Bilestämässä & afterbile

Sinkkuuntumisen merkkejä: kännibloggaan.

Ah olen jo kotona, vaikka kello on 23.13. Olen vanhanaikainen tyttö, liiallisuuksiin saakka. Huomaan jossain vaiheessa koko huoneen hiljentyneen kuuntelemaan hartaasti julistaessani, että olen hankkinut männäviikolla elämäni ensimmäisen kännykän. "Häh?" kysyy yksi. "No kato mä en oo ollu sinkku yhteentoista vuoteen", selitän. "Ei oo ollut tarvetta." Kukaan ei vaimenna minua tyynyllä, vaikka se saattaisi olla aiheellinen reaktio. Kännykkäni soittaa jatkuvasti olkalaukustani Ilveksen kännykkään. Tittidittidii, sanoo Ilveksen kännykkä. "Vee, se on taas sun puhelin", voihkaisee Ilves.

Haemme lisää viiniä ja lisää boolia. Boolissa on puolukoita. Ne takertuvat lasin seinämiin ja joudun avustamaan Ilvestä, joka ei halua tahria sormiaan boolintahmeiksi. Ilves pitää lasia alassuin suunsa yläpuolella, minä taputtelen napakasti mutta kepeästi lasin pohjaa. Sykäyksittäin puolukat vajuvat seinämää alas ja putoavat Ilveksen suuhun. Aluksi avustan mitään kysymättä säikäyttäen Ilveksen, mutta pian hän jo pyytää apua. "Voisitsä taas vähän auttaa?"

Käyn mielenkiintoisen keskustelun nuoremmista miehistä ja vanhemmista naisista. Jossain vaiheessa siirrymme tyttöporukalla keittiöön jonkun päivänsankarin miesvieraan lausuttua juhlan kunniaksi jokseenkin mauttoman masturbaatiorunon, jonka synnytystuskat attribuoidaan (epäilemättä aiheetta) Eino Leinolle (koska kai Aino Kallaksellakin jokin taso oli, vai mitä luulette? Ei niitä kirjoja ihan räkähuumorilla kirjoitettu.) ja jonka jälkeen hellahuoneeseen laskeutuu hetkeksi hämmästynyt hiljaisuus. Tuota, viehättävän naisen kolmikymmenvuotissynttärit, jaa.

Keittiössä juonitaan, kuinka miehet eksytetään kannoilta yöhön siirryttäessä. Syön kaksi palaa suklaakakkua, jossa epäilemättä on kananmunaa. En jaksa välittää, onhan karmea nälkä punaviinin myötä. Päädyn myös valittamaan tyttöporukalle seksittömyyttäni, joka on näkökulmastani ikuisuuksien pituinen. Ainakin yli viikon, katastrofaalisen hirveää. Aivan kuin olisin jokin epämuodostunut, vääntynytruumiinen eläin. Kokeneet sinkkutytöt nauravat kippurassa hemmotelluudelleni.

Tajuan matkaavani kohti nunnastatusta jollain aivan arvaamattomalla metodilla. Muut lähtevät Helsingin yöhön, itse kävelen halki puu-Käpylän Kisakylään, avaan oven ja astun rappuun, sieltä asuntoon, valjastan koirat ja kävelen ne yöpissalle. Viini on herkistänyt minut tilaan, jossa päästän hetkeksi taluttimet maahan ja pyörin ympäriympäri tähtien alla, kuun vilahdellessa näkökentässä, katse taivaaseen. Helvetti, pitäisi osata olla hurmaantumatta viinistä. Tästä voi seurata hankaluuksia.

Ei, ei. En halua ajatella yhtään pitäisi tai pitäisi olla -tta -lausetta. Haluan vain pyöriä ja loikkia ja melkein liukastua lätäkönjäähän. Nostaa rintalastan kärjen ylös, rentouttaa vatsalihakset ja tiltata rintakehäni taaksetaivutukseen, pään takakenoon, istuinluut aavistuksen verran vinoon, pyöriä ja pyöriä ja katsoa tähtien pyörivän, kuusiaidan pyörivän, liukkaan lätäkönjään pyörivän. Ei ole minun syytäni, ettei tänne ole kukaan tuonut karusellia. Pitää pyöriä itse, pyöriä ja ravistella sen jälkeen hiukset, nauraa itsekseen pimeässä, ottaa taas talutushihnat, kävellä kotiovelle.

Astua rappukäytävään.

Huvittaa, ettei ole edes puolenyön. Ei ole kiirettä mihinkään. Luulin etukäteen itkeväni, mutta ei. Nauran, kikatan, taivun kaksinkerroin, hurmaannun, pyörin, en voi olla tanssimatta. Se tuntuu lupaavalta. Loikkaan ja käännyn kesken loikan. En enää muista hypyn nimeä, mutta olen oppinut sen baletissa lapsena. Eteen ojentuva jalka kääntyy taakse ojentuvaksi ja päinvastoin, niska pysyy pitkänä, hymy ei helly.

Muuttolaatikossa on toistaiseksi seuraavat teokset: J.K. Ihalaisen Eurooppalainen kuolemankirja, Bachelardin Tilan poetiikka, Haatasen Pitkäveteisyyden filosofia, Lindbergin Filosofien ystävyys, Csiksentmihalyin Flow. The Psychology of Optimal Experience ja kokoomateos Alligaattorin hymy. Ympäristöestetiikan uusi aalto. Steppikengät.

Ja arvatkaahan mitä: ilmoitin tässä illan kuluessa alkavani stepata eräässä tyttöbändissä, ja ne eivät sanoneet vastaan. Ihanaa. En halua mitään niin kovasti kuin sublimoida kaikki tuntemukseni jaloilla takuttamiseen, loruiluun ja jankuttamiseen kilahduksin, rämähdyksin ja maanisin taonnoin. Sillä tavalla en satuta ketään. Se on tärkeintä. Tuntea rytmi, kuulla se, hengittää sitä, liikkua sitä, varioida sitä, juosta vastentahtisesti, hypätä korkealle kilauttaen kannat yhteen ja rämähtää maahan neljällä äänellä: päkiäpäkiäkantakanta: trrrrut.

Voi helvetti. En saisi juoda viiniä, koska silloin rakkauteni maailmaa kohtaan paisuu niin suureksi klöntiksi, etten jaksa oikein kantaa sitä tasapainoisesti, hihittämättä ja horjumatta.