Tyhjän päällä

Aamu alkaa panikoiden: survon pyörää väkivaltaisesti yli Käpylän raviksen surkean, lätäköidyn hiekkatien. Vatsa kurisee suuttuneena aikaisesta aamiaisesta: puoli litraa punaiset marjat-Yosaa. On ehdittävä M-junaan. Olen sopinut etukäteen treffit junan vikaan, lipunmyyntivaunuun. Olo on hutera sillä äkkiä tajuan, etten ole varmistanut sähköpostista, oliko tapaaminen 7.27 lähtevässä junassa, vai oliko se sittenkin 7.17 juna, joka olisi Pasilassa 7.22. Seitsemän-kaksikymmentäjotakin, mutta keskustan vai Pasilan mukaan. Kiroan omaa hajamielisyyttäni.

Pyörä alikulkutunneliin, lukkoon ja juoksu laiturille. Juuri ajoissa, lipunmyyntivaunuun. Rymyän penkkirivien väliä, mutta treffiäni ei näy missään. Perhana, enhän minä Malminkartanossa löydä edes juttupaikkaa, jos jotain on sattunut. Märehdin istuen, mitä tehdä. Kävellä Apollon koululle, kyllä minä sen löydän, kyselen ihmisiltä, niin kehitysmaissakin tehdään, ne eivät käytä koskaan karttoja. Etsin käsiini sen opettajan, jonka luokassa teen juttua.

Kiroilen hetken itsepäisyyttäni: olen niitä harvoja ikäisiäni, jotka eivät omista kännykkää. En pidä talutusnuorista. Olen sitä tyyppiä, joka pudottelee tavaroita, kastelee optisen hienomekaniikan ja unohtaa laukkuun laitetun herätyskellonkin hälyt päälle. (Yleensä kello tarkoittaa minulle laukkuun laitettua herätyskelloa, sillä kinesteettisesti toimiva rannekello on aivan pieni löytyäkseen sikasotkuisesta kodistamme.) Kännykän kanssa olisin todellinen katastrofi! Juttua tekemään tuleva fotari nauroikin puhelimessa aivan kippurassa, kun kerroin, ettei mulla ole kännykkää: "Friikku, jolla ei ole kännykkää, ei voi olla totta...."

Voi se olla, ja nyt olen pulassa. Tuijotan lehmämäisesti ikkunasta ulos pimeässä viliseviin talovalorykelmiin.

Malminkartanossa jään turtana pois. Treffini H. on laiturilla, kävelee minua kohti. Hän on ollut junan viimeisessä vaunussa - sovimme treffit viimeiseen, lipunmyyntivaunuun. Lipunmyyntivaunu, nyt sen opin, on junan keskivaiheilla. Hmm. Hän siis matkasi viimeisessä vaunussa, minä lipunmyyntivaunussa. No, kaikki kunnossa. Meillä oli sama kohde, mutta päädyimme eri vaunuun.

Talsimme kohti koulua. Koetamme suunnistaa kartan avulla, mutta lopulta kysymme kulmilla hengaavilta teineiltä. Lapset ja nuoret tietävät aina, missä koulut ovat.

Etsimme opettajan käsiimme ja pääsemme biologianluokkaan. Soitan fotarille H:n kännykästä, kerron luokan numeron. Nyt hänkin tietää, minne tulla. Pian lapset vyöryvät sisään.

Olen tekemässä juttua Ilmari-ilmastonmuutostiedotushankkeesta, muistuttelen itsellenikin. Liian aikainen herääminen aiheuttaa poikkeuksetta pölhöyttä yksinkertaisistakin asioista, kuten reportaasin teosta, suoriutumisessa.

Onneksi lapset ovat selkeästi yhtä pihalla kuin minäkin. Ainoastaan H. ja opettaja näyttävät jonkin verran järkevään toimintaan kykeneviltä. Muistelen lukemaani tutkimusta siitä, kuinka teini-iässä uni-valve-käyrä on myöhäisemmin painottuva kuin muissa elämänvaiheissa. Subjektiivisesti se tuntuu hyvältä hypoteesilta: teininä minuakin nukutti aamuisin aivan kamalasti, lapsena ja nyt taas aikuisena olen aamuvirkku - tosin herään yleensä ysin aikoihin, ja siksi olen nyt klo 6.45 heräkelloherätyksen jälkeen aivan tööt. (Teininä muutenkin olo oli aika toisesta universumista reväisty. Aivan paskaa aikaa.)

Kalvot piirtoheittimellä vaihtuvat tiuhaan tahtiin.

Lapsukaiset tuijottavat kalvoja, purevat kyniä ja kirjoittavat papereihin.

Hetkittäin he tuntuvat aivan inhimillisiltä.

Tunnin loputtua pyydän paria penskaa jäämään luokkaan, kysyn heiltä muutaman kysymyksen. Lapset sirkuttavat iloisesti, etteivät olleet ennen kuulletkaan, että autoilulla ja energiankulutuksella on joitain ympäristölle haitallisia sivuvaikutuksia. Äkkiä olen tyhjän päällä, Kioton sopimuksen tulevaisuudesta koettu ilo häviää jonnekin. "No, aiotteko te tehdä jotain nyt kun olette kuulleet näistä jutuista?" Joo, aikovat. Television voisi laittaa kiinni kokonaan valmiustilan sijasta. Ja mennä bussilla eikä pyytää vanhempia viemään.

Olen äkkiä hyvin, hyvin väsynyt vanha eläin. Tuulen sierrättämä, mustelmilla ja kolhuilla kaikesta koetusta. Toisin kuin Platonin Pitojen Alkibiades, jonka sielu on "bitten and pierced" rakkausjutuista, tajuan olevani purtu, rikkirevitty ja koirankorvilla kulutusyhteiskunnan menosta, kaikesta tuosta, jolle haluaisin huutaa seis, mutta joka ei kuuntele.

Tajuan äkkiä, etten ajattele ihmisiä oikeastaan niinkään henkilöinä vaan ideoiden kantajina - persoonallisuus on ideoiden kasauma, minuus kantaa näkemyksiä samalla tavoin kuin keho verta, joka pitää kehon kudokset hapessa. Ärsyynnyn aina, kun jostain elokuvasta puhutaan ihmissuhde-elokuvana tai jokin kirja "kuvaa ihmissuhteita". Mitä muuta ovat nuo fiktion ihmisten suhteet, törmäyskurssit niissä, kuin ideologioiden törmäyskursseja? Ihmissuhteen ajattelisin jotenkin kehollisemmin: se on sitä, kun joku hymyilee, ja tulee lämmin, hyvä olo, tai kun painuu miehen syliin syvemmälle kerälle, nukkumaan toisen hengityksen suojaan. Tai kuinka tajunta vapisee ja järkkyy silloin, kun joku vääntää käden sivulle tai lyö kasvoihin niin että päässä kipinöi. Ei sellaisesta paljonkaan kirjoiteta. Clarice Lispector ehkä kirjoittaa. Ehkä muutama feministi ethics of care -teorioissaan, siinä kaikki.

Enemmän kirjoitetaan ideologioista, tekemisistä ja tulkinnoista.

Ja ihmiset takertuvat ideoihin, jotka voivat hukuttaa heidän lisäkseen monta muutakin.

Tahtoisin sanoa, että se, että joku kulkee auton sijasta pyörällä, ei muuta sitä iloa, jonka keho saa etsiytyessään toisen kehon lämpöön, tai että se, että ostaa systemaattisesti luomua, ei muuta vähemmän kauheaksi sitä, että joku kääntää selkänsä ja kieltää tuon lämmön. Että oikeasti, kulutustottumukset, jotka nyt ovat hävittämässä tämän kaiken vyöryttäessään materiaa ympäri planeettaa rahtilaivoin ja lentokonein, siirtäen sitä kasoihin, seuloen sitä kemiallisesti uusiksi yhdisteiksi, eivät ole kenellekään niin tärkeitä, että niiden muuttaminen muuttaisi jotain oleellista.

Että vain ideologia, sen myötä vain minuus muuttuu. Että merkitykset siirtyvät varoen, että muutoksen myötä löytää jotain uutta, josta tulee olennaista.

Tajuan äkkiä olevani vanha, ja samalla tajuan, että en kuitenkaan ole liian vanha järkyttymään. Minusta ei ole kyyniseksi ihmiseksi.

Kävelen takaisin juna-asemalle fotarin kanssa kiitettyämme H:ta siitä, että saimme olla läsnä hänen koulukeikallaan, kiitämme myös opettajaa ja kysymyksiin vastanneita teinejä. Fotari haluaa jutella kepeitä, puhua itsestään, minusta, mitä teemme ja mistä olemme kiinnostuneet, geeneistä, astrologiasta ja biologiasta. Kuljen mukana, nyökkäilen ja kai sanonkin yhtä sun toista. Välillä: "kuulostaa huuhaalta", välillä: "No mutta tavallaan uskon kyllä, että meidän pitää tehdä juuri sitä, missä olemme huonoja, ymmärtääksemme itseämme, oppiaksemme siitä mitä tarkoittaa olla ihminen".

Minussa raahustaa alkuhärkä, kosteaturpainen ja huonosti duffelitakkiinsa istuva jakki, vanha ja liian monta sirkusareenaa läpikäynyt.

Jos aamu alkaa panikoiden, se loppuu ylitsevyöryvään väsymykseen. Eivät olleet tienneet autoilun olevan haitallista ympäristölle. Kello on puoli yksitoista aamulla, kun otan Pasilan asemalta pyörän ja matkaan kotiin.