistä tai muuta yhtä vitsikästä). Se, mitä he sanoivat: se, ettei yritä tehdä asioille mitään, on niiden hyväksymistä, on asia, joka yhdistää. Me painamme hiljaisen hyväksyntämme talouskasvulle, kehitysmaiden riistolle, hikipajoille, sukupuuttoaallolle, aavikoitumiselle, väestön liikakasvulle (eläköön miehen sterilaatio -blog!!), valtamerien kalakantojen tyhjiin imuroinnille... Joka ikinen kerta, kun olen vakavasti harkinnut oman itseni lopettamista, on tästä aiheutuva itseinho ollut merkittävä tekijä. Luulen, etten ole ainoa, joka tietyssä mielessä on jatkuvasti vihainen itselleen siitä syystä, ettei tiedä, mitä pitäisi tehdä, ja siitä, että kaikki tehty ja normaalin rajoissa tehtävissä oleva ei millään voi riittää. Okei, voin olla emotionaalisesti epästabiili, mutten sentään ole mikään pullanmuruja neuroottisesti järsivä elämänsä tarkoituksen hukannut toimistohiiri tai robotti, jota mikään ei voisi hermostuttaa. Ja sivistymättömäksi en ainakaan tunnustaudu. Mikään ei ole niin sivistymätöntä kuin vankkumaton itsetyytyväisyys.

"Tuo murehtiminen maailman tilasta ei tee sulle hyvää", totesi kerran eräs aiemmin kovin läheinen ystäväni. Se varmasti pitää paikkansa. Enköhän olisi onnellisempi, jos voisin tuntea yhteenkuuluvuutta tämän yhteiskunnan arvojen kanssa, tunnistaa ympärilläni olevien ihmisten pyrkimykset hyviksi ja kunnioitettaviksi ja todeta, ettei oma elintapani loukkaa mitään eikä ketään. Sen sijaan, että nyt skitsoan yli yön ajatuksesta, että talouskasvun yksi vaiettu, tärkeä tehtävä on pitää ihmisten tulevaisuushorisontti sen verran miellyttävänä, ettei ympäri Helsinkiä ala räjähdellä. Että meidät kaikki ostetaan hymistelykuoroon muutamalla ministeriaudienssilla ja lehtijutulla proggiksistamme, sillä, että ihmiset taputtavat selkään ja sanovat, että on se hyvä, että joku välittää (samalla kun itse ajavat yksityisautolla töihin), vaikka liika välittäminen ei teekään persoonallisuuksillemme hyvää noin yksilöllisestä näkökulmasta.

(Tehdä hyvää tarkoittaa ilmeisesti tehdä kuuliaiseksi ja harmoniseksi.)

Toisin kuin sääukkelit, en kuitenkaan pysty pitämään tätä vihaisuutta, joka on aika kroonista, mitenkään merkkinä korkeammasta moraalista. He sanoivat dokkarissa vaalineensa sitä, koska se tuntui hyvältä. Siiinä on ehkä vallankumouksellisen ja muuten vaan huolestuneen ihmisen ero: viha ei minusta tunnu hyvältä. Se kaihertaa kaikkea: lakastuttaa muuten lupaavat ystävyyssuhteet, saa meidät keskustelemaan pitkälle yöhön (kun vaihtoehtona olisi seksi, joka sentään on pyhää), pistää kirjoittamaan näitä asioita, vaikka oikeasti minun pitäisi tarkistaa gradun pilkut ja pisteet. Vihasta harvoin syntyy mitään kaunista. Koetan rauhoittua. Tänään on siivouspäivä. Onneksi siivoaminen on about rauhoittavinta toimintaa seksin ja syömisen ohella.

Kenties jo illalla jaksan miettiä, mitä oikeasti elämältäni tahdon. Onko tämä kouhkaava viha sitä? Tuskin. Silti --- äänet ja ryske ovat parempaa kuin hiljaisuus. Mikä ongelma - itse asiassa minulla on jo säämiesten dilemma, vaikkein ole ketään räjäyttänytkään - tuo onkaan: yhteiskunta määrittää oman väkivaltakoneistonsa ulkopuolisen väkivallan tai sen uhon, jopa vandalismin, mielenvikaiseksi ja rikolliseksi, kuten dokkarissakin pohdittiin. Samalla ainoastaan mielenvikainen ja rikollinen riehuminen hyvän asian edestä kiinnostaa mediaa. (Esim. turkistarhauksen ja sen kritisoinnin yhteydessä tämä tulee selvästi esiin.) Kuitenkin käytetyt keinot - väkivalta - kääntävät suuren yleisön tekoa vastaan varmemmin kuin mikään muu, tekijäthän ovat suuren yleisön mielestä selvästi rikollisia ja mielenvikaisia. Suurta yleisöä ei näytä kiinnostavan heidän elämäntapansa inhottavuus vaan he katsovat teeveetä, tekevät uraa, kasvattavat lapsiaan.

Miten tästä päästään ulos? Miten asiat ratkaistaan?