Työmyöhä

Kalastelen verkolla daturoiden kuvia silmät kivistäen. Kiskon kaksi tablettia valerianaa. Väsyttää enkä osaa nukkua. Muuttaminen on liian suuri asia. En osaa kuvitella asuntoa ilman eläinten rauhoittavaa läsnäoloa. Enkä osaa olla kirjoittamatta, näin onnettomana ja hätäisenä.

Palelee.

Vasta kun huomaan kyhjöttäneeni ruudun äärellä puoli tuntia käsivarret ylävartalon ympärille kurottuna, silmät kiinni, rintakehää pöydän reunaan nojaten, tajuan tablettien alkavan vaikuttaa, tai kellonajan, tai jonkin. Huomenna piirrän kuvan valmiiksi, lähetän sen eteenpäin ja pakkaan laatikoita torstai-iltaa varten. Silloin käytössä on auto, jolla roudataan. Huomenna, ei tänään.

Katselen vielä hetken kuvaa, jossa voi nähdä monenlaisia asioita. Lampaan kasvoista tulee sirkuskorsettiin pukeutunut surullinen Elisa, joka opettaa pianonsoittoa peittäen viininhajunsa yskänpastilleilla. (Viininhajusta kuulen vasta aikuisena, eihän absolutistikodin kasvatti sellaista tietenkään tajua erikseen mainitsematta.) Elisan miehellä on knalli ja vääriä motiiveja. (En tiedä, mitä motiivit tarkalleen ovat, miten ne opitaan tuntemaan.) Pelkästä narusta koostuvalla korokkeella puhuu valkokauluksinen instituutiohenkilö kirja edessään. Hänen innokas kannattajansa uhoaa nyrkki pystyssä. Ruokala on täynnä opiskelijoita. Merilampaan lapsi on ranskankaritsa, jolla on pihtimäinen tarttumaraaja. Kaksinutturaiset tytöt tanssivat letkajenkkaa ja joku on pyyhkäissyt tähtisumun keskeltä juovallisen tilaa taivaan tummalle.

Haukottelen vielä kerran ja muistelen Keyesin kirjaa Kukkia Algernonille. Tarinaa, joka on kerrottu tieteistarinan valepuvuissa useat kerrat. Hei, joudun sanomaan itselleni, lopeta tuo kouhkaaminen. Nyt nukkumaan! Maleksin lankomaan hampaat. (Hankomaan lampaat, joka ilta. Vikaa päässä.)

Siirryn tilaan, jossa rationaalisuudella ja rationaalisuusutopioilla ei ole merkitystä. En pidä valerianaunesta. Se on liian syvää ja turtaa, ja epäilen, liikkuuko päässäni tuolloin mitään niin herkästi ja kieppuvasti, että rohkenisin attribuoida sen itseeni. Sillä onhan uni myös se yön ja päivän osa, jolloin tehdään tärkein työ.

Oivalletaan. Unohdetaan. Valmistaudutaan ankeuteen. Ravistaudutaan irti valveen inhottavasta kuristuspannasta ja näytetään hampaita tuskin erottuen. Olen elänyt monta vuotta elämää, jossa jokaisena aamuna olen hämmentynyt siitä, kuinka en onnistu uskomaan olevani hereillä. Nyt olen unisenakin enemmän hereillä. Tai sitten se on vain valeriana, että kaikki tuntuu selkeältä ja möhkälemäiseltä. Ei tunnu miltään, ei syytä epäillä. Onnea ja rakkautta voi epäillä, onnettomuutta ja turtuutta ei.

Aika liukua uneen.