Lehmä on kaunis

Sunnuntai, mutta millainen. Tänään ei ole nautittu solitairesta, ehei. Jo aamulla herätessä mieltä riipi tieto siitä, että tänään pitää olla Hyvä Ihminen ja sonnustautua reippaan, iloisen ja auttavaisen nuoren naisen asuun ja ilmeeseen. Suomeksi: tänään oli Luomumessut, jossa seisoin kaksi ja puoli tuntia rakkaan ympäristöjärjestö Dodon ständillä.

Aamulla nautin siis vain hetken yksityisyyttäni kävellessämme koirien kanssa ympäri Kumpulan siirtolapuutarhan hengitellen syksyisiä maan tuoksuja ja ihmetellessäni, miten syksyn aina kuvittelee kelta-ruskea-harmaa plus ruska -sävytteiseksi; itse asiassa syksyisin kaikki ruskattuvia puita lukuunottamatta on todella vihreää: rätvänän lehdet tienpielessä, tervaleppien lehtimassat, ruohonkorret ja kastanjapallot. Näimme lyhyellä lenkillämme perheen pienine lapsineen. Nuorempi koirista luuli lasta pidempää koiraksi, koska lapsi oli maassa kontillaan. (Itse asiassa luulin minäkin, koska olen likinäköinen mutten pidä silmälaseista enkä siten myöskään pidä niitä - ne paitsi painavat nenänvartta hiostaen ihoa myös näyttävät niin ikävästi kaikki yksityiskohdat maisemista. Likinäkö on itse asiassa melko hyvä apuväline tilojen hahmottamiseen: kuten sumu ja sade valokuvaajalle, likinäkö on ilman kameraa havainnoijalle etäisyydet esiin nostava tekijä.)

Sitten "koira " nousi pystyyn ja alkoi taaperrella, ja ymmärsin heti, että se onkin lapsi. Koiralta meni vähän kauemmin tajuta tuo seikka. Silti se sai kohdata hyvän tyypin; lapset ja koirat tulevat yleensä loistavasti toimeen, koska niiden kiinnostus ilmenee niin samoin tavoin. Niin nytkin: lapsi kikerteli aivan riemuissaan koiran nuollessa antaumuksella lapsen kaulaa.

Talsin kotiin hyväntuulisena: taas joku pieni ihminen on saanut todisteen siitä, että maailma on hyvä ja kaunis, kaiken tämän roskan ja paskan lisäksi, johon valitettavasti törmää vähän kaikkialla.

Kotona hotkin pikaisesti naamaan soijajugurtin, soitin Kaapelitehtaalle ständillä sillä hetkellä oleville tyypeille olevani tulossa ja ponkaisin matkaan Kulkuri-pyörineni. Matkasta on jäänyt yllättävän vähän mieleen: kenties muistojen ja tunnelmien ohuus kertoo stressistä samalla tavoin kuin ristiselän kaaren suuri jännite illalla lattialle selin mennessä. Mitä kaikkea minun on täytynytkään ohittaa matkalla, huomaamatta, näkemättä, kuulematta.

Tehtaalla oli käynnissä jo kova hyörinä: ihmiset valuivat messualueelle ja sieltä ulos, ja Merikaapelihalli oli täynnä mitä ihmeellisimpiä kojuja. Äkkäsin heti Samsaran korvapuustit 50 sentillä ja jo etukäteen netistä haravoimani Madal Bal -tukun soija- ja riisimaidot. Päivän eväät! Trippailin hetken eestaas käytävällä, löytäen itselleni ruokatarvikkeiden lisäksi sievistä vanhoista ruusulusikoista tehdyt korvakorut. Ei olisi varaa, mutta on oltava. Olen jo monesti ihaillut koruja Kiseleffin Basaarin Okrassa, mutta aina siellä käydessäni siellä on ollut vain yksi ruusukoru. Nyt kun näin viimein parin, näinhän siinä sitten kävi. (Ja sitten vielä markkinointistrategioissa väitetään, että ihmiset arvostavat sitä, että tuotteet ovat aina saatavilla...)

Dodon kojulla oli valokuvanäyttely "Maidon matka Malissa ja Suomessa". Suomalaista maitotaloutta edustivat luomumessuille sopivasti Hentulan tilan luomulehmät - joiden maito kyllä luomumeijereiden heikosta levittymisestä johtuen sekoitetaan tavalliseen maitoon ja myydään sellaisena. Hentulan lehmät vaikuttivat oikein symppiksiltä tapauksilta: siellä on lapinlehmiä, itäsuomalaisia ja länsisuomalaisia maatiaisia. Ei siis niitä isoja ayrshirejä ja holstein-friisiläisiä, joilla pitää olla tehotuotantoutareissaan kesälaitumilla verkkokankaiset rintsikat! Mietitytti silti vähäsen luomulehmien valinta: eihän luomutuotantoa ole maitotaloudesta kuin hämmästyttävä YKSI prosentti!

Malilaiset lemmut vakuuttivat myös sympaattisuudellaan: lehmä on kaunis. Nekin näyttivät hyvin maatiaismaisilta; todennäköisesti niissä oloissa, joissa lehmät eivät saa lainkaan väkirehua vaan laiduntavat korsirehua vuoden ympäri - kuten luonnollisessa ekolokerossaan - pahimmat tehopommit jäävät kehittymättä vallitsevaksi tyypiksi. Malilaisilla naudoilla oli hienot, käyrät, terävät sarvet.

Tunsin olon ständillä vähän orvoksi. Itse en käytä lehmänmaitoa ollenkaan, joten minun on helppo suhtautua lehmään ihmisen kanssa tasavertaisena oliona. Maitohan on vasikalle, ei ihmiselle tarkoitettu herkku...

Osa ihmisistä tarttui iloisesti sloganiin "Hei, onko Dodo teille tuttu?" ja tuli katselemaan näyttelyä, osa jopa hakeutui näyttelyyn itse, koska oli lukenut siitä Vihreän Langan messuliitteestä. Mukanaan ihmiset toivat paitsi intoa ja iloa, myös hankalia kysymyksiä: "Miten Dodo liittyy lehmiin?", "Miksi teillä on kuvia maidontuotannosta, jos te ette itse käsittele juurikaan sitä järjestötoiminnassanne eettiseltä tms. kannalta?"

Totuushan tietysti on, ettei Dodo liity lehmiin mitenkään, eikä Dodon luomuruoka-aihepiirikään juuri tällä hetkellä elä kukoistuskauttaan, vaikka pari vuotta sitten Luomukori-kartoitus toimikin varsin aktiivisesti. Siinä sitten kakistelimme kohtalotoverini kanssa jotain sinne päin että, äh, Malissa kaikki lehmät on luomulla ja lehmäthän on aina viehättäviä. Pian huomasimme myös ettei "Maidon matka" ollut teemana yhtä kiinnostava kuin "lehmien elämä". Niinpä sitten kailotin lehmien elämästä kohtalotoverin kipristellessä naurusta. No, onneksi joistain vaikutimme sentään sen verran täysjärkisiltä, että he kiinnostuivat ympäristöjärjestöstämme lisää. Kunhan keskustelussa päästiin yli traumaattisen lehmäpainoitteisen vaiheen, kaikki sujui jälleen hyvin ja sulavasti. Ihmisten kanssa keskusteleminen on kuitenkin yksi mielenkiintoisimmista puuhista, joita saatan kuvitella, vaikka olenkin sen verran ujopiimä, että aloitteiden tekeminen on aina hankalaa.

Viimein tuskainen ständillä pönötys päättyi seuraavan vuoron saapuessa. Samalla saapui puolisoni, jonka kanssa kiertelimme eestaas maistellen maistiaisia ja katsellen messujen yleistä kuvaa. Silmiinpistävää oli, kuinka myyjät ja ostajat erosivat toisistaan. Järjestävän tahon edustajat olivat pitkälti aika vastakulttuuriskene-imagolla liikkeellä; rastoja, lävistyksiä, halattimaisia pellava- ja huopavaateviritelmiä, punaisiksi hennattuja hiuksia, villasukkia. Ostajat taas olivat varsin tyypillisiä lapsiperheitä ja nuoria kaupunkilaisia. Mietin, onkohan alakulttuuripukeutuminen karkottanut potentiaalisia asiakkaita. Mutta ehkä maailma on jo toisenlainen kuin 15 vuotta sitten, jolloin minulla oli rastat, ja voi hyvänen aika, kuinka niitä tuijotettiin! Itse koetan aina pukeutua mahdollisimman asiallisesti esitellessäni Dodoa. Särmästi tietty silti, ei yliasiallisesti. Mutta minua ei saisi halattiin tungettua aivopesemättä ensin. Kukapa haluaisi näyttää säkkikankaiselta, solmuvärjätyltä teltalta? (Jotkut selvästi haluavat. Koetan ymmärtää, mutta en ole vielä onnistunut.)

Kun pyöräilimme Kaapelilta kotiin, kirpparilta löydetty vakosamettihattu tyylikkäästi kallellaan ja reppu pullottaen manteli-riisimaitoa ja Animalian julkaisuja, rupattelimme siippani kanssa vapautuneesti vaikka mistä. Ajatus rullasi yhtä nopeasti kuin pyörämme. Ylämäet toki tökkivät, koska seisominen ei koskaan tee hyvää jaloille, ja sitähän messuilla saatiin enemmän kuin tarpeeksi. Toisaalta messuista jäi hyvä mieli - ehkä joku uusi ihminen saa nyt kipinän elämän merkityksellistämiseen!

Kotiin päästyämme kokeilimme heti ensiksi uudella taakkapyörällä ajoa. Se on tajuttoman vaikeaa. Aivan kuin olisi kauheassa kaatokännissä - pyörä pinkaisee nurmikon puolelle, ennen kuin sen ehtii kääntää takaisin tielle. Masentaa. Jos tuolla lähtee roudaamaan keskustaan kamaa, seurauksena voi olla vain vakavia sattumia, auton alle hoipertumisia ja sen sellaisia. Kaikki on aluksi vaikeaa. Pitää vain jaksaa harjoitella, uupumatta.

Söimme: perunamunakasta, luomua tietysti. Sekaan mausteeksi itse viljeltyä NuMex Twilight -chiliä, sileälehtistä persiljaa ja lehtiselleriä. Olemme alkaneet syödä yhä enemmän munakkaita nyt kun Alepastakin saa luomumunia - tahdon pitää sen asian ennallaan. Kaikki kanat luomulle olisi ihanneratkaisu. Ja vielä väljälle luomulle, sellaiselle, jossa niiden hyvinvoinnista välitetään enemmän kuin mitä pykälät vaativat.

Ihanaa, nyt voi vain rentoutua!

Mennä ulos koirien kanssa, karistaa päältään melu ja kiireet, kuunnella metsän hengityksessä rapisevia kylkiluidenvälilihaksia....