Ilta etenee

"Nyt saat levätä", kirjoittaa ystävä.

En osaa. Kävelen huoneesta toiseen ja ajattelen japanilaista estetiikkaa. Luen uudelleen Barbara Sandrisserin esseen "Sade" ja itken sen kauneimmassa kohdassa.

Kun näen itseni eteisen peilistä ohimennen, tarkoittamatta katsoa, säikähdän. Silmänaluseni ovat mustat kiekot, kasvot muuten aivan valkeat. Kumarrun lähemmäs peiliä. Kuvittelisin mascaran levinneen jos olisin laittanut sellaista. En ole.

"Sade on läsnä tässä ja nyt. Emme katsele näkymää ennen tai jälkeen myrskyn, vaan sen aikana. Valot ja muodot vaikuttavat epämääräisiltä. Värit ovat tavattoman herkkiä, melkein pelkkää harmaata harmaalla. Kalliot ja kattotiilet kiiltävät märkyyttään. Puista ja kukista putoilee pisaroita. Näemme sateen todella lankeavan – ja myös sen vaikutuksen ympäristöön."

Kun luen Sandrisserin sanat ensimmäistä kertaa, istun Kaisaniemen kasvitieteellisessä penkillä, on kesä ja kuuma, paljaat käsivarret ja jalkavarret tuoksuvat paahtoiholta, suoritan valtionhallinnon korkeakouluharjoittelua ja olen vasta mitä, neljännen vuoden opiskelija, kuin kunnon ihminen, ja äkkiä tajuan, kuinka rakas sade minulle on, samalla tavalla kuin pimeä ja hämäräkin. Sinä kesänä on ulkona kuuma, sisällä niin kylmä, että pitää olla sormikkaat. Silloin en tiedä japanilaisesta estetiikasta vielä muuta, en astinkivistä, rakusta enkä puisista geta-sandaaleista. En tiedä vielä, että on muitakin, joita miellyttää epäsäännöllisyys ja painavuus, hankaluus ja sen pakottama tarkkaavaisuus liikehdinnässä.

Mutta muistan, että nostan katseeni kirjasta, ja katselen valoisaa puutarhaa ja ajattelen, kuka helvetissä haluaa ajatella, että tämä olisi jotain erikoista, tämä kauasnäkyvyys ja varjojen ehdottomuus, kyyristely puiden juurakoissa.

En tiedä, että elää kokonainen kulttuuri, joka arvostaa säröjä siinä missä muut haluavat kliinisen pinnan. Joka haluaa sateen poudan sijaan, rikkaan ja mietteliään sateen, joka kylvettää puutarhat ja sillat jumalaisen märiksi. Kun myöhemmin luen wabista ja sabista ja ymmärrän särölasitteen kauneimmaksi, mitä voi olla, menetän täysin kiinnostukseni joihinkin asioihin, joista ennen pidin. Teolliset astiat ovat liian pyöreitä ja sileitä käsille.

Kevääseen on aikaa, kevätsateeseen. Sandrisserin esseessä on ihana Rikyu-sitaatti:

Hoi, silkkikerttu,
hattu päähän ja tule:
sataa, kirsikka kukkii!

Koetan tarkastella mustia silmänalusiani säröinä. Tahtoisin, että ulkona sataisi. Sade on kotoinen, se sulkee sisäänsä. En osaa ajatella sadetta surullisena, vaan kahlaan lävitse ajatusta sateesta ja sumusta intiimeinä, virvoittavina ja auditiivisesti rikkaina tila-aikakokemuksina. Jos pyhyys on merkityksen äärimmäinen tihentymä, sade on auditiivinen pyhä.

Eräissä häissä alkoi sataa. Tulimme takaisin Lammassaaresta pitkospuita, ilman sadevaatteita. Edelläkulkijat kiroilivat puvuissaan ja mekoissaan eivätkä tajunneet maailman olevan muutakin. Kaislikko oli vihreä, kaislat nytkähtelivät pisaroiden takomina, kaikkialla oli ihmeellinen hämy ja tuoksu. Valkoiset sukkani värjäytyivät punaisiksi kenkien remmien kohdalta. Nostin kädet sivuille ja pyörin pitkospuilla ympäri melkein pudoten kaislikkoon, silmät sateelle käännettyinä. Hiukset liimaantuivat. Hypin ja juoksin ja tein ääniä kengillä.

Olen oppinut käyttämään imperfektiä.

En halua ajatella, mitä on tapahtunut, vaan mitä on tapahtumassa. En malta nukkua. Jospa istuisin kylvyssä.

Kirjoitan ystävälle, että nyt kun koe on ohi, on aika koetella tätä omalaatuista tilaa. Jospa pystyn piankin ajattelemaan ja nukkumaan. Pystyn jo itkemään Sandrisserin ääressä, se on paljon ja siitä pitää iloita. Surullisinta on olla pelosta turta, varmana asioista. "Länsimaisen runouden sade ... on – harvoin poikkeuksin – täynnä draamaa, surumielisyyttä ja pimeyttä."

En ymmärrä, ehkä luen sen väärin, tuon länsimaisen sateen. Luen sitä sinä samana, joka kiillottaa puiden rungot ja harmaanruskeat lehdet maassa, tummentaa kivet ja sammalet, painaa sananjalat pisaroiviksi kaariksi ja sulkee maailman ääniinsä, sormillaan kävelevien eläinten ääniksi ja kasvien varovaiseksi kuiskeeksi niiden kylkien hipoessa polvien alapuolella. Samaksi, joka hakkaa hiekkatien veteläksi ja tekee aina samaan kohtaan valtameren, joka on kierrettävä lällin kautta. Samaksi, jossa seison ja raavin pehmeään tienpintaan uraa veden karata ojaansa, ja jossa koirat seisovat märät karvat silmillä riippuen, nykien välillä hihnaa tulejo, tulejo.

Koirat jaksavat kävellä kanssani. Puhun koirille, enimmäkseen. Ne eivät koskaan sano älä viitsi tai en ymmärrä sinua. Tai pahinta: en ymmärrä, miksi olet tyytymätön. (Se tarkoittaa: en ymmärrä että olet tyytymätön, vaikka että lausutaankin siinä miksiksi.)

Katson uudelleen ulos, ja uudelleen peiliin. Saisi sataa. Ikkuna saisi soida, katu muodostaa pieniä vesiaiheita. Metsä notkuisi ja jalat tanssisivat eteenpäin äänistä häkeltyen. Ei haittaisi, vaikka sataisi kylmästikin. Kunhan sataisi.

"Toisin kuin japanilaiset, me haluamme välttää sadetta, koska emme voi ohjata ja valvoa sitä. Se pikemminkin ohjaa ja märää meitä. ... Me kaikki joudumme kerta toisensa jälkeen järjestämään elämämme uudestaan ja jotenkin rasitumme niistä pikku hankaluuksista, joita äkilliseen sademyrskyyn voi liittyä. Se kostuttaa vaatteemme, valuu silmälaseillemme, kastelee jalkamme."

Ketkä me?

Mutta sen äänet, mutta sen tuntu. Tunkeudun keittiöön hitaasti ja kuorin yhden appelsiineista. Sitten menemme koirien kanssa pimeään. Se polku, jota suosimme, ei ole valaistu. On mentävä eteenpäin silmättömänä. Koiria se ei haittaa. Ne tulevat minne vain, jos pyydän ja menevät usein edeltä, ja seuraan remminmatkan päässä luottaen kaikkeen, mitä niiden päähän pälkähtää.

On hiljaista, koska ei sada. Vain tassujen ja kenkien äänet polulla. Ne kuulostavat elämältä, mutta niissä on matala klangi, joka sopisi paremmin yhteen sateen kuin hiljaisuuden kanssa.