Sairastuminen aistittuna

Aamulla herään Kissan lähdettyä Rooman Klubin seminaariin. Koirat tuhisevat unissaan, aurinko pyyhkii lakanoiden ruttuja. Orange habanerot kuultavat vastavalossa, salaperäisen kiinalaiset capsicum-lyhdyt. Tuntuu siltä, etten ole kunnolla herännyt. Ravistelen päätäni, mutta aivot eivät asetu. Haukottelen koko ajan, harjatessani hampaat, pestessäni kasvot, kiskoessani villasukkahousuja jalkaan, sulloessani kaulahuivin päitä duffelitakin sisään.

Käveltyämme ulkona hetken kiiruhdamme sisään, on kylmä. Avaan tietokoneen ja kauhoen omenamehussa lionnutta kauralesettä sisääni alan hioa graduuni viimeisiä silauksia. Kellon osoittimet pyörivät liian nopeasti. Pian kello on jo kaksi, ja minusta tuntuu kummasti siltä, etten ymmärrä, mitä luen enkä osaa luoda enää lainkaan suomenkielisiä lauseita.

(Katsokaa nyt näitäkin lauseita...)

Koirille ruoka, äkkiä. Sitten koirat taas ulos - aivan kuin edellisestä ulkoilusta olisi kulunut vain kymmenen minuuttia. Muistan, etten ole syönyt aamiaisen jälkeen mitään. No, feldenkraisin jälkeen sitten, ajattelen.

Pyörän selkään, feldenkraisiin, steppikamat jo valmiina repussa. En muista matkasta Kumpulan liikuntasalille mitään.

Feldenkraisissa on sijaisopettaja. Aluksi kuvittelen jäsenteni oudon raskauden ja tottelemattomuuden johtuvan siitä, että käskevä ääni on vieras ja kehoni hylkii sitä. Sitten tajuan, että lihastonuksessani on jotain pahasti pielessä. Normaalisti monen tunnin tietokonerupeaman jälkeen selän kaari on kireä ja vasen olkapää korkealla, nyt kaikki on aivan pehmeää ja valuu lattiaa pitkin. En pysty myöskään eristämään erillistä tuntemusta lonkasta, pakarasta tai lavasta vaan tuntuu siltä, että olemiseni kokonaisuus pakkautuu aivan tuntemusten kurkistusaukon eteen varjostaen kaikkia yksityiskohtia. Ja sitten alan pyöriä. Sillä tavoin kun kehon alkaa tuntua pyörivän kesällä, kun makaa selällään kalliolla meren ääressä vesileikeistä väsyneenä, tuuli hiuksia heittäen. Vartalo alkaa hitaasti kiertyä oman akselinsa ympäri myötäpäivään suuntautuvalla vaakatasossa tapahtuvalla pyörimisliikkeellä. Sitten suunta vaihtuu: nyt pyöriminen tapahtuu pystysuoraan. Vuoroin pää, vuoroin rennosti roikkuvat varpaat ovat alimmaisena. Mitä helvettiä, ajattelen. Minua ei nukuta, silti pyörin ja kadotan kaiken tuntemuksen lihaksista.

Äkkiä aivastus rikkoo unenomaisen aistimuksen pyörimisestä, ja tajuan olevani edelleen salissa, matolla, käsi kuppina suun edessä. Koetan rentoutua uudelleen, mutta poskiontelot kutisevat ja limaklönttien armeija tukkii hengitystiet. Avaan suun, hengitän suun kautta. Toinen aivastus. Pari sekuntia, kolmas. Kun olen aivastanut parikymmentä kertaa, mietin, onko tämä jokin omituinen refleksi. Nousen ylös, käyn niistämässä ja pukemassa fleecetakin päälle. Palaan makaamaan ja tekemään pieniä liikkeitä muiden mukana.

Mutta liikkeiden alut ja kulut ovat tuhruisia ja epäselviä, sekoittuvat pyörimisen tunteeseen ja välillä hirvittävään haluun ja pakkoon aivastaa. Tsiu! Taas kaksinkerroin, käsi suun peittona.

Välillä vain makaan muiden liikahdellessa käskyjen mukaan. Kaikki liikkeet ovat epäselviä, en muista, olenko tehnyt mitään. Voi olla, että käden sijasta liikkuukin jalka. Mutta en ole yhtään hädissäni. Ajatukseni ovat aivan yhtä epämääräiset, möhkälemäiset.

(Mitä ponnistelua onkaan tuottaa tekstiä, selväjärkistä, luettavaa...)

Lopulta opettaja käskee meitä pyörähtämään kyljen kautta istuumaan ja nousemaan seisomaan. Nousen, en ole pysyä pystyssä. Pyörimisen tunne jatkuu, äänet liukenevat ja sekoittuvat toisiinsa. Jalat vapisevat lantion alla. Ihmettelen, viimeinkin, mitä minulle on tapahtumassa. Aivastan.

Pukuhuoneessa huomaan, että jalkojen lisäksi myös kädet vapisevat. Peilissä iho on aivan kalpea. Istahdan alas laittamaan kengät jalkaan, sillä seurauksella etten ole päästä enää jalkeille. Horjun pihalle ja pyörän luokse. Talutan pyörän kotiin, en uskalla ajaa. Ostan Alepasta inkiväärinjuurta ja pussin luomusitruunoita. Lihakset ovat heikot, nenä vuotaa, aivastelen. Minun on vaikeaa tunnistaa kolikot. Koordinaatiokin kusee ja onnistun repäisemään laukustani irti vetoketjun vetimen.

Kotona koirat kaatavat minut istualleen: ne hyppivät iloissaan minua vasten, ja lihastonus ja refleksit pettävät. Onneksi ei satu pahemmin, sillä olen lötkö kuin humalassa. Kiskon päälle lisää vaatetta, olen pyöreä Michelin-rengasukko. Kiedon pään ympärille kaksi paksua villahuivia. Kirjoitan muistiin, miltä minusta tuntuu.

Millaista on sairastuminen aistittuna.

Kuumemittari näyttää menneen rikki, joten en voi vahvistaa diagnoosiani, että minulla on kuumetta. Mutta palelu ja lihastonuksen katoaminen yhdistettynä jatkuvaan aivasteluun puhuu omaa kieltään siitä, ettei steppitunnille ole menemistä. Huomenna on kirjallisuuden luontokäsitysten keskustelupiirin kokous ja sinne pitää pystyä menemään, ke, to, pe olen vaalitoimikunnassa töissä, pe menen teatteriin illalla.

Nyt on mentävä vällyihin, että jaksan koko loppuviikon olla terveenä.