Neljässadasyhdeksäskymmenesyhdeksäs päre

Äiti tietää. Äiti soittaa päivä toisensa jälkeen ja valittaa, että tytär on jatkuvasti hänen mielessään. "En ymmärrä, koko ajan sä nouset mun mieleen", äiti valittaa. "Tule tänne syömään."

No niin, pakotietä ei enää ole, äiti kuulee äänestäni, että jotain tapahtuu, vaikken saa sanottua, mitä. Äiti on aina kuullut. Sen takia en ole koskaan oppinut valehtelemaan, mikä on harmillista. Monet sosiaaliset odotukset perustuvat sille, että valehdellaan. Äidille puhelimessakin valehtelu on mahdotonta. Kylään ollaan kutsumassa siksi, että äiti tuntee minut: jos en saa jotain sanottua puhelimessa - puhelinfobiaani, ilmeettömälle mielikuvalle puhumista, lienen käsitellyt turhan montakin päreellistä - äiti tietää, että viimeistään kuuman keiton ääressä tai saunassa ratkean ja alan itkeä, puran kaiken. En osaa teeskennellä äidille. En kai oikein muillekaan.

"No niin", aloitan, "eipä tässä mitään erityisempää - " ja sitten sanon rauhallisesti koko asian. "No tietysti minä olen nähnyt sen jo pidempään", sanoo äiti. "Se oli vain ajan kysymys." Hymyilen itsekseni äidin muotoilulle. Sitten puhumme lisää. Tuntuu hyvältä puhua äidille.

Myöhemmin äiti soittaa uudelleen. Äiti on ihana. Jos en olisi minä (maailman ihanin olento vaihteen vuoksi omilla standardeillani) haluaisin olla äiti. No, äidillä on tietysti puutteensa ja samoin minullakin. Mutta ei mitään fataalia. Paitsi se, että taitoluistelukoulussa piti käydä monta vuotta vaikka oli aivan selvää, ettei minusta taida tulla jääprinsessaa. Olisi se vaan ollut niin hienoa, kolmoissalkovit. Oppisi edes sirklaamaan takaperin.

Olen ollut rauhallinen koko aamun, iltapäivän, näemmä myös illan.

En muista ollenkaan, että rintakehäni päällä piti olla tuotantoeläimiä. En ehdi ajatella, miten asetan kehoni tai mitä ajattelen. Linnut tulevat hakemaan maapähkinöitä kämmenpohjasta ja nokkivat ohimennen sormia, vasta myöhemmin ajattelen lintuinfluenssan. Siinä vaiheessa olen syönyt jo kaksi sämpylää pesemättä käsiäni siinä välissä. Huomaan hymyileväni enkä meinaa kertaakaan turskahtaa.

En jaksa välittää, mitä minulle tapahtuu, minne suuntaan kasvan, kuinka minusta ajatellaan. Tiedän selviäväni. Osaan nauraa, kävellä, ajaa pyörällä, soittaa suutani, sanoa asioita itkemättä, osaan nimetä oikein saarnivaahteran ja olla pahastumatta mistään.

Huomenna on juhlat, koska silloin kirjoitan viidennensadannen veloenan. Olette kaikki tervetulleet! Juhlat pidetään täällä ja avecit saa ottaa mukaan. Poksauttelen pari skumppakorkkia ja hoilaan kaikkien suureksi kauhuksi minkäpä muun kuin eX-Girlsin "Waving Scientist @ Frog Kingin" täysin nuottiviivaston ulkopuolelta mutta aivan tismalleen kengillä synkopoiden. Mutta muistakaahan, että täällä pitää kuiskutella, koska alakerran mummo on hankkinut kuulolaitteen kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Ei sen pitäisi haitata.

Äiti sanoo: "Kuulostat ihmeellisen rauhalliselta."

Se johtuu siitä, että olen. Syön hengitän nauran säksätän valokuvaan ulkoilen ja ehdin vain hieman ajatella sitä, että elämään kuuluu myös asioita joita nimitetään synkeästi realiteeteiksi.