Turskuvaa päättäväisyyttä

Kävelemme Kätilöopiston kallioilla, tuulee kohtuullisesti. Taivas on harmaa. Askeleet ovat taas kevyitä, rintakehän päällä istuu norsun sijasta vain yksi keskikokoinen maatiaisnauta ja tuntuu normaalilta. Päälleni on pudonnut muutama flyygeli, mutta muuten kaikki on okei. Nasu juoksee tuulta edestakaisin, tuulennopeasti. Kuvaan sammalia ja jäkäliä. Ne kasvavat hitaasti ja niissä on arvokkuutta. Ehkä vielä jokin päivä kykenen itsekin moiseen, arvokkuuteen.

Sisällä käyn läpi kaksi puhelua. Toisessa turskahdan itkuun, toisessa en. "Mikä sun tuli?" kysyy kaverini lopetettuani turskumisen. "Mun suhde on poikki." Hiljaisuus. "Voi ei. Kuinka kauan sitten..." ja "Toissapäivänä." Ja: "Kauanko te?" Vedän syvään henkeä ja sanon yhdeksän vuotta.

Jos joku tietää jo, mitä on tapahtunut, ei tarvitse itkeä uudelleen. On omituista huomata, että suhteen katkaisemista vaikeampaa on kommunikoida asiasta ulkopuolisille, jotka järkyttyvät ja käyvät vähäsanaisiksi. AMS sentään ymmärtää kaukana Aasiassaan, koska hänelläkin on kurjaa diplomaattimiehensä elättinä. Skypeviestimme tuovat vanhan ystävän aivan lähelle, muistan sen kerran, kun istumme huoltoaseman kaiteella ja nauramme niin kovasti, että putoamme selällemme, ja jatkamme nauramista maassa maaten, jalat kaidetta vasten. Siitä on kuusitoista vuotta.

Olen kevyt taas, kevyt ja tunteva. Maailma ei jätä rauhaan, on harjattava hiuksia ja pysyttävä järjissään. Kiitos kaikista sähköposteista, ystävät. En tiennytkään, että teitä on niin paljon! Sullon roskia pusseihin, vien niitä ulos. Käärin kesämaton rullalle. Hyvästi, kesä. Minua et enää täältä tapaa, vaan kun näet jonkun näköiseni, se onkin toinen ihminen, itsellinen, arvokas ja järkevä. En jaksa raahata lattian keskellä ties kuinka kauan seissyttä kesävaatepahvilaatikkoani kellariin. Se on aivan liian suuri ja painava, raahaan sitä vain kohti nurkkaa. Nurkkaan kertyy vuori, mutta muuten alkaa näyttää siistimmältä. Imuri huutaa, täytyn siivousriehasta.

Sitten katsahdan parvekkeelle ja tajuan, että kaikki siemenestä kasvattamani mustalehtiset pelargonit ovat siellä pakkasen tappamina. Katseeni tapaa myös joulukaktuksen ja kiinanruusun maalliset jäännökset. Huimaa, sammutan imurin. Katson ikkunalautoja. Lehdet lerppuvat murheellisesti, muutama kasvi näyttää kuolleelta. Kannan kasveille vettä, istahdan lattialle, koetan olla tuntematta musertavaa kyvyttömyyttä. Eläinten kupit ovat sentään täynnä ja kissanvessan purut puhtaat. Kun istun lattialla, harmaa kolli hiipii luokseni ja puskee pehmeästi.

Turskahdan taas. En kestä hellyyttä enkä huolta. Haluaisin kunnon riidan, rikkoontuvia astioita, huutamista ja kauluksesta repimistä. Silloin menisin tunteettomaan tilaan, huutaisin takaisin ja pakenisin rappuun. Kukaan ei huuda eikä ole vihainen ja se tuntuu omituiselta. Miten voi tuntua kurjalta, vaikkei kukaan huuda? En uskalla soittaa äidille ja kertoa. Sen sijaan koetan soittaa ja kysellä Ikävystymisen filosofian arvostelukappaleen perään, missä se oikein viipyy. Sitten muistan, että on pyhäinpäivä, ei tänään kukaan ole töissä, tuuut, tuuuuut. Mutta en uskalla soittaa Kissalle ja kysyä, onko tämä okei. (Ja mitä edes on olla okei tässä kontekstissa?)

Tänään on merkitysten äärimmäisten tihentymien päivä, älkää unohtako sitä.

Jatkan siivoamista, viheltelen ja tanssin vähän. Tästä se. Kyllä se tästä. Yksi roskapussi kerrallaan.

Huomaan ällistyen, että keramiikkaesineitä on armeijallinen. Ehkä pidän niillä ebayssa nettihuutokaupan ja ostan rahoilla itselleni jonkin modernin kapineen, vaikka tietokoneen. Imuri sentään on minun. Imuri ja espressopannu. Taidan lahjoittaa pannun kyllä Kissalle, koska en ole juonut kahvia vuosiin enkä aio aloittaakaan uudelleen.

Kuvittelen itseni siihen tiettyyn asuntoon Kalliossa, yhdeksääntoista neliöön. Olen äkkiä taas yhdeksäntoista ja ulkona kaikesta. Kuvittelen itseni kävelemässä katuja ja keittämässä yrttiteetä ja sinnittelemässä piskuisella rahasummalla. Sen osaan, sen osaan. En ole menossa mihinkään tuntemattomaan sfääriin, hieman vain taaksepäin ajassa.

Kun muutin Franzeninkadulle, silloin, olin nähnyt televisiosta dokumentin Simone de Beauvoirista, joka asui käytännössä koko aikuisikänsä samassa pikku yksiössä, joka oli vuorattu lattiasta kattoon kirjoin. Halusin asua samoin. Sitten tapahtui jotain.

Nyt voin palata takaisin haluuni. Tehdä kirjoista äänieristeen, lepattaa eriössäni satiinisessa aamutakissani ja tohveleissa, viedä kukille vettä ja keskittää rakkauteni niiden nuppuihin, kuunnella naapurin puhelinvastaajaa ja seksiääniä seinän läpi. Jääkaapissa on tuoremehutölkki, limettipikkelsiä ja soijajugurttia, jääkaapin päällä vadissa muutama hedelmä ja teenkeitin. Sängystä ylettyy keittokomeroon ja pöydän ääreen. Kun syön jonkun kanssa, tämä puhuu kanssani eikä lue lehteä ja vastaa sen takaa: "Mmmh." Vaatekaapin takaseinässä on laaja reikä naapuriasuntoon. Onko sen edessä edelleenkin vain teipattu aanelonen? Minun pitää saada soitettua äidille, kerrottua, sanottua, että jos he saavat vuokralaisen siitä pois, minä tulen.

Löydän paikkani vaikka väkisin.