Löördaan

Lauantai tulee jälleen. Aamulla ulkona on vain yksi aste lämmintä, kun vilkuilen levottomasti keittiön ikkunasta ulos valoisaa lehmuskujaa ja lämpömittaria. Lauantai, työpäivä. Pujotan korviin ruusukorvikset ja sonnustaudun virkaunivormuun: mustaan pooloon, harmaaseen villaiseen kietaisumekkoon ja farkkuihin. Naama peilissä on kalpea ja turvonneissa silmänalusissa vipattavat elohiiret.

Lauantai on ainoa päivä, jolloin herätyskello repii minut omaan tahtiinsa pois unista. Seuraus on, etten koskaan lauantaisin muista, mitä unia olen nähnyt, toisin kuin muina aamuina, jolloin vietän pienen hetken lakanoiden välissä tuumien, miksi tämä ja tämä asia ovat tunkeutuneet uniinkin - ovatko ne oikeasti niin hankalia, että ne on kannettava yönkin kyljille?

Kalpea naama ja turvonneet silmänaluset saavat minut ounastelemaan kuukautisia. Olen toivoton naisena siinä mielessä, etten koskaan ole pitänyt kirjaa, merkinnyt kalenteriin vuotopäiviä, ja sitten gynekologin niitä tiedustellessa joudun valehtelemaan, keksimään kaiken datan, joka minulla tietysti pitäisi olla yleisen naisena olemisen kirjoittamattoman säännöstön mukaan. Toinen ikävä seuraus tietysti on, että likaan maailmaa, lähinnä omia vaatteitani, koska joka kerta kuukautisten alkaminen on yllätys. Oikeastaan minun pitäisi jo tietää, milloin ne ovat alkamassa, sillä ovathan ne olleet seuranani kohta 14 ja puoli vuotta. Ja joka kerta päättely etenee samalla tavalla: Voihan perse, meikäläinen näyttää aamulla peilissä läskiltä, kalpealta kaljulta linnulta. Ja sitten päivän mittaan jokainen mies, jonka tapaa, herättää eloisan, täysin kontrolloimattoman kysymyksen: millaista tuon miehen kanssa olisi maata, olla, asua, elää. (Kysymys on toki teoreettisella tasolla; olen nykyiseen puolisooni liian rakastunut ryhtyäkseni mihinkään typeryyksiin.) Tuo kaikkien miesten tarkastelu saa minut tietysti tuntemaan itseni täysin sekopäiseksi, sillä normaalisti en tee sellaista. Kun olen muutaman tunnin epäillyt olevani kajahtamassa, tajuan äkkiä vuotavani verta. Ja sitä tulee paljon, koska ehkäisykeinoni on hormoniton kuparikierukka. Vessaan juokseminen ei koskaan pelasta housuja, mutta kylläkin tuolinpäällisen. Onneksi pesuaineet ovat nykyisin tehokkaita, etenkin kun aamuinen epävarmuus omasta kalpeudesta ja läskiydestä saavat kuukautisten alkamisen aamuna valitsemaan yleensä tavallista paremmat housut - jotta omassa habituksessa on edes jotain kehuttavaa.

Ei ihmekään, että osa miehistä suhtautuu kuukautisiin pelonsekaisella hysterialla. Tosin ainakin taannoisessa Nyt-liitteen jutussa miehet olivat kuukautisista kertoessaan niin yössä, että nauroimme niille pitkään puolisoni siskon kanssa. Se, että viisikymppinen gynekologikin oli ihan yössä, oli kyllä aika surullista ja kaameaa. Ei ihme, että naiset menevät mieluummin naisgynekologille...

Tänä lauantaina mitään ei kuitenkaan näytä tapahtuvan. Kirjastossa käyvät miehet vaikuttavat ihan tavallisilta, tylsiltä ukkeleilta. Lopputulema: skitsoan turhaan silmäpusseista. Ja ainahan herätessä on kalpea, koska verenpaine on niin alhaalla unen jäljiltä. (Viimeksi mitatessani lepoverenpainetta se oli 58; hyvä juttu.)

Totta puhuen, miehille on ilkeää nauraa, kun ne eivät tiedä kuukautisista mitään. Miten ne tietäisivät, jos niille ei kerrota. Luulen, että miehet saisivat nauraa ihan yhtä kippurassa, jos me naiset pääsisimme kertomaan, miltä erektio tuntuu. Huh!

Mutta levottomat jutut sikseen.

Olen viime päivinä lukenut paljon pyhän käsitettä kontemploivaa kirjallisuutta ja ilahtunut aiheen käsittelyn kehollisista painotuksista. Minä kun en usko mihinkään tuonpuoleisuuksiin. (Mutten kyllä ole materialistinen deterministikään...)

Pyhä näyttää olevan kategorisointi, joka tavataan jokaisesta tunnetusta kulttuurista sekä merkityksessä hyvä ja siksi nautintaoikeuksien ulkopuolella (ainakin ilman oikeita lepyttelyrituaaleja) että merkityksessä likainen, vaarallinen, saastainen tabu. Minua kutkuttaa ajatus kartoittaa, mitkä minun kulttuurini pyhiä ovat. Hyviä pyhiä, joiden kunnioitus estää niihin kajoamisen, ovat ainakin kaikki tuntoiset eliöt, ts. eläimet, ja vanhat puut, kalliot ja kivet, ja tabuja toisten räkä, ihmisen ulosteet ja raskaaksi tuleminen. Nämä ovat ilmeisiä. Mutta ilmeisyys ei saa riittää! On tutkittava tarkemmin.

Osittain suhtautumiseni autoihin on tabunomaista. Inhoan autoja: olen meinannut liian monta kertaa jäädä niiden alle, viimeksi tällä viikolla Mäkelänrinteen uintikeskuksen luona. Auto tuli päin punaisia ja pysähtyi parin sentin päähän pohkeestani. Minäkin siis pysähdyin, ja tuijotimme hetken ajan toisiamme, autossa istuva polkkatukkainen nainen, ja minä, sateen huuhtoma, märkä pyöräilijä puna-mustaraidallisissa säärystimissään. Lisäksi autot haisevat - sekä pakokaasun karmiva vatsaavääntävä haju, bensa-asemien kuvottavan voimakas bensanlöyhkä, että autojen sisätilojen tunkkainen tekstiilien ja muoviosien haju saavat minut voimaan pahoin. Autoon suljettuna tunnen olevani vankilassa, vaikken muualla klaustrofobiaa koekaan. Liike on nopeaa, visuaalisuus hyökkää päin silmiä, mutta tuoksut ja äänet on vaimennettu. Liikkumaan ei mahdu. En ymmärrä puhetta, että autolla olisi mukava ja kätevä mennä: itse tulen äkäiseksi joka ikinen kerta, kun minut ahdetaan autoon.

Olen hieman surullinen siitä, että niin moni ihminen viettää suuren osan ajastaan autosta ja suostuu sitoutumaan esteettisin kriteerein niin huonoon ympäristöön.