Unelmien inventaario

Tajuan aamulla kummallisen seikan. Merkkejäni on kaikkialla. Ne kirjovat vihkojen sisäsivuja. Epämääräisiä kuvia. Mistä ne tulevat? Samalla tavalla: mistä sanat tulevat? Mitä niillä tarkalleen ottaen puretaan?

Jotain, mitä ei ole sanottu?

Kiroan koulutustaustaani. Oppisinpa olemaan kysymättä, hyväksymään asiat sellaisinaan. Haalimaan tavaroita unelmien sijasta. No niin, tässä sitä ollaan, muuttamassa. En ole pakannut vielä laatikkoakaan mutta sen sijaan olen skannannut muutamia kuvia nyt kun olen jaksanut kaivaa dyykatun skannerimme esiin.

Inventoin unelmia, katselen kuvia kuin näkyjä. (Minä tekstiä katsellaan? Meinaan kirjoittaa kastellaan, ja haluaisin arvailla, onko silläkin merkitystä.) En tiedä, miksi olen niin kiintynyt kasveihin. Ne eivät yleensä aiheuta iloisia yllätyksiä. Ne vain elävät kehräten oman aikansa ja avautuen tilaan. Niiden äärellä voisi opetella kärsivällisyyttä ja ympäristötekijöiden tärkeyttä. Niiden äärellä voisi avata suunsa, työntää sinne vihreää ja järsiä onnellisena, silmät ummessa. Tai ojentaa eturaajansa, silittää lehdiltä pölyn. Ehkä jopa valkoisella pellavaliinalla, jos heittäytyisi sentimentaaliseksi.

Sisätiloissa on aina pölyistä. Onko se kaikki peräisin tekstiileistä? Vai vuotavatko ikkunat liikenteen sisään? Tai ehkä ne ovatkin kuollutta solukkoa, nuo harmaat huput lehtien aurinkopaneeleilla? Kuollutta solukkoa kahdesta koirasta ja kolmesta kissasta, kahdesta ihmisestä.

Leikkaan figuurin irti saksilla taustastaan ja länttään sen toisen kuvan päälle. En vakuutu tuloksesta. Kuvat ovat skannattuina erilaisia kuin paljain silmin. Ollapa edes piilolinssit. Kieli alkaa taas leikkiä minulla, hermostun. Piti pakata. Laatikot ulokkain, runokirjat sisään.

Paradoksaalista kyllä, nyt kun käyttäydyn kuin päästäni sekaisin, minulta kysytään neuvoja elämään. Ihmiset haluavat muuttaa elämäänsä ja nähdessään minun kirjoittavan itseni ulos siitä, mitä olen yleensä kutsunut onnellisuudeksi ja vain ilkeimpinä hetkinä uneliaisuudeksi, he tahtovat neuvoja. Mietin hetken, ennen kuin kysyn, mikä hinku onnettomuuteen heitä vaivaa.

Jotkut kuvat käsittelevät eksplisiittisesti unelmia. Vihosta löytyy kuva kissoista, jotka katselevat ulos kastelukannuista. Tai sitten kastelukannuinen on toisen kissan selässä ja kastelee sen sfinksinkehoa hellettä vilvoittaen. Ehkä kissan turkki on niin lyhyt ja tiivis, että sen tulee kuuma. Epäröin selitystä, koska tuntemani kissat ovat onnellisimpia tulikuumina ja löysinä.

Tässäkin kuvassa on metsä ja köynnöstä ja ikkuna. Kissat leijuvat tarjottimella ilman altatukevia rakenteita. Niiden hännät heilahtavat samanhetkisesti, samansuuntaisesti mutteivät kuitenkaan aivan samalla lailla.

Vihkot jäävät tänne, kun muutan, samoin skanneri. Kasvit jäävät tänne, eläimet samoin. Ehdin asua viikon yksin ja sitten palaan takaisin eläinvahdiksi kahdeksaksi päiväksi.

Ei ole unelmia, enää. Tai vielä. En osaa kuvitella onnellisuutta, vaikka koetan pinnistellä ja ajatella kaikkea mukavaa. Maan muokkaamisesta tulee mieleen ainoastaan sen kuorettuminen ja routiminen, taloista vangituksi tulemisen tunne, portaista kompastuminen, kosketuksesta pelko. Koetan kuvitella, miten olisi onnellinen, mutta en osaa kuvitella muuta kuin istumista ja kirjoittamista mieli tyynenä ja kiirehtien. Sellaisesta tilasta on liian kauan, ainakin - en muista. No, onhan näitä merkkejä. Voi tulkita. (Näemmä olen ollut tunnistettavissa määrin onnellinen viimeksi syyskuussa, seitsemäs syyskuuta. Ja kunnolla onnellinen 30.8.) Voi hämmentyä.

Ymmärrän varsin mainiosti, miksi astronautteja vatkataan sentrifuugissa kuukausikaupalla ennen kuin heidät päästetään ilmakehän ulkopuolelle. En ole koskaan ennen päättänyt yhdeksän vuoden suhdetta. Kaikki tunnistettava on kadonnut niin nopeasti altani, että en tiedä, minne katse pitäisi kiinnittää vai pitäisikö ehkä sittenkin sulkea silmät ja luottaa siihen, että jalkautuminen lonkka edellä kivilouhimoon tapahtuu yhtä tahdotta kuin ennenkin, silkasta painovoimasta. Maakosketuksen kyllä huomaa.

Laatikoihin ei kerry unelmia. Vaatteita vain, ja kirjoja, ja levyjä.

Laatikot. Piti pakata. Ehkä se nyt onnistuu, hyvästeltyäni tuherrukseni vihkonreunuksissa.