maanantai 26. tammikuuta 2009

Suoraan tunnetilaan vaikuttaminen

Yksi seikka, jota tuo kääntämäni kirja käsittelee ohimennen, on omaan tunnetilaan tai mielialaan suoraan vaikuttaminen. Tuntuu hauskalta, että tätä aihetta näkee viimeinkin käsiteltävän. Olen nimittäin soveltanut oman mielialan säätelyä itseeni jo kauan, tietoisesti siitä saakka, kun luin aiheesta Tiede-lehdestä, varmaankin lukioikäisenä. Pieni tiedeuutinen, jonka luin, oli aika suppea ja hyvin neurotieteellisesti virittynyt. Siinä kerrottiin vain, että kun ihminen ottaa tietoisesti jonkin ilmeen tai elehtii jonkin tunnetilan tapaan, hänen aivoissaan on todettu aktivoituvan samoja alueita kuin hänen tuota tunnetta oman kertomuksensa mukaan kokiessaan. En muista edes, viitattiinko pikku katkelmassa lainkaan Jamesin ja Langen tunneteoriaan.

Tietenkään mieliala ei noin vain käänny, jos on meneillään paniikin hetki, suuri ahdistus tai painostava suru. Tai jopa impulsiivinen, melkein käsistä karkaava ilo - tätä ihmettä saimme todistaa naurujoogakurssilla, jossa naurumeditaation lopuksi ohjaaja laittoi rentoutusmusiikkia taustalle, käänsi musiikki kovemmalle ja lopulta sanoi melko jääräpäiseen sävyyn, että koetetaanpa nyt laskeutua sieltä nauramisesta rentouteen, tässä on naurettu jo parikymmentä minuuttia putkeen, nyt voisi olla aika antaa vatsalihaksille lepo. Vompsun ja minun nauru vain hyökyi ja äkisti totesin, että vaikka olin aina kuvitellut, että nauru ja ilo on sillä lailla uhanalainen luonnonvara, että se kuihtuu hyvin nopeasti, ei niin käynytkään. Naurua oli miltei mahdoton saada hallintaan. Meni varmaan viisi minuuttia ennen kuin viimeisetkin naurun väreet lopulta silisivät levon tieltä. Kun kuuma kognitio on päällä (ja näemmä myös iloon voi liittyä kuuma kognitio, joka olisi ehkä sanallistettavissa kutakuinkin näin: "Tämä on liian hullunkurista, miten ihmisistä voikin päästä tuollainen ääni kun he jäähdyttelevät naurustaan kohti normaalia! Ja ettei saisi enää nauraa!" - kauniimmin se tietysti kuvataan Maija Poppasessa, naurukaasuna) mielialaa on tietysti melko mahdotonta manipuloida omin päin mihinkään muuhun suuntaan kuin syvemmälle samaan suohon, jossa jo rypee.

Mutta eihän yleensä kuuma kognitio ole käynnissä. Olen miettinyt omaan mielialaan suoraan vaikuttamista jonkinlaisena valmistautumisena. Samalla lailla kuin vaikeisiin tilanteisiin valmistautuminen (esimerkiksi vaihtoehtoisia skenaarioita läpi käymällä tai listaamalla ranskalaisin viivoin, mitkä asiat haluaa ainakin muistaa sanoa) auttaa pysymään tyynempänä ja toimintakykyisempänä itse pelottavan tilanteen koittaessa, myös mielialan tyytyväiseksi, ihmetteleväksi ja hilpeäksi virittäminen tuntuu valmistavan koetoksiin. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tuntuu tärkeältä, että voi hahmottaa itsensä hyvällä tuulella olevaksi ja perustyytyväiseksi, koska siinä mielentilassa tilanteet eivät tule niin helposti tulkituiksi valtataisteluiksi tai uhiksi, vaan mieli on ikään kuin viritetty taajuudelle, jossa asioiden hassunkuriset puolet näyttäytyvät helposti ja on helpompaa suhtautua toisiin empaattisesti ja tasavertaisesti.

En ajattele, että tämä olisi mitenkään ristiriidassa ahdistuksen ja surun tervetulleeksi toivottamisen kanssa. Sillä samalla lailla kuin ei ole kovin hedelmällistä väen vängällä painaa itseään kipua haukkoen äärimmäiseen venytykseen vaan suostutella kehoaan hitaasti antamaan periksi ja harjoittaa sitä vähän kerrassaan siihen, ettei jokin taivutus ole kovin vaarallinen, mieltäkin tuntuu parhaalta suostutella varoen ja hitaasti ja ennen kaikkea kipukohtia kuunnellen. Ei ole mitään mieltä venyttää vaurioitunutta lihasta tai jännettä. Tai venyttää väkisin hyvään tuuleen mieltä, joka on jotenkin apea tai käsinkosketeltavan ahdistunut. Itse huomaan kuitenkin, että melko monesti oloani ei luonnehdi mikään muu kuin tarkkaavaisuus ja uteliaisuus, joihin ei liity erityisen voimakasta tunneväritystä. (Paitsi väsyneenä ja nälkäisenä, jolloin olen riivatun perusäkeä - ja syystäkin, kun olen tuolla lailla mennyt laiminlyömään kehoni unen ja ruoan tarpeet. Ikävää kyllä äkeys saattaa vuotaa yli rajojeni myös toisiin ihmisiin, jotka eivät taatusti ansaitse piikikkyyttäni.) Tuollaisen kuulaan olon vallitessa voin huoletta kävellä ja hymyillä iloisesti ja kepeästi, ja kas, pian mielenikin suhtautuu toiveikkaammin ja tarttuu ponnekkaammin ajatuksiin, jotka muuten saattavat vaellella sen lävitse useita kertoja tulematta kunnolla muotoilluiksi. Ja jos sattuu jotakin yllättävää, on paljon helpompaa pysyä ystävällisenä ja rauhallisena kuin neutraalista tai etenkään alakuloisesta lähtökohdasta.

(Oikeastaan kun nyt tätä ajattelen, mitä muuta naurujooga esimerkiksi on kuin päättäistä oman mielen naurua kohti suuntaamista, naurun tunnustelemista ja hakemista ja siihen kotiutumista? Minusta tuntuu edelleen aivan järkyttävältä, että lapsi nauraa päivässä noin kolmesataa kertaa ja aikuinen ehkä viitisentoista. Tosin jään kyllä miettimään, nauravatko aikuiset Suomessa ollenkaan noin monta kertaa. Moni taatusti ei!)

Olen kuitenkin elänyt jonkinmoisessa epävarmuudessa ja miettinyt aina välillä, onko tällainen suora vaikutusmekanismi (jossa siis ei käytetä apuna mitään tekstiä, musiikkia tms. vaan vain päätetään suhtautua iloisesti ja uteliaasti) omaan mieleen vain mielikuvitukseni tuotoksia. Nyt sitten neuvontapsykologina vuosikymmeniä toiminut taho vahvistaa, että jep, on semmoinen tosiaan ihan mahdollista ja että tuota taitoa voidaan jopa harjoitella ja opettaa. Se tuntuu mukavalta. Joskus tulee vähän ufo olo, kun itsen mielestä tuntuu melko varmasti siltä, että näinhän ne asiat menevät, mutta ei ole koskaan törmännyt yhteenkään asiaa käsittelevään tekstiin tai siitä puhuvaan ihmiseen. Silloin saattaa käväistä mielessä, että josko sitä nyt itse kuvitteleekin koko jutun ja on paljon pahempi hörhö kuin tahtoisi ajatella. Voi kyllä olla, että tämä on oman mielikuvituksen todella hupaisaa yliarvioimista... mitä todennäköisimmin niin.

Ja onhan se vähän hassua toisaalta, että olen niin empinyt tuon ajatukseni kanssa, kun kuitenkin on melko selkeää, että toisten tunnetiloihin on helppoa vaikuttaa. Jos sanon jollekulle ilkeästi tai käyttäydyn liian vaativasti, tuo toinen ahdistuu, suuttuu tai tulee surulliseksi. Jos taas sanon jotakin mukavaa, uskoudun tai onnistun vaikuttamaan kohteliaalta, toinen luultavasti ilahtuu ja tuntee olonsa turvalliseksi. Miksen siis voisi vaikuttaa myös omaan tunnetilaani, joka kaiken järjen mukaan on paljon lähempänä ja välittömämmin käsilläni?

Kaikkea sitä pitääkin saada lukea kirjoista, että uskoo...

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei, mä olen ehkä lukenut ihan saman pikku-uutisen Tiede-lehdestä! Minuunkin se teki vaikutuksen, jos kyseessä tosiaan oli sama uutinen. Kyse oli (ainakin) siitä, että kun aivojen mielihyväalueet aktivoituvat niin ihminen melko automaattisesti hymyilee, mutta sama pätee toisin päin eli kun hymyilee, aivojen mielihyväalueet aktivoituvat. Muistan, että hymyn osalta oli jopa havaittu, ettei mikä hyvänsä pieni myhäily riitä: hymyn pitää olla niin iso, että se rypistää silmien alla olevaa ihoa! Ja kun testaa tämän peilin edessä, huomaa tosiaan, että hymy on oikein riemukas siinä vaiheessa kun silmät menevät kurttuun. (Ilmeilen nytkin peilille tätä kirjoittaessani.) Minuunkin artikkeli tai pikku-uutinen (jos se oli se sama, ainakin kyseessä oli Tiede-lehti ja aika 'bout 15 vuotta sitten) teki suuren vaikutuksen ja aloin hymyilemällä viritellä itseäni tietoisesti hyvälle tuulelle.

Tunteiden säätelystä oli muuten artikkeli suht. uudessa Lääkäri-lehdessä, vai olisiko se ollut Duodecimissa, joka tapauksessa jossakin lääkärien asiallisessa ammatillisessa julkaisussa. Olin yllättynyt siitä, että asia oli tällaisessa kontekstissa esillä niin isosti. Luin artikkelin siskoni luona joululomalla.

Mikko kirjoitti...

Sehän kirjoissa onkin parasta kasvun kannalta. Kun luen jonkun muun kokeneen samaa, tiedän että olen oikeilla jäljillä. Tai opin sanallistamaan jonkun kokemani jutun paremmin. Harvoin itse opin kirjoista mitään jota en olisi jo kokenut.

Veloena kirjoitti...

Paula: Hauskaa, että joku muukin muistaa sen jutun! Toimittajantyölläkin on siis selvästi paikkansa maailmassa! (Mitä en uskonut silloin kun kirjoitin vielä lehtijuttuja...)

Mikko: Joo, ja sitten usein käy myös niin, että innostuu kokeilemaan jotain uutta, koska se kuulostaa niin kiinnostavalta ja täysin käsittämättömältä... ;) eikä sitä osaa kuitenkaan kuvitella niin hyvin, että uteliaisuus siihen tyytyisi.

Ei-käsitteellinen kohtaaminen kirjoitti...

Kirjoitan parhaillaan graduani, jossa rakennan tällaisen tunnemekanismin politiikan teorioiden käyttämien ontologisten ja neurotieteellisten elementtien lomaan.

Toisin kuin Veloenasta, minusta on aina tuntunut aivan selvältä, että kyseinen mekanismi on olemassa. Vaikeaa on ollut yrittää löytää sille tieteellinen (myös naturalistinen), tieteenalarajat ylittävä, tietoisuutta kunnioittava ja anti-reduktiivinen määritelmä.

Mikko viittaa epäsuorasti koko työni perimmäiseen tavoitteeseen: Millä keinoin voisimme laajentaa kokemus-ajattelurepertuaariamme tavalla, joka avaisi radikaalisti nykyisen itsemme kaikkein vahvimpia ja siksi vaikeimmin muutettavia elementtejä? Ja millainen rooli juuri tietoisen, tahtovan tietoisuuden tasolla operoivalla tunne-järkimekanismilla (onko mekanismi-sana enää oikea ollenkaan) olisi mekanistis-manipulatiivisten (esim. lääkehoidot, propaganda) keinojen ohella ja vastapainona?