Katumisesta

"Oletko varma, ettei sinua ala kaduttaa?" kysyy moni.

Mistä ylipäänsä voi olla varma? On opittava, ei riuduttava. Ja silti, kadunhan minäkin asioita. Esimerkiksi, kadun sitä, etten vetänyt junan hätäjarrusta melko tasan yhdeksän vuotta sitten, kun istumme Madrid-Lissabon-radalla ja juna kolkuttaa hitaasti kohti risteysasemaa ja näen ikkunasta unettomana hieman aamu-utuiseen ulkoilmaan kuikuillessani appelsiinit oransseina ja painavina puussa, samanlaisessa jota kasvatan siemenestä ikkunalaudalla.

Olisin vetänyt hätäjarrusta, juna olisi nytkähtänyt, matkatavarat olisivat putoilleet käytäville, skrii olisivat sanoneet kiskoille kesken vauhtia lukittuvat pyörät ("Ei vauhti tapa vaan äkkipysäys", sanoo tanssinopettaja ja valitsee kappaleen, jossa on vieläkin nopeampi tempo ja jalat melkein irtovat sokistaan trrutumtsäkätäk), hankautuvan metallin haju olisi noussut matkustamoon. "Mitä sä teet?" olisi Kissa kysynyt, puoliksi suusta juotu olutpullo kädessä, olutta lattialla ja polvilla.

"Menen appelsiinitarhaan", olisin sanonut. Olisin avannut vaunun oven, haistellut kosteuden ja appelsiinit. Kosteus kantaa tuoksuja - pouta on pahasta muulle kuin paahtoihon tuoksulle. Tuuli olisi ollut lempeä, samanlainen kuin tänä aamuna töihin pyöräillessä. "Olet tullut hulluksi", olisi Kissa sanonut. Olisin ravistanut päätäni, itsepäisesti ja iloisena appelsiineista. Olisin loikannut alimmalta portaalta maan tasolle, maahan, riisunut kengät ja sukat (haisevat luonnonkuituiset kengissä nukkuneet yliyönsukat) ja kävellyt jokaiseen askeleeseen keskittyen kadotettuani kuitueristeet itseni ja karhean pinnan väliltä. Kadonnut puiden väliin askeleina ja appelsiineina.

Mutta ei.

Istun junassa, appelsiinitarha vilahtaa ohi. "Näitkö?" kysyn. "Appelsiineja, puissaan."

Kadunko muutakin? En osaa muistaa. En osaa katua sitä, etten koskaan jaksanut harjoitella tarpeeksi balettia, pianonsoittoa ja taitoluistelua. Äiti, prinsessat ovat ladylike eivätkä tahdo soittaa rumpuja jaloin. En osaa katua sitäkään, etten opetellut kilpailumentaliteettia niissä monissa kohdin, joissa minulle luotiin sille soveltuva oppimisympäristö. Enkä sitä, että olen edelleen laiska venyttäjä ja totean liian nopeasti altaassa, jalkani puoleen notkistuen, että takareisi on jo riittävän pitkä, nyt muihin toimiin, pyrähtelemään, loikkimaan veden läpi pohjelihasten uudelleenlietsotusta voimasta kehollani riemuiten.

Tätäkään en muistaisi, tätä appelsiini-iloa, ellei Morbidi Ystävätär kirjoittaisi mangopuustaan. Kadun kummallisia asioita ja ehkä liian vähän. Katselen eteenpäin ja ylöspäin. Tuntuu hyvältä muuttaa mäenharjalle pitkästä aikaa. Tuollaisilla seikoilla on merkitystä: olen elänyt laaksossa monet vuodet, vaikka mielessäni asun tietenkin korkealla ja näen kauas, seurustellen enemmän lintujen kuin kalojen kanssa. Haluan asunnon olevan korkeampi kuin leveä, ainakin pari sellaista tilaa on oltava: tilaa, joissa voi hengittää ylöspäin katsellen.

(Välihuomautus: Tänään kirjoittajapiiri kokoontuu ensimmäistä kertaa ja se on hirvittävän jännittävää.)

Nyt kun sallin itselleni lempeän ja tuntikirjastotyöntekijälle soveliaan vaitonaisen katumusharjoituksen, en aio katua yhtään huikentelevaista enkä kärsimätöntä piirrettä tai tekoa. Sen sijaan sallin katumuksen kaikesta siitä, mitä olen halunnut tehdä täysin mielipuolisen oloisesti, kenenkään muun näitä asioita tukematta, ja kuitenkin jättänyt tekemättä silkasta omalaatuiseksi leimaantumisen pelosta tai moraalisesta turhamaisuudesta. En kadu hyviä ja järkeviä asioita, jotka olen tehnyt velvollisuudentuntoisesti, ei. Eihän siinä olisi mitään järkeä. Miksei voisi olla yhtä aikaa velvollisuudentuntoinen ja huikentelevainen? Mutta kadun kaikkea sitä fantastista ja hullua, jonka olisin tehnyt, jos - , mutten tehnyt.

Leikin katumista ohimenevästi, lempeästi, hieman itseäni säälien, kuulostellen, minkälaista ääntä katumus pitää. Epämääräistä rapinaa, korkeintaan. Samalla olen onnellinen siitä, että kaikissa niissä huimapäisyyksissä, jotka tein ja joiden tekemättömyyttä minun ei siten tarvitse katua (kuten ei myöskään niiden tekemistä, vaikka aika moni niistä päätyikin täysin absurdeihin ja kivuliaisiin olotiloihin), ei ole käynyt pahemmin. Ei ole käynyt niin, että osaisin katua tekemisiäni kroonisesti.

Osaan surra ja olla myötätuntoinen tilanteessa, keinuttaa surullisia sylissäni, osaan hukuttautua parkuvaan ja polvilleenlysähtävään, vapisevaan itsesääliin, osaan itkeä keittolautasellisen suolaista nestettä oikeasta narusta kiskaistaessa. (Ongintakoju, sepä se. Palkintoina hihitystä ja lautasellisia kyynelnestettä, satunnaisia lauseita ja hämmennyksen ilme.) Osaan riemuita ja unelmoida ja puuhastella, jakaa kuulumisia ja halauksia. Mutta että katua, ei.

Kadun silti niitä appelsiineja. Kun seuraava ihminen kysyy, olenko varma, etten ala katua, että muutan mäenharjalle, luulen ajattelevani appelsiineja ja hätäjarrua, nyt kun se kerran nousi mieleen. Keskusteleminen on sillä tavalla hankalaa, että käsitteiden lähentyminen vie liikaa aikaa. Luulen, että ne puhuvat muusta kuin halusta kiskaista hätäjarrusta kaikkien ystävien tyrmistykseksi ja omaksi täyttymyksekseen. En pidä sanasta täyttymys, mutten keksi parempaakaan. Ei ole kyse mielihaluista eikä pakkomielteistä eikä mistään hienovireisen esteettisestä. Katumus, täyttymys. Musmys.

En oikein osaa tätä leikkiä.