lauantai 2. lokakuuta 2004

Solitaire

Töissä. Kirjaston valot eivät vedä vertoja aamuiselle taivaalle. On hämärää, miltei jouluista. Launataisin asiakkaitakin käy sen verran leppoisaan tahtiin, että hämäränhyssy on vallitseva tunnelma heti 18 aukiolominuutin jälkeen, kymmenen jälkeen aamulla.

Mutta matka töihin, se vasta on jotain. Taluttaessani pyörän pihalle koko maailma tuoksuu kylmältä ja raikkaalta. Hevoskastanjoiden lehdet ovat alkaneet kellastua, naapurirapun takaovea kehystävä köynnöskrassi hehkuu oransseine kukkineen. (Minulle tulee Monet'sta aina mieleen ennen kaikkea krassit, eivät lumpeet.)

Matkaan! Renkaat potkivat soraa asfaltilla, vapaalla lasketellessa takapyörän keskiö ratisee omaa lauluaan. Tiet ovat valtaosin tyhjät, koska ihmisille lauantai on enimmäkseen vapaapäivä. Juuri siksi pidän siitä työpäivänä: töihin ei tarvitse ajaa ruuhkan halki, pakokaasuille nenää kipristellen. Tänä aamuna taivas on uskomattoman kylmän ja vaalean sininen, niin kirkas ja puhdas, ettei väriä voi ajatellakaan veden väriksi. Vesi murtaa aina sinisen sävyt. Tämä on auringonvalon leikkiä ilmakehässä, avaruuden halki muuttumattomana matkannutta ydinsäteilyä. Keskellä kirkasta sinisyyttä häilyy kalvakka, kirkas kuunpuolikas. Osa apiloista on aamukasteen - vai hallan sulien jäänteiden - täplittämiä.

Pinnistän ylämäkeen tavallista kovempaa tahtia. Hiukset liehuvat takana, mietin taas, että jos pyöräni etuhaarukka hajoaa - onhan pyörä lähes yhtä vanha kuin minä - tai rakenne muuten pettää, saattaa olla, että ajattelu kohdallani loppuu siihen. Kypärä on inhottava ja puristaa kaulaa, sitä ei voi käyttää. Pyöräilykypärät on tehty ihmisille joilla on pitkä leuka. Miksei niissä voisi olla leukakuppia kuten ratsastuskypärissä? Silloin ei tarvitsisi tuntea koko ajan kuristuvansa.

Ulkolämpötila on kaksi plusastetta, mutta aurinkoisissa kohdissa tuntuu jo tähän aikaan lämpimämmältä. Rullatessani Keskuspuiston hämärään olen niin iloinen, että minun on pakko lurauttaa pieni laulu. Nykyään suosikkini on iki-ihana, Tove Janssonin sanoittama Höstvisa. Myös muita ruotsinkielisiä sävelmiä Mika Pohjolan Moomin Voices -levyltä laulan usein. Höstvisassa kiteytyy mielestäni vaikuttavasti se tunnetila, jota amerikkalaiset wilderness-kuvaajat kutsuvat solitaireksi. En ole varma, tulisiko se suomentaa yksityisyydeksi vai omaksi rauhaksi. Joka tapauksessa, solitaire on se tunne, jonka voi saavuttaa kuljeskellen yksin tai koirien kanssa metsässä tai rannoilla, vaivautumatta koko ajan höpöttämään tai miettimään urbaaneja ihmisten juttuja.

Pyöränkin kanssa solitairen voi saavuttaa, jos ei tuijota vain vauhtia tai matkaa paikasta a paikkaan b. Puut vilahtelevat ohi, majesteettiset avaruuden ja ajan itselleen tehneet eliöt, jotka ovat aina vakavampia kuin patsaat ja leikkisempiä kuin ilkikuriset harakat. Eivätkö oravat kuulukin puille, ole niiden näppärästi liikkuvia sormia?

Tänä kesänä oli niin märkää, että useiden puiden pohjoissyrjällä kasvaa rungossa mitä uskomattomimpia vihreän sävyjä hehkuttavia sammalia ja jäkäliä. Paikoin kosteus on houkutellut rungoille myös hometta. Harmittaa, ettei minulla ole digikameraa: tahtoisin tallentaa kaikki nuo ihmeelliset vihreät mikrokokoiseine viidakkomaisine pinnanmuotoineen.

Aamuvalo pilkuttuu keskuspuistoa halkovalle tielle, hiekka säestää lauluani. Vastaan tulee vain yksi pyöräilijä, jolla on kirkuvan väriset pyöräilytrikoot, ja kasvot hyönteismäisiksi muuttava keltainen kypärä ja suuret peililasit. Hänen vauhtinsa on niin kova, että pelkään meidän törmäävän, suotta. Mitä hän hakee pyöräilystä? Koska hänellä ei ole laukkua, hän tuskin on työmatkalla. Kenties kyseessä on perheenisä, jonka rakas henkireikä on vauhti synkän kuusikon halki.

Pyörällä kova vauhti ei tunnu yhtä mukavalta kuin hevosella, jolla kovaan vauhtiin liittyy aina myös rytmi: laukan kiivas nyintä. Harva hevonen laukkaa keinuen metsässä. Yleensä siellä mennään lujaa, ratsastaja varokoon, ettei jokin tavallista alempi oksa sutaise häntä selästä maahan. Etenkin ilman satulaa laukkaaminen on kokemus, jota en suostuisi myymään pois mistään hinnasta. Olen viimeksi ratsastanut kovin kauan sitten, ei opiskelijalla ole sellaiseen varaa. Yli kymmenen vuotta sitten... silti hevoset ovat edelleen elävästi mielessäni ja hahmotan hevosen käsitteen kautta niin pyöräni, omat jalkani kuin koiratkin.

Survon pyörän ylös mäkeä, pois puistosta. Valkeat sairaalarakennukset eivät ole yhtä funktionaalisia kuin puut, pyörä tai jalkani, tai soluni, tai keuhkoni. Niille on vaihtoehtoja.

Mannerheimintiellä kohtaan taas autot ja kiireiset ihmiset. Solitaire on päättynyt, muistan olevani työmatkalla. Pian astun sisään pimeään kirjastoon...

kirjastossa on tänään yksi lapsikin, joka päästelee epämääräisiä ääniä, joita en saa tulkittua sanoiksi. Mitä kieltä tuo on?

Väsyttää. Mutta kun saan astua ulos ja pyöräni satulaan, maailma aukeaa jälleen.

Ei kommentteja: