Fauren Nocturnet 1-6

Kuuntelen Fauren Nocturneja 1-6, ympäri ja ympäri. Kun asun yksin, kuuntelen niitä taas niin paljon, että elämäni alkaa kuulostaa niiltä. Faure tuo tänne kauas saakka Marina Tsvetaevan sanat: "Sonetskasta nojatuolissa näki koko hänen luontonsa rakastettavuuden. (Luonto on hänen sanastostaan, omituisen ikivanha, kuin suoraan Dickensiltä.) Sillä hän ei painautunut siihen kuin kissa samettia vaan kuin elävä elävää vasten. Ymmärsin: hän istui nojatuolin polvilla!" Nocturnet tuovat mieleen erilaisia tenttiinlukemisia, kaksi shampanjapulloa valkoisin pulppuilevin kynttilänvalumin, laakean teekupin kehäkukkahaudukkeella, kukat suurina ja oransseina pullottaen, appelsiinin ikkunalaudalla. Lumisateen eräällä toisella ikkunalla, alavalla maalla.

Lumisade, ajattelen.

Ensimmäisenä opiskeluvuonna tutustun tyttöön, joka asuu mäen juurella. Me juomme yhdessä teetä jääkarhun muotoisesta kannusta, nauramme ja puhumme miehistä, metafysiikasta ja semantiikasta. Nukke istuu ikkunoiden välissä, katselee ilmeettömin posliinikasvoin. Nuken vieressä laiduntavat kuusipeurat pienessä kuplassaan. Sanon kirjoittavani toisinaan runojakin, hän myös. Mutta hän ei koskaan näytä omiaan, viittaa vain koneeseensa ja sanoo, että siellä ne ovat, tallessa. "Miten ne ovat runoja, jos kukaan ei niitä lue?" kysyn hölmistyneenä. Hän vain nauraa ja ottaa yskänpastillin.

Kun hän tulee luokseni käymään, hänelle tulee astmakohtaus villakoirastani. Onneksi lääkkeet ovat mukana. Ihailemme gardenian kukkien tuoksua ja appelsiinia ikkunalla. Syömme inkiväärikeksejä, konjakkitujautettua mansikkahilloa ja kermaa, juomme Lapsang Souchongia. Hän ei uskalla kävellä mäenharjalta mäen juureen, ja tarjoudun saattamaan hänet kotiinsa. Kävelemme, ikkunat vaikenevat pimeinä pimeässä lumisateen pehmentämässä maisemassa, kaartuva katu, lumen alla liukas jää.

Haluan kietoa käteni hänen ympärilleen, mutta kävelemme vain eteenpäin ja juttelemme, kaksi ylikasvanutta koulutyttöä. Tunnen itseni suureksi ja kömpelöksi, nulikkamaiseksi ja hidassanaiseksi. Sinä vuonna käytän viimeistä vuotta korvakoruja ennen tätä vuotta, kun löydän ne uudelleen, niiden kaulaahipovan tunnun. Hänen korvissaan on kalevalalinnut, omissani rubiinipisarat. Molempien silmät on rajattu mustalla kynällä, molemmilla on musta paita ja varrelliset mustat kengät kuin olisimme menossa jonkun hautajaisiin. Lumi hidastelee matkallaan. En ole varma, ymmärränkö, mistä hän puhuu. Katselen ikkunoita, katua, jalkoja. Liukastelemme mäkeä alas, kikatamme ja otamme tukea seksikaupan ikkunasta.

Kengät eivät pidä, luisumme ajoradan reunaan toisimme tarrautuneena, sekasortoisena ja kiljahtelevana mustana villakangastakkihuojuntana, osumme liikennemerkkiin. Hän suoristaa baskerinsa ja sanoo täsmällisesti ja hilpeästi: "Nyt mennään." Menemme. Kun pääsemme hänen ovelleen, hän katsoo äkkiä minua silmiin uteliaasti. "No, miten sinä aiot tästä kotiin? Jos saatan sinut sinne, sinun pitää saattaa minut uudestaan tänne ja sitten kuljemme tätä väliä koko yön." Katsoo, odottaa vastausta.

Kaduilla ei ole ketään, on myöhä ja keskellä viikkoa. Hymyilen takaisin, sanon: "En minä pelkää. Täällähän on ihan hiljaista." Hän katselee tarkasti ilmettäni, sanoo sitten päättäväisesti: "Hyvä on... jos olet varma. Minä en kyllä sinuna kulkisi pimeässä yksin. Jos siellä on joku, kukaan ei kuule, kun huudat apua." Katson risteykseen päin. On hiljaista, lumista. "Ei siellä ole ketään. Menen aina muutenkin yksin keskellä yötä kaikkialle. En minä pelkää." Kirjakielisyys tarttuu itseenikin, ja huvittavaa kyllä, juuri tuona hetkenä tajuan, että ihmiset, joiden kanssa keskustelen, eivät koskaan oikein sovi kirjoitettuun tekstiin pedantteine puhetapoineen. He kuulostavat kirjoitetuilta silloinkin kun heitä ei ole vielä kirjattu ylös. Minun pitäisi olla muualla, kuunnella toisenlaisia ajatuksia. Mutta minne muualle menisin, kun täällä saan juoda teetä ja keskustella aiheista, joista en ymmärrä tarpeeksi?

Doctor Martensit jaloissani ovat pohjistaan niin liukkaat, että miehiä enemmän minua huolestuttaa mäen nouseminen.

Hän kurottautuu halaamaan ja sanoo rohkeaksi. Halaan takaisin epävarmasti ja epäuskoisena. Kello on kolmen maissa aamuyöllä.

Lähden kävelemään takaisin kotiin mäenharjalle hitaasti ja yksinäisenä. Takin hihoille ja olkapäille kinostuu lunta. Hiukset peittyvät valkoiseen hötyyn. Hattua minulla ei ole, lapaset on. Hatut ovat yhdeksäntoistavuotiaasta vanhusten tai viehättävien tyttöjen juttu, enkä silloin vielä tiedä olevani viehättävä, jos vain päätän niin. Olen sukinut hiukseni korvien taakse, pakkanen kiristelee päänahkaa. Ponnistelen liukkautta vasten, onnistun pääsemään kaarevalle kadulle ja laahustamaan kotiovelle haukotellen, silti tee rintakehää hyristäen. Käännän avainta lukossa, astun eteiseen. Kaikkialla on hiljaista. Seison rappukäytävässä, katselen pimeyttä tilkuttavaa sadetta. Laitan lisää huulipunaa omaksi ilokseni.

Nojaan rapun patteriin, selkä patteria vasten. Lämpö ujuttautuu takin läpi, ristiselkä rentoutuu. Muistan esineen nuken vieressä ikkunalaudalla, sen jota hän sanoo lumisateeksi ja minä kuplaksi - nimi, josta kumpikin on varma, vaikka hyväksyy toisen nimen esineelle, oudoksuen ja makustellen. Sellaisen vedellä täytetyn lasiesineen, joka käännetään ylösalaisin ja josta sitten leijuu valkeaa hilettä vedessä seisovien peurojen ylle näyttäen siltä, kuin peurojen maailmassa sataisi lunta. Vasta vuosien päästä kuulen esineen nimeksi talvitalismaanin. Sinne saakka se on lumisade, koska hän sanoo niin, runonsa kovalevylle piilottanut. Lumisade ja kuusipeurat, räikeän vihreä nurmi ja möhkälemäiset pensaat.

Kun kuuntelen Faurea, jokin tuosta illasta nousee mieleeni, tuosta aamuyöstä. Kuinka varuillamme olemme, kuinka hereillä. Kuinka pitkältä elämä näyttää, kuinka kaikki on vasta alkanut. Kuinka maneerit vaikuttavat kaikki rakastettavilta ja kuinka ajatus murheista on kaukainen. Nyt tajuan, että hän pelkää silloin yötä ja lumisia katuja, mäkeä ja mäenjuuren risteystä. Minä en, minulle se on pelkkä leikki, ulkoilu valkotäpläisessä mustassa yössä, äkillinen tuska siitä, kuinka ihmiset leijailevat luntakin kevyemmin toistensa sivuitse. En kauhistunut risteyksien autiutta enkä jäätä, ainoastaan omaa pituuttani ja vakavuuttani, joka välillä hihitti ja kiljahteli kuitenkaan laimentumatta sieltä, mistä oleminen eniten kuristaa.

Haluan lumen äkkiä. Valkean maiseman, kirotun sohjon, joka takertuu kenkien saumoihin ja tunkee sukkiin saakka. Ystäviä, joiden kanssa kävellä lunta ja pakkasta pimeiden ikkunoiden alta, pelkäämättä. Mustan villakangastakin, kalpeat kasvot, sopivin annoksin unettomuutta ja kirjakieltä. Aion soittaa Fauren Nocturneja 1-6 kunnes elämäni kuulostaa niiltä siten, että kaikki mitä luen ja koen, viipyilee ja kiirehtii ja soljuu ja on yhtäaikaisesti täsmällistä ja huoletonta, melankolista ja urheaa ja väkevää, huikentelevaista ja hienovaraista. Ajattelen lumen ja kadut enkä malttaisi istuutua odottamaan.