Hyvästä huomenesta

Hyvän huomenen kriteerit ovat tiukat. Herätyskellon tulee soida oikeana hetkenä. Damasion kirja ei ole saanut sulkeutua pudotessaan pianon päältä lattialle römeltäessä parvelle nukkumaan ja potkaistessa sitä ohimennen. Hyasintti ei ole vielä saanut avautua. Pahvilaatikon tulee olla tyhjä, jotta sen voi täyttää ja kantaa kellarikomeroon illan tullen, kun julkisivuremontin haalarimiehet ovat siivoontuneet koteihinsa. Tim Curryn tulee huokailla stereoissa olevansa suloinen transvestiitti transseksuaalisesta Transsylvaniasta.

Kirkasvalolampun tulee toimia moitteettomasti ja valo kohdistaa silmiin muutamankymmenen senttimetrin päästä. Kasvien tulee näyttää muuton jälkeen ja vettä saatuaan virkistyneiltä. Eilisen paidan tulee tuoksua riittävän puhtaalta, jotta se voidaan pukea päälle tänäänkin. Pellavansiementen tulee olla riittävän lionneita soijajugurttiin. Näyttää siltä, ettei sada. Uimahallirepun sisällön tulee löytyä helposti: pyyhe, alusvaatteet, hiuslenkki, shampoo, hoitoaine, ihovoide. Joulukalenterin ensimmäisen luukun avaamiseen tulee olla enää muutama päivä.

Punaisen samettimekon tulee roikkua kaapissa. Sen alla tulee seistä kenkien, joiden korko on täsmälleen yhdeksän senttimetriä ja kahdeksan millimetriä ja jotka ostettiin nimenomaisesti tällä kriteerillä.

Kriteerit ovat tilannekohtaisia, darlings.

Päiväsuunnitelmien tulee olla kiinnostavat: valosuunnittelua, kankaiden ripustamista ja sensellaista. Hihitystä. Syömistä ja vesijuoksua ja pyöräilyä Mäkelänrinteeseen ja takaisin. Ja pitää tuntea ylpeyttä, että onnistui lopulta nukahtamaan ilman troppeja, vaikka Kissan toimiminen kasvien muuttomiehenä aiheuttikin sellaisen uuvuttavan surun hyökyaallon, että lopulta minun oli heitettävä hänet ulos, kun tajusin, etten pysty nukkumaan, jos parun useamman tunnin miettien, onko elämälläni enää lainkaan tulevaisuushorisonttia romanttisissa ulottuvuuksissa. Kunnon Ranevskaja-parut, siis. Tästäkin tulee pystyä tuntemaan kiitollisuutta.

Yöpaidan tulee roikkua siististi henkarilla parven reunasta, kuultaa läpi ja osoittaa, että olen yksitoista tai yhdeksäntoista.

("Sitähän tämä kai osittain on, ettet halua mennä aikuisten tylsään elämään, tämä sinun uusi asuntosi ja ne ihmiset, joiden kanssa liikut nykyään", sanoo Kissa. "En mäkään sinne halua, muuten." Koetan kuunnella ajatusten yli, kuinka Billie Holiday laulaa "The way you look tonight". Olen joskus tanssinut siihen koreografiaa, jossa jalkoja nosteltiin jatkuvasti vyötärötasolle pehmeästi ja ylävartaloa kallistellen ja välillä kiedottiin käsivarsi viereisen vyötärölle. Haluaisin olla läsnä analyyttisesti, mutta luiskahdan aina liikkeeseen ja soittoon. Onko se epäkypsyyttä vai antiikkia, en osaa sanoa.)

Hiukset tulee kiskoa kahdelle tiukalle palmikolle ja laittaa paksu kerros huulirasvaa. Tulee muistaa, että hattua valitessa pitää ajatella marraskuun lopun sää yhdistettynä pyöräilijän nauttimaan tuuletukseen. Aamiaisen pitää olla riittävän tukeva, teen kuumaa. Kelloa tulee tarkkailla ikään kuin aika kuluisi nopeammin kuin siihen ehtii juosta polvet korkealle nostaen, ylävartalo eteen taivutettuna, rytmiä kuunnellen ja tehden. Aika tulee ajatella kuten Aristoteles jossain kohdin Metafysiikkaa siihen viittaa: siten että jokainen eliö (erotuksena muista olioista) kehrää oman tilansa ja aikansa.

Olen tämä keho, sen assosiaatiot ja matka ihon alla. Luen Damasion kirjoitusta naisesta, jonka Parkinsonia koetettiin parantaa asentamalla naisen aivoihin elektrodeja (tekniikka on käytössä ja toimii useissa tapauksissa hyvin). Kun erääseen kohtaan potilaan aivoihin asennettiin elektrodit ja johdettiin niihin sähkö, "(p)otilas lopetti keskustelunsa yhtäkkiä, laski silmänsä alas ja katsoi oikeaa puoltaan, kumartui sitten hieman eteenpäin oikealle ja hänen emotionaalinen olemuksensa muuttui surulliseksi. Muutaman sekunnin jälkeen hän alkoi itkeä. Kyyneleet valuivat ja hänen koko olemuksensa kertoi syvästä murheesta. Pian hän nyyhki. Emootion jatkuessa hän alkoi kertoa, miten syvän surullinen hän oli, miten hänellä ei ollut voimaa jatkaa elämää tällä tavalla, miten toivottomaksi ja uupuneeksi hän itsensä tunsi... hoidosta vastaava lääkäri oivalsi. että epätavallinen tapahtuma johtui virrasta ja keskeytti toimenpiteen. Voin yhdeksänkymmenen sekunnin kuluttua potilas käyttäytyi taas normaalisti. ... Erittäin nopeasti hän hymyili, näytti rentoutuneelta ja seuraavien viiden minuutin ajan hän oli melko leikkisä, jopa vitsaileva. Mitä tuo äskeinen oli, hän kysyi. Hänestä oli tuntunut kammottavalta, mutta hän ei tiennyt syytä."

Naista pyydettiin kuvaamaan tunnettaan sen velloessa. Kuulostaako tutulta: "Putoan pääni sisällä, en halua enää elää, nähdä mitään, kuulla mitään, tuntea mitään... Olen kyllästynyt elämään, olen saanut tarpeekseni... En halua elää enää, elämä inhottaa... Kaikki on hyödytöntä... tunnen itseni arvottomaksi. Pelkään tässä maailmassa. Haluan piiloutua nurkkaan... Itken tietysti itseni takia... Olen toivoton, miksi kiusaan teitä?" (Kuvaus löytyy Damasion kirjasta Spinozaa etsimässä, s. 70-72)

En osaa sanoa tuota naista paremmin, miksi suru toisinaan pureutuu sellaisella voimalla tai miksi äkkiä se katoaa ja maailma on taas selkeä ja käsitettävissä. Ainoastaan yhdestä seikasta olen varma: surumielisyyden ihannointi on väärä ratkaisu. Empiiriset tutkimukset osoittavat kyllin selvästi, että surun vallitessa ihmisen päättelykyky huonontuu olennaisesti. (En tahtoisi mainita, että samoin käy rakastuessa, kun oksitosiiniarvot loikkaavat pilviin ja loogisen päättelyn alueet aivoissa vaipuvat dogmaattiseen uneen ihanuudesta. Ilmeisesti tällä on terveyttä edistävä vaikutus. Mainitsenpa kuitenkin. Ihan vain vertailun vuoksi.)

Hyvää huomenta. Otan takkini ja käyn ylos ovesta. Vesijuoksemaan! Endorfiinitaso on saatava siedettävämmäksi.