Elämää etsimässä

Blogiuutiset maailmalta saavat minut tänään itkemään.

Itkeminen ei ole kivaa, mutta toisaalta en ole koskaan erityisemmin arvostanut kivoja asioita. Pidän asioista ja ihmisistä, jotka saavat minut hihittämään, itkemään, kutiamaan, painamaan katseeni ja toisaalta, loikkimaan ja ulvomaan kuulle vaikka leikillään. "Kiva" on niin beige sana. Etäisyyksinen. Lattesukupolvinen, vieras. Itse kasvatan omat sitruunakissanminttuni kynnet mudalla hankaamatta puolikuita puhtaaksi.

Sanat ovat ihmeellisiä, mutta en etsi sanoja. Sanat voivat olla tyhjää kimallusta ja nokkelaa assosiaatiopalapeliä, joka avaa oivalluksia siitä, miten voisi olla. Elämää minä etsin, sitä miten asiat ovat vaikkeivät voisikaan, elämällä sitä, ostamalla käytettynä samanlaisen punaisen tiukan takin kuin äidillä on ollut seitsemänkymmentäluvulla ja liimaamalla seinälle Klimtin "Die Jungfrau" -taulun julisteen. (Huvittaako teitäkin se JUNGfrau? Ajattelen tässä sitä Jungia, joka puhuu arkkityypeistä...ja jonka ajatteluun osittain perustuu myös blogimaailmassa riemua niittänyt tyypittely - lisättäköön mauttomasti hihitellen, että itse siis olen INFP.) Kuuntelemalla kovalevylle ladattua The Robot ate me -yhtyeen "Genocide Ball" -kappaletta. Kirjaamalla.

"Gilgames, minne menet? Elämää jos etsit, et löydä. Sillä jumalat, jotka loivat ihmisen, hänelle antoivat kuoleman. Mutta elämän he pitivät itsellänsä", laulaa Pekka Streng Gilgamesh-eeposta.

Pyh. Totta kai elämää voi etsiä. ("Katsele yössä" on muutenkin parempi kappale.) En jaksa lukea pelkkiä kaunokirjallisia kokeiluja, vaikken mikään traditionaalinen realisti olekaan. Pelkkiä kaunokirjallisia kokeiluja? Huh, tulinpa luoneeksi paradoksaalisen kehitelmän. Ei tietenkään sellaisia edes ole. Etsin elämää sen merkeistä. Tulkitsen, mitä tarkoittaa huomautus rusinasopasta tai siitä, että kuvituksen tytössä on jotain tuttua. (Tällä hetkellä etenen lauseessa, joka alkaa sanoin "There was a table set out under the tree in front of the house" - pahoittelen kryptisyyttäni, mutta tämä on myös minun päiväkirjani.) Valvon neljään aamuyöllä, päivä on pimeä, työmiehet puuhailevat ikkunan takana enkä voi viilettää puolipukeisena verhottomassa asunnossa vaan sonnustaudun huppariin, ponchoon ja farkkuihin. Mobutu on päivähoidossa, kulkea rapisee huoneesta toiseen ja visertää.

Koiran avoimuus koskettaa, sitä on helppoa silittää ja halata, se yrittää purra kädestäni, kun ei enää näe kunnolla.

Tänään rullaan selkääni jokasuuntaisesti, kamppailen vatsalihasteni jännittämiseksi ja koetan pidentää selkärankaani joka hengityksellä. Mitä varten tämä kaikki ponnistelu? On silkkaa sattumaa, että olen elossa. On silkkaa sattumaa, että elämää on. On silkkaa sattumaa, että ylipäänsä mitään on olemassa. Se juonikertomuksista.

Itkeminen tekee hyvää. Etenkin, kun voi itkeä mustaan, kiharaiseen karvaan. Minulla ei ole hätää. Mobutulla ei ole hätää. Maailmassa on paljon hätää, mutta se on muualla. Käperrymme sohvalle takkuiseksi kasaksi, kaksi pientä, hengittävää eliötä. Toisen aika loppumassa, toisen muodostamassa kiteytymiä, joiden tarkkaa merkitystä ei kukaan tiedä. Molempien kylkiluut helposti tunnettavissa, molempien intresseissä laumajäsenyys. Yksinäinen susi ja yksinäinen susi.

Tänään on suvantopäivä. Ripustan valoja ja kiiltäviä kankaita. Huomenna alkaa pikkujoulukausi. Edessä on kolmen päivän sosiaalisuusputki. Ja tänäänkin menen entisen työkaverin kanssa kävelylle ja koetan saada hänet vakuuttumaan siitä, että naamiaisiin pukeutuminen ei ole niin vaikeaa. Perfektionismia on vaikeaa ymmärtää kaikessa muussa kuin ihmissuhteissa.