Hämmästys

- - ei paljon mitään reaktiota webissä. Haloo, Kioton sopimus!

No jaa, totean hetkeksi olevani näemmä täysin syrjäytynyt, kun en vain iloitse viikonlopun dokausputkesta ja seuraavan aamun krapulianamätöistä tai kaivele napanöyhtääni odottaen sen oikean saapumista Sinkkuelämät-pohdintojen sävyttämänä.

Hmm, onneksi mies tulee takaisin treeneistä, joten en täysin kriisiydy. Eikö Kioton sopimuksen ratifiointi tunnu todellakaan ihmisistä niin tärkeältä, että kaikki heidän henk.koht. ongelmansa katoaisivat hetkeksi? Eihän se sopimus nyt maailmaa todellakaan pelasta, mutta on jo sekin jotain, kansainvälinen voimainponnistus. Olen aina kuvitellut, että kun ihmisoikeuksien julistuksista saatiin sopimus aikaan, ihmiset olisivat suunnilleen juhlineet kaduilla. No, näköjään ei sittenkään. Muutama hassu riemuitsee, vaikka itse asiassa työkalu on aika käypä ja valtava vaikutuksiltaan.

"En tajua todellisuudesta näköjään mitään", nurisen, mutta saan vain hikisiä, alastomia halauksia, ja iloista tönimistä, joista innostuneena vien koirat yöpissille, vaikka sataakin aivan helvetin lujaa. Kastumme koirien kanssa märiksi, ja äkkiä täytyn jälleen ilosta siitä, että edes pientä pilkettä näkyy tunnelin päässä. Vaikka ihmiset eivät osaisikaan asiasta iloita suuressa mittakaavassa, eihän tätä ihmisten vuoksi tehdäkään. Katselen kävellessäni Koskelantien rakkaita lehmuksia, sateen keskellä kyyröttäviä hevoskastanjoita ja liukkaita liikennemerkkejä: sade yhdistää kaiken, eikä maahan putoava lehti näytä irralliselta objektilta. Me kaikki olemme samaa hengittävää, auringonlämmittämää ja yhteytystuotteiden ruokkimaa elonkehää, joka tekee tästä maailmasta niin erityisen. Jos Kioton sopimus estää yhdenkin kuusikon pystyynkuolemisen ilmaston lämpenemisen edes hitusen hidastuessa, on totta vie oikeutettua karjua Krokotiili Genaa keskellä sadetta, juosta ja nauraa ja villiinnyttää koirat täysin.