Korkea katto

Portaat ovat punaiset, katto korkealla. Asunnossa on piano ja tarpeeksi tilaa kirjoille. Ikkunoita, pesukone, lasinen suihkukoppi. Kirjoituspöytää ei ole, mutta onhan minulla tiikkiviiluiseni, otan sen mukaan. Katsomme kaapeliliitännän paikan, laskeskelen koneen ja modeemin vuokraa.

"Ihana", sanon Hoolle. Helpotus lyö polvissa loukkua. "Voi että mä olen onnellinen."

Kun kävelemme ensin Suomalaiseen Kirjakauppaan ja siitä eteenpäin Sibelius-Akatemialle allekirjoittamaan vuokrasopimusta, tuuli tempaa sopimuspaperin (3,30 euroa yhdestä lomakkeesta!) mukaansa kahdesti: sekä tavaratalon että Akatemian kulmalla. Sopimus lentää ohuessa muovikassissaan nurkan taakse ja syöksymme kiljuen sen perässä, ja sitten nauramme kyyneleet silmissä. Ihminen, rationaalinen eläin. Toisella kerralla pyörä kaatuu rytäkässä sen verran pahasti, että ohjaustanko jumahtaa vinoon enkä saa sitä enää väännettyä omin voimin suoraksi vaan ajan kotiin vinolla tangolla.

En tahtoisi polkea kotiin. Tai siis, minulla ei ole enää eikä vielä kotia siinä mielessä. Asunnokas, mutta koditon, kai niinkin voisi sanoa. En malttaisi odottaa paria viikkoa. Ei ole helppoa oleskella asunnossa, jossa tuntee olevansa menneisyydessä ja jossa pelkää jatkuvasti loukkaavansa ihmistä, jota ei tahtoisi loukata, mutta jota loukkaa joka tapauksessa toiveikkaasti hymyilemällä.

Silitän eläimiä surullisesti. Nyt ne eivät ole enää minua, Kissa ilmoittaa pitävänsä ne kaikki. Koirat eivät uskalla kuitenkaan asua katutasossa ja kissat karkaavat asunnosta, jossa ei ole tuulikaappia eikä rappua. Ja silti, eivätkö ne eläimet ole minua, kun minä olen niiden? Mitä olen ilman niitä? Irrallinen, epätodellinen. Ymmärrän kyllä, että Kissa haluaa ne kaikki. Minäkin haluaisin, ja tietysti eläinten on parasta jatkaa elämäänsä tutuissa ympyröissä, turvallisessa kodissaan. Kerran kodittomina olleella eläimellä on erityinen suhde turvallisuuden tunteeseen, niin hauras. Olen niin pahoillani siitä, että en jaksa enää täällä, Kissan kanssa. Niiden kanssa jaksaisin, mutta on mentävä. Eikä kukaan ystävä tunnu tajuavan, mikä erossa minua kaikista eniten surettaa.

Luen uudelleen ja uudelleen Szymborskan runon "Vietnam" (linkin takana viimeisenä runona). Siinä naiselta kysytään, onko tämä hänen kotikylänsä, mikä on nimensä, kauanko on piileskellyt ja niin edelleen. Mitään hän ei tiedä. Mutta kun kysytään: "Ovatko nuo sinun lapsiasi?", nainen vastaa: "Ovat."

Lohi makaa jalkojeni juuressa ja sanoo pehmeästi kurkur.

Ajattelen pala kurkussa, oikea käsi Lohen pehmeyttä tapaillen, korkeaa kattoa ja vanhan jazzin tahtiin tanssimista. Asunnossa voi stepata estoitta kengät jalassa, koska alakerran naapuria ei ole. Se tarkoittaa varmaankin sitä, että steppaan punaisilta portailta keittiöön ja takaisin, käytävää alaspäin putoava tyttö, joka ehtii ihmetellä kuvat ja kirjat, ja joskus tulee kevät, ja katto on korkealla.

Eikä kukaan sano minulle rakastavasti ja yhtä avoimesti kurkur. Kukaan ei osaa sanoa sitä samalla tavalla kuin Lohi, harmaa kolli, jota Kissa pitää kehitysvammaisena sen omalaatuisen käytöksen takia. Miksi jokaisen kissan pitäisi osata sähistä? Miksi niiden pitäisi kaikkien olla arvokkaita ja välinpitämättömiä?

Ehkä pakkaan Szymborskan jo laatikon pohjalle. En lue sitä, ja koetan elää nämä kaksi viikkoa samalla tavalla kuin Kissa haluaa ne elää: viimeisenä läheisyytenä pitkään aikaan. Kuuntelen uudestaan ja uudestaan Ellan ja Satchmon "They can't take that away from me"n. Onneksi sen jälkeen levyltä tulee "On the Sunny Side of the Street", ja kun surultani olen hidas, kuulen senkin ja minun on aivan pakko ottaa muutama timestep sukkasiltaan.

Kunhan pääsen korkean katon alle, hion tuskastani ääniä raudoin. Tuskaakin voi hymyillä, hyppiä ja pelleillä. Juosta rytmiä vastaan, mäjäyttää koko jalan lattiaan epärytmisesti ja keinahtaa siitä iloiseen valssiin jazzin päälle, juoksuttaa ylävartaloa vuoroin jalkojen päälle, vuoroin niiden eteen, hyppyyn kurkottuen. Tahtilajit ovat pelkkiä konventioita samalla tavoin kuin nimettävät tunteet.