Sosiaalista realismia

"Minne sä tästä?" kysyn Ilvekseltä öljytessämme itseämme juoksemisen jälkeen.
"Himaan kai graduileen", vastaa totinen ystävä levittäen naamaansa rasvaa kuulemma kalliista purnukasta.
"Ei sua huvittais lähtee Lidliin?" kysyn tuijottaen nälkäisenä viimeistä myslipatukan palaa, joka katoaa Ilveksen mäyhtävään suuhun.

"Joo, mennään Lidliin", hän piristyy. Matkalla hän soittaa puhelun ja sopii kahvittelukeikankin. Ja kuvituskin on saatava valmiiksi huomiseksi. Voi gradua.

Matkalla meinaan pökertyä nälästä. Vaikka vesijuokseminen ei tunnu altaassa raskaalta, heti maalle päästyä painovoima takertuu ilkeänä väsyneisiin lihaksiin, hengitys muuttuu hönkäilyksi ja pyörän työntäminen liuskaa pitkin sillalle on lähes ylivoimaista. Istun satulaan silmissä harmaa utu. "Mun olis pitänyt antaa sulle pala siitä myslipatukasta", sanoo Ilves. "Älä nyt", toppuuttelen. "Mut voi olla kyl että mä syön koko Lidlin kun näen ruoat."

Supermarketiin päästyämme otamme kaksi koria ja kasaamme niihin ruokaa. Opettelen, mitä on elää pienellä rahamäärällä. Hyvästi, luomuruoat. Hetkeksi vain, vannon itsekseni, hetkeksi vain (kysynhän jo ystävältäkin, mistä siellä Etelä-Helsingissä oikein saa ostaa laadukkaita vihanneksia). Kasaan koriin tummaa suklaata, spelttikeksejä, jasmiiniriisiä, kookoshiutaleita, soijakastiketta, mandariineja, paseerattua tomaattia. Ilveksen korillinen maksaa 9,60. Samoin omani. Huudan ehkä hieman liian kovalla äänellä: "Oliks sunkin kori tasan ysikuuskytä?"

"Joo-oli tasan ysikuuskytä", loilaa Ilves takaisin. Virnistämme toisillemme - nonsensikaalikot.

Ahtaudumme ikkunan ääreen, Ilves lastaa vasta siinä tavaransa korista Henkkamaukan muovipussiin. Oma oranssi benettonkassini on ratkeamaisillaan, enkä oikein tiedä, mitä kaikkea kuitukangas kestää. Rantakasseihin ei liene tarkoitus ahtaa kilokaupalla ruokaa. Tarjoan ritarillisesti spelttikeksejä - revin paketin auki noin kolme sekuntia maksamisen jälkeen - ja Ilves tarjoaa takaisin tummaa suklaata. Vietämme sokeriorgioita ikkunan ääressä, näkymä tunkkaisenharmaaseen Pasilaan. Suu makiana hymyilemme hurmiossa.

"Tämä se vasta on elämää!" villiinnyn aidosti sokerionnessa. Repeämme hihitykseen. Suu täynnä spelttikeksiä mietin, mitä kaikkea olenkaan unelmoinut elämäni aikana. Tässä me olemme, kaksi sinkkutyttöä, kaksi kolmikymppistä tusinahumanistia, kaksi nonsensen ystävää - nauramme altaassa varmasti kymmenen minuuttia ajatukselle, että jonkun sukunimi olisi Jukuliuta; vitsi on keksitty ehkä kymmenen vuotta sitten mutta on edelleen aivan hillitön - ja ennen kaikkea, kaksi kassialman näköistä lapsukaista. Hetkinen, hetkinen. Meidän nimiämme ei siteerata kirjallisuusteoriassa, jonka helmoissa tutustuimme, eikä oikeastaan muuallakaan. Ei ole rakastajia, jotka kirjoittaisivat meille kauniita säkeitä ja pesisivät viininrypäleitä aamusta iltaan puhumattakaan varpaidemme antautuvasta imeskelystä tanssitreenien jälkeen. Ehei. Maailma ei ole reilu.

Me seisomme Pasilan Lidlin kassojentakaisen ikkunan luona ja syömme spelttikeksejä ja tummaa suklaata mustine pipoinemme ja tuumaamme ääneen, että tämä se vasta on elämää.