Lettinauhakäärme

Nyt kun emme enää seurustele, Kissa tulee vesijuoksemaan, jotta saa jutella kanssani. Innostuneena takaisinsaadusta viattomuudestani letitän hiukset kahdelle palmikolle ja sidon ne niskaan yhteen punavalkoruudullisella nauhalla, jonka olen saanut liikelahjaoliiviöljypullon kaulasta.

Juoksemme turkoosissa, olen kevyt kaikin tavoin. Kissa on raskas, surullinen ja ymmärtävä. Ehkä hän on ainoa ihminen, joka täysin ymmärtää, mitä olen tekemässä. Hän on tarkkaillut minua kauan ja oppinut ymmärtämään, että ne skaalat, joita soitan uudestaan ja uudestaan kehollani ja jaloillani, ovat johtaneet omalaatuisen epärytmiseen ja tempoilevaan, kevyeen ja kiihkeään musiikkiin. Madamoiselle Poppins, ajattelen juostessani silmät kiinni, ne madamoisellet ovat madamoiselle Poppinseja, ne jotka eivät pääse viattomuudestaan koskaan.

Äkkiä joka puolella on hiuksia. Ne kietoutuvat kaulani ympärille, liimaantuvat poskiin ja olkavarsiin, leiskuvat vedessä, salaperäiset rihmamaiset eliöt saalistamassa ihmislihaa. Tapailen toisella kädellä niskaa epäuskoisena. Palmikoita ei ole, vesi on löystyttänyt nauhan ja palmikot, hiukset ovat irrallaan.

"Mun lettinauha on jossain, kelluukohan se?" tiedustelen Kissalta asiallisesti, siveän välimatkan päästä. Kissa huolestuu, pyörii periskooppina ympäri. Tähyilemme veden pintaa ja altaan pohjaa. "Se on niin kevyt, ohut. Se on voinut ajautua minne vaan", pohdin ääneen. Mummot menevät tasaista tahtiaan uimalakit päässä. Päädyissä pysähdyn solmimaan hiukset, mutta ne ovat liukkaat ja auki jo parin metrin vesijuoksemisen jälkeen.

Äkkiä Kissa näkee nauhan. Se makaa altaan pohjassa kapeana, punavalkoruudullisena, liikahtelee hieman veden mukana kuin elollinen olento. Viiden metrin syvyydessä se on aavistuksen turkoosi itsekin. "Tuolla se on", sanoo Kissa, osoittaa sormella veden sisään. "Voi ei, se on ihan pohjassa", sanon kiukkuisena.

"Minä haen sen", tarjoutuu Kissa. "Sukellan."

Katson hetken Kissan päättäväistä ilmettä ja sanon sitten, ettei kannata. Lettinauha on vain osa liikelahjaa, joku toinen olisi viskannut sen saman tien roskiin. En kuole siihen, että lettinauhakäärme jää Mäkelänrinteen hyppyaltaan pohjalle vaanimaan uimareita. En halua, että kukaan saa vettä nenään tai korvat lukkoon yhden lettinauhan takia.

"Ei siitä ole vaivaa", vakuuttaa Kissa. "Tarvitaan vain lasit lainaksi."

Pudistan päätäni itsepäisesti. Ei, ei mitään ritarillisia tekoja enää, kiitos. Olkoon pohjassa. Sittenpähän opin sitomaan lettinauhan tiukemmin ja huolellisemmin. Hihittelen mennessäni minnelle, jota Parsifalissa ollaan jatkuvasti suojelemassa. Huomautettakoon, että Parsifal on kaikista lukemistani kirjoista kammottavin. Jopa Tappajahaista jälkikäteen tehty kioskikirja on parempi.

"Älä suotta", sanon ystävällisesti ja torjuvasti. "Mutta kohta pitää kyllä mennä, mulla on kauhea vessahätä." Juoksemme vielä kymmenen minuuttia, on vaikeaa juosta, kun on kova vessahätä. Valitan aiheesta ehkä hieman liikaa. Sitten nousemme altaasta ja jätämme lettinauhakäärmeen veden lattialle aaltoilemaan, katselemaan vatsoja ja polkevia jalkoja, vedenylistä valoa ja yön pimeyttä. Yksi naisista sopii sen kanssa hyvin yhteen: hänellä on keltaiset räpylät jaloissaan, kirjava uimapuku, lasit ja snorkkeli. Hän harjoittelee sukeltamista. Hän ja lettinauha muodostavat yhdessä trooppisen vesiekosysteemin Mäkelänrinteen hyppyaltaaseen.