Tulkinta

Kun ystävä täyttää vuosia, saa vakiviran tai lapsia, tuollaisia asioita, joita halutaan juhlia, hänelle on mukavaa laittaa sana tai pari jostakin viisaasta opuksesta. Kun istuu kortin ääressä tai facebookissa, ei usein koe osaavansa sanoa yhtään mitään järkevää. Siksi kai on satuja ja runoja. Paitsi että ne pelastavat mykkyydeltä, ne muistuttavat riemastuttavasti siitä, että jos en ymmärrä ystävää, en ymmärrä tekstiäkään.

Tarkoitan tätä: Muistan, että siinä ja siinä runossahan sanotaan juuri jotain sellaista, mikä voisi havahduttaa tämän ihmisen havaitsemaan jonkin ihailtavan puolensa. Tai kenties olemme vastikään puhuneet jostakin pulmasta, josta tässä runossa sanotaan jotakin myötätuntoista ja levollista. Tässä mieleenpilkahtamisen vaiheessa olen vakuuttunut siitä, että totta kai siinä kohdassa tapahtumat menevät juuri tavalla, jonka muistan.

Mutta kun menen runohyllylleni ja kaivan kirjan esiin (suurin osa saduista on niinikään runohyllyssä) ja lehteilen oikean sivun, huomaan tekstin olevan aivan toisenlainen kuin oletin. Varmuudesta on tullut oletus. Ei auta kuin etsiä jokin toinen tekstinkappale.

Voisin tietysti pahoittaa mieleni muistini huonoudesta, mutta ketä se hyödyttäisi? Saatan harmistua hetkellisesti, jos on kiire ja kengätkin jo jalassa ja huulipunaa ja minuutin päästä pitäisi juosta katua pitkin, mutta kun löydän jonkin siedettävän fraasin, unohdan harmistukseni. Kun sitten juoksen juhliin, minua hykerryttää tulkintani. Sillä olen saanut nähdä "väärän" tekstinkappaleen löytäessäni jotakin sellaista, jota en yleensä ikinä lukiessani ymmärrä omakseni: olen nähnyt, millaisia merkityksiä heijastan itse sanoihin ja tarinoihin.

Ei, en ole viaton lukija. Kirjat, elokuvat ja kaikki, mitä näen, ovat täynnä sitä maailmaa, jota jo elän ja hengitän. Kosketus romaanihenkilön käsivarrella on sinun kätesi tässä kyynärvarteni tuntumassa tai se, kuinka näen oman käteni ojentuvan ja koskettavan käsivarttasi. (En ehkä rohkenisi tehdä niin, jos ehtisin ajatella tarkemmin asiaa. Joskus ajattelu tarkoittaa ikuisuuksiin lykkäämistä ja siksi ajattelemattomuuskin voi toisinaan olla hyve.) Minulla on odotukseni, esikäsitys maailman rakenteesta, tuntuma siitä, millaista on astua huoneeseen, joka on täynnä vieraita ihmisiä. Tiedän, miltä tuntuu istua postin portailla puoli tuntia ja odottaa ja pelätä, ettei toinen tulekaan. Mutta en tiedä, tunnetko sinä juuri samalla tavalla, tai onko tämä romaanihenkilö tarkoitettu ajattelemaan asiasta toisin, vähän samalla lailla kuin äkisti jokin yksityiskohta puheeksi otettaessa outous saattaa lyödä ällikällä - kuten että Barthes kirjoittaa siitä, miten junaan ehtimiseen hätäileminen olisi eläkeläisten toimintaa. Minulla on ollut ehtimishätäilyä ainakin ekaluokkalaisesta lähtien enkä osaa kuvitella, millaiselta tuntuisi halveksia tuota hätää siinä määrin, että tukahduttaisi halunsa hätäillä.

Mistä minä tiedän, miltä tuntuu siitä, joka tekstissä astuu huoneeseen tai katselee ulos ikkunasta? Minä tiedän, ja usein tiedän väärin. Tulkitsen, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Ei tekstin kanssa. (Joskus luen jotakin, mitä en osaa kuvitella ja tulen uteliaaksi ja sitten kokeilen asiaa itse. Se ei koskaan taida tuntua siltä, miltä sen arvaisi tuntuvan, tietäen ylittäneensä mielikuvituksensa rajat.) Ihmiset ovat sen suhteen toisenlaisia, heiltä voi kysyä asiasta.

Eikä siltikään voi olla varma, onko kysynyt tarpeeksi ja ymmärtänyt, vai onko taas käynyt niin, että tulkinta on tuntunut niin varmalta (se onkin ehkä tulkinnan oire, ei ymmärryksen, ymmärrys on ehkä empivämpi ja avoimempi uudelleensuuntautumaan?) että on laiminlyönyt lisäkysymykset ja vain heijastanut toiseen oman käsityksensä maailmasta.

Käsityksen, jota ei pääse kunnolla vilkaisemaan muuten kuin silloin, kun paljastuu, että on tulkinnut ja painanut mieleensä jonkin kohdan väärin.

Siivoamisesta

On mukavaa kutsua ystävä kylään, koska silloin tietää, että on saatava siivottua. Siistissä kodissa on toisinaan mukavaa olla. Vähän kuin olisi kylässä jossain ihan toisaalla.

Sitten ystävä peruuttaa: hän on tullut sairaaksi. Koska hieman tämän ystävän perään on kutsuttu käymään toinenkin ystävä (kustannustehokkaan samalla siivouksella kaksi vierasta -periaatteen mukaisesti), sairastumista tervehditään asiaankuuluvan myötäelävästi mutta samalla hieman helpottuneesti - nyt siivoamiselle jää enemmän aikaa, sen voi suorittaa leppoisammissa merkeissä. Ehkä jotakin saadaan oikeasti myös järjestettyä sen sijaan, että eteisen kaappi tungettaisiin vain täyteen tavaraa tietäen, ettei sitä kuitenkaan tule purettua ennen kuin talvivaatteet viedään vinniin ja kevätvaatteet tuodaan sieltä alas.

Kun toinenkin ystävä peruuttaa sairauttaan, tunnenko pettymystä siitä, ettei minun ole nyt saatava siivottua? Ehei, en lainkaan. Tiskit on jo tiskattu ja sänky pedattu ja lattia imaistu, enää kaapinpäälliset ja vessa (totaalinen kaaos) pitäisi korjata. Mutta eivät ne ole niin vakavia, että toimeen pitäisi ryhtyä. Otan levon ilolla vastaan.

Kas, motiivit ja tahtominen eivät ole niin yksinkertaisia. On mukavaa, että on pakko saada siivottua, ja on mukavaa, kun ei olekaan pakko. On perjantai ja äkisti aikaa hakea kirjastosta varattu kirja ja lukea sitä.

Unenomainen elokuva ja tavoitetilakeskustelu

Sain pitkästä aikaa käsiini elokuvan, joka aikanaan kuvitti elämäni ehkä myrskyisintä vaihetta, sitä aikaa, kun siirryin epätoivosta toiveikkuuteen, erosin ensimmäisestä avokistani ja aloin seurustella samantien toisen miehen kanssa, vaikka hän aluksi olikin sitä mieltä, että suhde olisi pitänyt pitää salassa. (Vompsu on ensimmäinen poikaystäväni, joka ei ole jollakin tasolla suhtautunut epäillen tai häpeilevästi kanssani heti avoimesti ulkona liikkumiseen, yhdessä asioiden tekemiseen ja minusta tyttöystävänä puhumiseen. En olisi osannut arvata, miten paljon sellainen voisi merkitä, ennen kuin sain kokea tällaisen asian. Ei se ole helpottanut tunnetta siitä, etten oikein aina osaa olla nainen, mutta on kylläkin saanut minut kokemaan, ettei siinä, etten osaa olla niin naisellinen enkä tietysti oikein muutenkaan cool, ole oikeastaan mitään hävettävää.)

Päätimme katsoa elokuvan. Jo heti aluksi kävi ilmi, että kokemuksesta tulisi kummallinen. Olin nimittäin identifioitunut aina vahvasti elokuvan naishahmoon ja lisäksi muutamakin ihminen sanoi aikanaan minulle tästä tietämättä, että heille oli tullut hahmosta mieleen minut. Nyt kun elokuva pyörähti käyntiin tietokoneen ruudulla, huomasin kuitenkin heti, miten kovasti pääosan esittäjä näyttää itse asiassa eräältä toiselta naiselta - siltä, johon Vompsu oli vuosikausia hyvin rakastunut ja on jollain tasolla edelleen. Siitä tuli kummallinen olo, ei ahdistava eikä painostava, koska olemme puhuneet asiasta aina välillä ja minusta on parempi, että me molemmat saamme olla suhteessa omine kummallisuuksinemme ja menneisyyksinemme, mutta kumman upottava ja unenomainen siinä mielessä, että se nainen, joka oli ennen ollut minä, olikin nyt S. Vai minä? Koska vaikka hän onkin tismalleen S:n näköinen, on hän myös niin monessa muistikerrostumassa minä, ettei hän voi oikeastaan olla vain jompikumpi vaan on yhtä aikaa molemmat, vähän samalla lailla kuin unessa olen usein samaan aikaan ihminen ja hevonen tai ihminen ja orava tai ihminen ja susi, unen tunnelmasta riippuen. (Olen toki myös muita eläinihmissotkuja, mutta nuo useimmin.) Hmm, ehkä ymmärrät, mitä tarkoitan, mutta jos unesi ovat aivan toisenlaisia, en tiedä, miten sinulle tämän selittäisin. Olennaista tuossa upottavassa unenomaisessa sulautuneessa identiteetissä on joka tapauksessa se, ettei se sillä lailla vaihtele kuin esim. pupuankkakuvion pupu/ankka-identiteetti, josta näkee vain toisen kerrallaan.

Aluksi mietin hieman juonen vielä virittyessä, näkeeköhän Vompsu naispääosan näin, mutta sitten tajusin, etteihän hän tietenkään voi nähdä vain elokuvaa tuijottamalla sitä, miten voimakkaasti olen joskus identifioitunut tuohon naiseen. Unenomaisuus oli aivan omaani ja päätin tutkia sitä kautta sitä seikkaa, että aivan kuten muutkin, myös minä olen tässä maailmassa rakkauden siirtymäobjekti, korvike. Ei siinä ole mitään pahaa, koska sellaista se vain on. Ainoa, joka ei ole rakkauden siirtymäobjekti, on äiti, hänen kanssaanhan lapsi elää varhaisen symbioosin ennen kuin alkaa hahmottua omaksi ihmisekseen, mutta siitä symbioosista on kyettävä rimpuilemaan vähä vähältä irti, enkä itse asiassa ole koskaan löytänyt itsestäni halua olla se, jonka läsnäolo ja poissaolo määräävät toisen olennon tunnetilan niin täysin kuin äidin läsnäolo ja poissaolo määräävät pienen lapsen tunnetilan. (Minusta tuntuu edelleen välillä, että tukehdun, jos huomaan, ettei äiti hyväksy jotakin ratkaisuani.) En halua mitään niin kohtalokasta ja syvää, haluan säilyttää edes jonkinlaisen hallinnan itselläni myös rakkaudessa. En missään nimessä tarvitse lisää kipeitä äitisuhteita enkä äidillistä vastuuta jonkun toisen tunnetiloista!

Elokuva tuntui kummalliselta ja vangitsevalta myös muuten kuin naispääosan unenomaisen identiteetin osalta. Elokuvassa ei yksinkertaisesti ollut Vompsua. Yksikään sen henkilöistä ei muistuttanut häntä yhtään millään lailla. Se on aika erikoista. Kyllähän sitä yleensä löytää elokuvasta kuin elokuvasta edes jonkun henkilöhahmon jonkin piirteen, joka äkisti liikauttaa itsessä lempeän hymyn ja tunnistamisen: "No niin, tuossa on ihan samaa kuin tällä joka makaa tässä vieressä ja katselee myös, tunnistaakohan hän itse tuon piirteen itsestään?" Mutta tässä elokuvassa ei ollut häntä lainkaan. Suunnilleen puolessavälin elokuvaa kävin tästä piirteestä vähän levottomaksi ja minun piti aina välillä vilkaista, että Vompsu tosiaan makasi siinä vieressä, koska äkisti hänen läsnäolonsa oli alkanut tuntua kovin unenomaiselta, eihän hän ollut keskittymiseni kohteessa, jossa kuitenkin olimme me muut, S/minä, muutama elämäni aiempi mies (kummallinen elokuva, jossa on niin voimakasta muistuttavuutta, ehkä se vain heijastuu siitä, miten kuohuvassa tilassa sitä aikanaan katsoin yrittäen jäsentää pääni spagettioksennussisältöä), ja sitten se tunnelma, josta ei voi erehtyä: se aika, sen ajan tavoitteet ja mieltymykset, äkisti muistin ne elävästi. Muistin kuinka tahdoin tulla tempaistuksi aivan erilaiseen elämäntilanteeseen ja että koko menneisyyteni katoaisi, että voisin saada amnesian ja olla joku toinen, joku toinen juuri sillä lailla kuin kumppanini haluaisi minun olevan, niin etten tuottaisi hänelle yhtäkään pettymystä.

En oikein enää ymmärrä, miksi halusin jotakin niin kummallista, koska en ole oikeasti tehnyt mitään niin hirvittävää. En ole vahingoittanut ketään sen pahemmin kuin että kerran läimäytin ensimmäistä avokkiani humalassa avokämmenellä hänen kutsuttuaan minua yliopiston suurimmaksi huoraksi. Ei kovin tyylikästä, muttei nyt ihan hirveän vakavaakaan. Myös tapa, jolla loikkasin suhteesta toiseen, oli aika karsea ja tunsin itseni täydeksi roistoksi. Mutta sellaista voi sattua, kun on tarpeeksi onneton eikä oikein osaa katkaista täysin toimimatonta suhdetta muutenkaan. Tietysti epätoivo ja itsemurhan tiivis hautominenkin on ikävä muisto kannettavana, mutta ei sekään niin paha juttu lopulta ole. En ole ainoa, joka on ollut niin epätoivoinen. Tai koulukiusaaminen - ei se ole mikään syy haluta olla joku toinen ja antaa oma päätäntävalta toisen käsiin, jotta muotoutuisi sellaiseksi, joka saa olla rauhassa. Ehkä halusin jotakin niin kummallista siksi, että olin ollut niin pitkään haluamatta yhtään mitään, epätoivon syövereissä? Minun on nyt hyvin vaikeaa ymmärtää tuota kerrostumaa itsessäni, mutta muistan nuo samat tunteet jo kaukaa lapsuudesta: sen tunteen, että on jotenkin kuolettavasti loukannut toisia ja tehnyt nämä onnettomiksi ja että sitten hyvitykseksi päättää tulla juuri sellaiseksi kuin he toivovat. Vaikka ei se tietenkään ole mahdollista. (Nyt se on jo "ei tietenkään". Edellisen suhteen lopulla se oli "ei ehkä sittenkään".)

Mutta vaikka en ymmärtänytkään höläsen pöläystä siitä, miksi tunsin noin, nuo tunteet joka tapauksessa tulvahtivat minuun nyt kun katsoimme elokuvaa. Tunnistin niiden tuttuuden ja sen, miten pitkään ne olivat olleet hiiskumatta sisälläni. Katselin elokuvaa kuin unta ja kannattelin tunteitani ja tuota oloa. Aina välillä vilkaisin oikealle puolelleni, ja siinä oli Vompsu. Turvassa, ajattelin, olen turvassa.

Mutta tuo olo ei arvosta turvallisuutta kovinkaan korkealle. Olosta nousi monta kysymystä ja annoin niiden pulputella taka-alalla: Onko muka oikein elää sellaisen ihmisen kanssa, jota ilmankin tietäisi selviävänsä elämässä? Eikö se ole tavallaan hänen ja itsensä pettämistä? Eikö ole väärin naida sellainen ihminen, jonka kanssa ei tunne jakavansa jotakin hämärää ja elämää suurempaa kohtaloa? Eikö ole hirvittävä tragedia, ettei kumpikaan meistä rakasta toista sellaisella täysin sokealla ja heittäytyvällä tavalla? Petämmekö itseämme, kun meistä kuitenkin tuntuu, ettemme mitenkään "kuulu yhteen"? Typistämmekö elämämme, kun emme koe musertavan suuria tunteita emmekä sokaisevaa riemua siitä, miten kipeää kiintyminen toiseen tekee?

Jos en olisi veivannut näitä kysymyksiä raskaamman kautta oikeastaan koko suhteen ajan, olisin varmasti säikähtänyt ja tullut itkuiseksi. Mutta olen ajatellut niitä niin paljon, käynyt niitä ja niiden taustaoletuksia läpi ja koettanut suhtautua niihin monesta näkökulmasta: elämänhallinnan näkökulmasta, oman päätäntävallan käsissään säilyttämisen näkökulmasta, siitä näkökulmasta mitä tahdon elämältä, muistuttaen itseäni siitä, miten vaikeiksi ongelmat äityvät jos ne tuntuvat asettuvan kohtalon tielle ja niiden odottaa ratkeavan itsestään, siitä näkökulmasta, ettei kohtalonomainen heittäytyminen ole ennenkään tosiaan tehnyt minua rauhallisella tavalla onnelliseksi, siitä näkökulmasta, että usein ystävien kanssa on helpompaa selvittää asiat kuin kohtalonomaisen rakkauden kanssa ja niin edelleen. Ei sellainen sokea suhteelle uhrautuminen ja asenne, ettei omia etuja tarvitse lainkaan valvoa, ole hyväksi. (Ei tietysti myöskään omista eduista kynsin hampain kiinni pitäminen toisen etujen kustannuksella, mutta se ei ole sellainen suunta, jonka kanssa minulla olisi ollut vaikeuksia parisuhteessa. Minun ongelmani on ollut alistua täysin sille, mitä toinen haluaa minun olevan, pelätä kuollakseni, etten osaakaan olla hänen toiveensa, väsyä lopulta tottelemaan ja sitten harata vastaan ja olla uhmakkaasti jotakin muuta, jotakin "omaani", mistä seuraa tietysti alun kuuliaisuuteni jälkeen aivan karmea valtataistelu, ja sitten palaa loppuun ja paeta suhteesta. Enkä enää tahdo toistaa tuota kuviota. Ei kaikkien rakkaussuhteiden tarvitse matkia sitä kaavaa, jolla lapsi syntyy neitseellisenä maailmaan, koettaa miellyttää äitiä, jottei tämä hylkäisi häntä, ja sitten vähitellen taistelee itsensä äidin vaikutuspiiristä irti.)

Niinpä en kauheasti säikähtänyt näitä kysymyksiä, totesinpa vain hymähtäen, että ne siis edelleen elävät minussa vaikka pitävätkin jo pienempää suuta, niistä on ilmeisesti turha kuvitella irtisanoutuneensa täysin, koska tarvitaan vain yksi elokuva, joka aktivoi tietyn muistojen kerroksen tavoitteineen ja ideaaleineen, ja nuo samat kysymykset supattavat taas korviini.

Elokuva päättyi eri lailla kuin muistin. Hämmentävää! No, se ehkä kertoo vain siitä, miten voimakkaasti olin sotkenut elokuvan ja oman tilanteeni kolmantena opiskeluvuotenani. Kriisitilanteissa sellaista vain tuntuu tapahtuvan. (Aivan samalla tavalla näin viimeiset vuodet edellisessä suhteessani unta, että olin eronnut ja kauhean avuton ja ahdistunut ja hädässä, enkä muistanut tarkalleen, miksi olin eronnut, ja sitten heräsin siitä suhteesta tyyny itkusta märkänä ja huutaen ääneen ja olin loputtoman helpottunut, että se oli ollut unta. Ja sitten kun erosin ja olin kauhean surullinen ja ahdistunut ja arki meinasi täysin nujertaa minut, huomasin oikein väsyneenä, miten todellisuudentaju flippasi tuon unen takia: saatoin itkeä uimahallin suihkussa kyykyssä, pyörrytti ja oksetti, kun en ollut muistanut syödä mitään koko päivänä, ja olin melkein varma, että kohta herään itkeneenä ja kaikki onkin hyvin. Mutta tietenkään en ole edelleenkään herännyt tästä unesta, koska tämä uni on valve. Tai sitten todella hyvin naamioitunut! Mutta olen vähitellen päässyt irti tuosta unenomaisuuden tunteesta arjessa ja olen siitä kiitollinen, en siis aio pallotella liikaa tällä teemalla, voinko tietää olevani valveilla. Jos en voikaan tietää, tarkalleen ottaen, niin sitten voin aivan hyvin vain ajatella olevani valveilla, koska niin asiat sujuvat paremmin, ja sillä siisti.)

Elokuvan jälkeen juttelimme pitkään. Vompsu kertoi, miten kummallista oli katsoa elokuvaa, jonka pääosaa esitti ilmetty S, hänen kummallinen etärakkautensa, jonka takia hänen oli vaikeaa sitoutua oikeaan suhteeseen kanssani. Muutenkin elokuvan asetelmassa oli ollut jotakin hänelle tuttua: toive siitä, että voi vain olla jonkun kanssa kuin olisi ollut tämän kanssa aina, ja että toinen olisi ilman mitään häiritsevää menneisyyttä, vaikka olisikin toisaalta taitava monissa asioissa. (Tällainen järjellä ajatellen aivan hullunkurinen neitseellisen taitavuuden käsitys tuntuu jotenkin kuuluvan romanttisen rakkauden harmilliseen kuvastoon. Paha kyllä sen kannalta, että taidot pitää jotenkin harjoitella jonkun kanssa. En ainakaan minä haluaisi olla kenenkään ensirakkaus. Sellainen on liian kompleksista.) Vompsu kuvasikin elokuvakokemustaan, että oli aivan kuin hän olisi katsonut jotakin aiempaa fantasiaansa S:stä. "Hassua", sanoin, "kun minusta sinä et ollut lainkaan siinä elokuvassa." Vompsu mietti hetken ja sanoi, että se kyllä on ihan totta. Sillä vaikka yleensä pääosaan tai ainakin johonkin sivuhenkilöön identifioituu jollakin tasolla, jotta juonta pystyy seuraamaan ja osaa myötäelää tunteet, tässä elokuvassa ei tosiaan ollut sellaista ihmistä, jonka kanssa hän olisi tuntenut erityistä yhteenkuuluvuutta. Hän jäi aivan yhtä ulkopuoliseksi kuin fantasioissaankin.

Se ulkopuolisuus omissa fantasioissa kiinnosti minua ja puhuimme siitä jonkin aikaa. Olemme puhuneet paljon henkilökohtaisista tavoitetiloista viime aikoina. Joskus kun ei ymmärrä jotakuta ystävää, voi olla hyödyllistä miettiä, mitä tilaa kohti tämä tuntuu kaiken alaa salaa ja itseäpäisesti luovivan. Joku rakastaa selvästi dramaattisia käänteitä ja huomaamatta petaa niitä elämäänsä, toinen on kotoisimmillaan vaisussa surumielisyydessä, joku vaatii jatkuvasti iloa ja paljon virikkeitä, toinen tahtoo maata rennosti sohvalla... ihmiset ovat tässä suhteessa todella erilaisia! Joskus tai oikeastaan suorastaan useimmiten ihminen tuntuu vieläpä täysin tietämättömältä siitä, miten tarmokkaasti hän näyttää ulkoapäin suunnistavan kohti tahtotilaansa. Ja kun hän miettii asiaa rauhallisesti ja harkiten, hän saattaa olla kovin tyytymätön aina tuohon samaan tilaan päätymiseen, mutta päätyy siihen yhtäkaikki.

Vompsulla yksi tällainen tavoitetila on tunnevaje, eli se, että hän rakastaa ja hinkuu yhteyttä, mutta toinen ei vastaa hänen eleisiinsä juuri kuinkaan. Vompsun tapauksessa syykin tiedetään hyvin, äidin vaikea sairaustila Vompsun ollessa vauva ja pikkulapsi. Vompsu on tehnyt terapiassa kovasti työtä näiden tuntemustensa kanssa. Vähitellen hän tajusikin sen, että tavallaan sellainen suhde kuin meillä on tuntui hänestä vieraalta ja uhkaavalta sen vuoksi, että hän ei ollut ikinä ennen ollut sillä lailla kenenkään huomion keskittynyt kohde eikä saanut varauksetta lämpöä aina sitä tarvitessaan. Ja minä taas olen suhteissa aika kyöhnäinen ja tykkään halia, kutittaa ja suukotella, nuhjata kyljessä, tehdä asioita yhdessä ja suunnata huomioni täysin toisen toiveisiin ja kertomaan. Ihme, ettei hän sitä sen enempää säikähtänyt, itse asiassa, jotakin tuollaista täysin uutta ja odottamatonta... Hän piti tunteesta, mutta se tuntui kai silti jotenkin väärältä. Hänestä tuntui pitkään, että "oikea" tapa rakastaa oli se, mitä hän tunsi S:ää kohtaan, koska S oli etäinen ja passiivinen, minä taas lähellä ja aktiivinen, eikä hänen rakkauden kuvaansa kuulunut läheisyys ja toisen aktiivisuus. (Lisäksi olen ollut aika ponteva puhkomaan kuplia, jos Vompsu on ääneen fantasioinut minusta sellaisia; minusta on tärkeää, että hän erottaa, mikä on hänen minuun kuvittelemaansa ja mitä oikeasti tunnen ja ajattelen.) Vähän kerrassaan hän alkoi hahmottaa terapiassa, ettei ole vain yhdenlaista rakkautta ja että erilaisia rakastamisen tapoja saattoi tutkia ja vertailla keskenään, ja nythän asiat ovat siinä pisteessä, että hän tosiaan päätti siinä vuosi sitten, että on kuitenkin parempi tutkia rakkautta todellisessa ja vastavuoroisessa suhteessa kuin vain sitä etäisesti kuvitellen, ja kesällä menimme naimisiin.

Kun Vompsu alkoi eilen puhua elokuvan esiin lietsomasta tunnevajeen tavoitetilastaan, ja miten nykyään suhtautuu koko S-ihastukseensa, ja miten vaikealta tuntuu tavallaan olla naimisissa toisen kanssa samalla kun taustalla on kaikkea tuollaista vanhaa roinaa, kysyin, onko hän sitä mieltä, että ihmisellä voi olla monta tavoitetilaa. Minusta nimittäin tuntuu siltä, enkä ole ainoa, joka on ajatellut näin. Psykologiassa näitä itsen sisäisiä erillisiä tavoitteiden ja kiinnostuksenkohteiden kimppuja kutsutaan sivupersoonallisuuksiksi. Niissä ei ole kyse lohkoutuneista sivupersoonista, kuten dissosiatiivisessa identiteettihäiriössä, vaan jostakin sellaisesta, mitä meissä kaikissa on: on se minä, jonka mielestä on hyvä idea tehdä näin, ja tähän mielipiteeseen liittyvät tunteet, olot ja tavoitteet, ja sitten se minä, joka empii ja tarrautuu joihinkin toihin asioihin. (No, tietysti noita asioita voisi kutsua perusteluiksikin, mutta usein päättämättömyyteen liittyvä paatos osoittaa, ettei kyse ole ihan viileistä hyöty-kustannus -analyyseistä ;) vaan jostakin identiteettiin kiivaammin ja tiiviimmin kytkeytyvistä kysymyksistä...) Joskus on hyödyllistä tutkia ja puhutella näitä sivupersoonallisuuksia kuin erillisinä henkilöinä, jotta saa paremman kuvan, kehen heistä tahtoo ennemmin identifioitua.

Tunnistan itsestänikin monia tavoitetiloja, joihin kuin huomaamatta saatan pyrkiä. Silti moni näistä tavoitetiloista on sellainen, joita en tahdo tietoisella tasolla lainkaan. (Kuten esimerkiksi se, että antautuisin toisten ohjailtavaksi läheissuhteissa.) On vain tarkkailtava ja tehtävä korjausliikkeitä, pidettävä tiettyjä varoittavia merkkejä silmällä ja kokeiltava kääntää tapahtumien kulkua hellävaraisesti sellaiseen suuntaan, jonka tietää olevan tietoisen tahtonsa mukainen. Kerroin Vompsulle nytkin siitä, millainen kummallinen unenomainen kokemus elokuva oli, ja sitten puhuimme vielä pitkään tavoitetiloista parisuhteessa ja siitä, voiko ihminen tahtoa niin tiiviisti ja päättäväisesti elää ystävällisessä ja hänen oman tahtonsa huomioon ottavassa rakkaussuhteessa, ettei jostakin kohtalonomaisemmasta luopuminen ala harmittaa.

Siinä hyvässä hengessä ja rentoutuneesti ja sallivasti keskustellessamme mieleeni tuli se, mitä monikin on minulle sanonut sivumennen - etteihän tietenkään parisuhteessa voi puhua mistä tahansa, että on tiettyjä aiheita, joista on paras vaieta - ja se, miten vaikea olo minulla on ollut aiemmissa suhteissani, joissa tuota puhumattomuutta on noudatettu molemmin puolin kuin jonkin sanomattoman sopimuksen nojalla. Kummallista kyllä, ei minusta ole ollenkaan niin hankalaa puhua näistä asioista kuin pitää niitä sisälläni ja pohtia, jättäisikö tuo toinen minut niille sijoilleni, jos saisi tietää näistä asioista. Totta kai moni asia tuntuu aluksi kipeältä, muistan esimerkiksi olleeni aika surullinen ja hädissäni, kun selvisi, miten Vomps olisi ollut valmis katkaisemaan suhteemme, jos S olisi ollut hänestä vähänkin kiinnostunut. Tavallaan tuntuu myös vähän haikealta, etten voi tarjota Vompsulle sellaista suhdetta, jossa luottaisin hänen arvostelukykyynsä niin paljon, että hän saisi valtavasti itsevarmuutta siitä, että saisi päättää minunkin asioistani. Tuntuu myös jollakin tavalla kipeältä, että me molemmat tiedämme, ettei toinen ole sillä lailla oman elämän suuri rakkaus, ei mikään hullaantuminen, vaan että suhteemme on syventynyt lähinnä toveruuden hengessä, käynyt tärkeämmäksi vaivalloisesti ja vähän kerrassaan ja että molemmat selviäisivät aivan mainiosti myös ilman tätä suhdetta. Mutta toisaalta tuntuu ihmeelliseltä,että voimme pohtia yhdessä ääneen kummankaan siitä suuttumatta, onko tällaiseen suhteeseen sitoutuminen ja panostaminen järkevää ja tahdommeko tahtoa sellaista ja millaisia epävarmuuksia tähän sitoutumiseen liittyy. Se tuntuu jotenkin vielä tärkeämmältä kuin mikään sellainen hullaantuminen, joka heittää maailman sekaisin ja saa kävelemään talojen lävitse naarmuuntumatta.

Hassua kyllä, tämä ei tunnu ollenkaan siltä kuin olisi luopunut unelmistaan. Päinvastoin, tilalla tuntuvat olevan jotenkin lempeämmät ja toteutettavammat unelmat, jotka näyttävät enemmän tavoitteilta. Kuten se, että suhteen toiselle osapuolelle voi tosiaan puhua mistä vaan joutumatta pelkäämään, että toinen kostaisi sen jollakin tavalla. Se tuntuu kauhean tärkeältä tällä hetkellä.

Voin esimerkiksi aivan helposti kuvitella, miten ahdistavalta elokuva olisi saattanut tuntua, jos emme puhuisi tällaisista asioista keskenämme. Kumpikin joutuisin jäämään omaan kuplaansa eikä koskaan saisi tietää, mitä toinen tarkoitti kutsuessaan elokuvaa "unenomaiseksi" tai "fantasioita muistuttavaksi". En enää tahtoisi elää sellaisessa suhteessa, vaikka minussa onkin sellainenkin sivupersoonallisuus, joka kysyy, onko turvallisuudella mitään virkaa elämässä ja eikö turvallisuus aina tarkoita tylsyyttä ja luovuttamista, luopumista avoimesta näkökulmasta ja seikkailusta, ilosta ja kikatuksesta. Vähitellen hahmotan yhä tarkemmin, miten väärässä tuo sivupersoonallisuus on, miten mustavalkoisesti se jäsentää asiat - ikään kuin läheisyys, lämpö ja sallivuus jotenkin olisivat pois ilosta ja kikatuksesta, esimerkiksi. Ehkä kun tutustun sen argumentteihin vieläkin paremmin, ymmärrän joku päivä, miksi ihmeessä olen halunnut joskus tulla joksikuksi toiseksi hinnalla millä hyvänsä.

Suoraan tunnetilaan vaikuttaminen

Yksi seikka, jota tuo kääntämäni kirja käsittelee ohimennen, on omaan tunnetilaan tai mielialaan suoraan vaikuttaminen. Tuntuu hauskalta, että tätä aihetta näkee viimeinkin käsiteltävän. Olen nimittäin soveltanut oman mielialan säätelyä itseeni jo kauan, tietoisesti siitä saakka, kun luin aiheesta Tiede-lehdestä, varmaankin lukioikäisenä. Pieni tiedeuutinen, jonka luin, oli aika suppea ja hyvin neurotieteellisesti virittynyt. Siinä kerrottiin vain, että kun ihminen ottaa tietoisesti jonkin ilmeen tai elehtii jonkin tunnetilan tapaan, hänen aivoissaan on todettu aktivoituvan samoja alueita kuin hänen tuota tunnetta oman kertomuksensa mukaan kokiessaan. En muista edes, viitattiinko pikku katkelmassa lainkaan Jamesin ja Langen tunneteoriaan.

Tietenkään mieliala ei noin vain käänny, jos on meneillään paniikin hetki, suuri ahdistus tai painostava suru. Tai jopa impulsiivinen, melkein käsistä karkaava ilo - tätä ihmettä saimme todistaa naurujoogakurssilla, jossa naurumeditaation lopuksi ohjaaja laittoi rentoutusmusiikkia taustalle, käänsi musiikki kovemmalle ja lopulta sanoi melko jääräpäiseen sävyyn, että koetetaanpa nyt laskeutua sieltä nauramisesta rentouteen, tässä on naurettu jo parikymmentä minuuttia putkeen, nyt voisi olla aika antaa vatsalihaksille lepo. Vompsun ja minun nauru vain hyökyi ja äkisti totesin, että vaikka olin aina kuvitellut, että nauru ja ilo on sillä lailla uhanalainen luonnonvara, että se kuihtuu hyvin nopeasti, ei niin käynytkään. Naurua oli miltei mahdoton saada hallintaan. Meni varmaan viisi minuuttia ennen kuin viimeisetkin naurun väreet lopulta silisivät levon tieltä. Kun kuuma kognitio on päällä (ja näemmä myös iloon voi liittyä kuuma kognitio, joka olisi ehkä sanallistettavissa kutakuinkin näin: "Tämä on liian hullunkurista, miten ihmisistä voikin päästä tuollainen ääni kun he jäähdyttelevät naurustaan kohti normaalia! Ja ettei saisi enää nauraa!" - kauniimmin se tietysti kuvataan Maija Poppasessa, naurukaasuna) mielialaa on tietysti melko mahdotonta manipuloida omin päin mihinkään muuhun suuntaan kuin syvemmälle samaan suohon, jossa jo rypee.

Mutta eihän yleensä kuuma kognitio ole käynnissä. Olen miettinyt omaan mielialaan suoraan vaikuttamista jonkinlaisena valmistautumisena. Samalla lailla kuin vaikeisiin tilanteisiin valmistautuminen (esimerkiksi vaihtoehtoisia skenaarioita läpi käymällä tai listaamalla ranskalaisin viivoin, mitkä asiat haluaa ainakin muistaa sanoa) auttaa pysymään tyynempänä ja toimintakykyisempänä itse pelottavan tilanteen koittaessa, myös mielialan tyytyväiseksi, ihmetteleväksi ja hilpeäksi virittäminen tuntuu valmistavan koetoksiin. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tuntuu tärkeältä, että voi hahmottaa itsensä hyvällä tuulella olevaksi ja perustyytyväiseksi, koska siinä mielentilassa tilanteet eivät tule niin helposti tulkituiksi valtataisteluiksi tai uhiksi, vaan mieli on ikään kuin viritetty taajuudelle, jossa asioiden hassunkuriset puolet näyttäytyvät helposti ja on helpompaa suhtautua toisiin empaattisesti ja tasavertaisesti.

En ajattele, että tämä olisi mitenkään ristiriidassa ahdistuksen ja surun tervetulleeksi toivottamisen kanssa. Sillä samalla lailla kuin ei ole kovin hedelmällistä väen vängällä painaa itseään kipua haukkoen äärimmäiseen venytykseen vaan suostutella kehoaan hitaasti antamaan periksi ja harjoittaa sitä vähän kerrassaan siihen, ettei jokin taivutus ole kovin vaarallinen, mieltäkin tuntuu parhaalta suostutella varoen ja hitaasti ja ennen kaikkea kipukohtia kuunnellen. Ei ole mitään mieltä venyttää vaurioitunutta lihasta tai jännettä. Tai venyttää väkisin hyvään tuuleen mieltä, joka on jotenkin apea tai käsinkosketeltavan ahdistunut. Itse huomaan kuitenkin, että melko monesti oloani ei luonnehdi mikään muu kuin tarkkaavaisuus ja uteliaisuus, joihin ei liity erityisen voimakasta tunneväritystä. (Paitsi väsyneenä ja nälkäisenä, jolloin olen riivatun perusäkeä - ja syystäkin, kun olen tuolla lailla mennyt laiminlyömään kehoni unen ja ruoan tarpeet. Ikävää kyllä äkeys saattaa vuotaa yli rajojeni myös toisiin ihmisiin, jotka eivät taatusti ansaitse piikikkyyttäni.) Tuollaisen kuulaan olon vallitessa voin huoletta kävellä ja hymyillä iloisesti ja kepeästi, ja kas, pian mielenikin suhtautuu toiveikkaammin ja tarttuu ponnekkaammin ajatuksiin, jotka muuten saattavat vaellella sen lävitse useita kertoja tulematta kunnolla muotoilluiksi. Ja jos sattuu jotakin yllättävää, on paljon helpompaa pysyä ystävällisenä ja rauhallisena kuin neutraalista tai etenkään alakuloisesta lähtökohdasta.

(Oikeastaan kun nyt tätä ajattelen, mitä muuta naurujooga esimerkiksi on kuin päättäistä oman mielen naurua kohti suuntaamista, naurun tunnustelemista ja hakemista ja siihen kotiutumista? Minusta tuntuu edelleen aivan järkyttävältä, että lapsi nauraa päivässä noin kolmesataa kertaa ja aikuinen ehkä viitisentoista. Tosin jään kyllä miettimään, nauravatko aikuiset Suomessa ollenkaan noin monta kertaa. Moni taatusti ei!)

Olen kuitenkin elänyt jonkinmoisessa epävarmuudessa ja miettinyt aina välillä, onko tällainen suora vaikutusmekanismi (jossa siis ei käytetä apuna mitään tekstiä, musiikkia tms. vaan vain päätetään suhtautua iloisesti ja uteliaasti) omaan mieleen vain mielikuvitukseni tuotoksia. Nyt sitten neuvontapsykologina vuosikymmeniä toiminut taho vahvistaa, että jep, on semmoinen tosiaan ihan mahdollista ja että tuota taitoa voidaan jopa harjoitella ja opettaa. Se tuntuu mukavalta. Joskus tulee vähän ufo olo, kun itsen mielestä tuntuu melko varmasti siltä, että näinhän ne asiat menevät, mutta ei ole koskaan törmännyt yhteenkään asiaa käsittelevään tekstiin tai siitä puhuvaan ihmiseen. Silloin saattaa käväistä mielessä, että josko sitä nyt itse kuvitteleekin koko jutun ja on paljon pahempi hörhö kuin tahtoisi ajatella. Voi kyllä olla, että tämä on oman mielikuvituksen todella hupaisaa yliarvioimista... mitä todennäköisimmin niin.

Ja onhan se vähän hassua toisaalta, että olen niin empinyt tuon ajatukseni kanssa, kun kuitenkin on melko selkeää, että toisten tunnetiloihin on helppoa vaikuttaa. Jos sanon jollekulle ilkeästi tai käyttäydyn liian vaativasti, tuo toinen ahdistuu, suuttuu tai tulee surulliseksi. Jos taas sanon jotakin mukavaa, uskoudun tai onnistun vaikuttamaan kohteliaalta, toinen luultavasti ilahtuu ja tuntee olonsa turvalliseksi. Miksen siis voisi vaikuttaa myös omaan tunnetilaani, joka kaiken järjen mukaan on paljon lähempänä ja välittömämmin käsilläni?

Kaikkea sitä pitääkin saada lukea kirjoista, että uskoo...

Ahdistuksen tervetulleeksi toivottaminen

Odelma toteaa jotakin tärkeää:

Olisi hyvä vähän irrottaa siitä ajatuksesta, että päivällä pitäisi olla vahva ja tehokas ja suoriutua kaikista tehtävistä ilolla ja voimalla. Koska vaikka voimantunne on tärkeä, jos laskee itsensä pystyvyyden ja vahvuuden varaan, alkaa heikkous hirvittää.

Voi tietysti olla, että tulkitsen tätä nyt aivan omalla tavallani, saa älähtää. En tiedä myöskään, onko tässä kyse siitä, mitä Eufemia tarkoitti todetessaan kerran, että haluaa olla välillä surullinen. En silloin saanut ajatuksesta mitenkään kiinni, koska en itse halua olla surullinen - minun on välillä vaikeaa olla mitään muuta, päästää surusta irti, enkä usko omalta kohdaltani "suruaikoihin" tai muihin sellaisiin, koska sen kerran, kun annoin itselleni suruajan, se kesti viitisen vuotta ja sinä aikana suhtauduin ällöttävän suvaitsemattomasti ja epäuskoisesti ilon ja toiveikkuuden mahdollisuuksiin ja melkein vihasin niitä, joilla ei ollut vaikeaa. Kirjoitan "melkein", koska tuollainen häivähdys synnytti minussa voimakkaan reaktion, jossa viha kääntyi itseäni kohtaan, tuota suvaitsemattomuuttani kohtaan. Olin jumissa tämän vihan eestaas ailahtelussa ja siitä pohjattoman surullinen. Enkä halunnut muuttua. Halusin maata surussani enkä hyväksynyt yhtään viestiä toiveikkuudesta. Lopulta halusin vain kuolla, vaikka ulkoisesti ottaen moni asia olikin kunnossa: opiskelin kiinnostavaa alaa, joku oli viimeinkin hyväksynyt minut tyttöystäväkseen ja olin ensimmäistä kertaa yhteisössä, johon tunsin edes jonkinlaista yhteenkuuluvuutta sen sijaan, että olisin pelännyt jatkuvasti, että pian minut otetaan taas silmätikuksi. Olen myös huomannut, etten ole ainoa, joka on suhtautunut jotenkin vihamielisesti ajatukseen, että toivoa ehkä sittenkin olisi. Aika moni on jälkeenpäin kuvannut tunteneensa jossain vaiheessa näin, vaikkei tietysti tuossa vaiheessa sitä tahdokaan myöntää. (Se taitaa olla mahdotonta.) Ehkä siksi minun oli niin vaikeaa saada kiinni, mitä voisi tarkoittaa haluta olla surullinen, kun ajattelin sitä tuota kautta.

Mutta minun on helppoa ymmärtää surun ja ahdistuksen tervetulleiksi toivottaminen. Kuulen sen jotenkin eri lailla, ja siitä mielestäni Odelmakin puhuu tuossa siteeraamassani otteessa. Osa omaa tavoitettani olla välttelemättä surullisia ja ahdistavia asioita on tapani olla juomatta aamu- tai päiväkahveja ja -teetä (muuten kuin todellisessa työpinteessä, jossa ei ole aikaa setviä perinpohjin, mistä surkea ja osaamaton olo nyt johtuu, ja sitten toisaalta vapaapäivinä, jolloin huomaan olevani jo valmiiksi mainiolla tuulella enkä tarvitsisi vetoapua).

Eräs ystävä kuvasi joululomalla, miten loistava olo tulee aamukahvista. Tunnistan tämän mekanismin. Minullekin tulee loistava fiilis kahvista, teestä ja punkusta. Äkisti maailma on täynnä värikkäitä ja houkuttavia mahdollisuuksia ja toivoja, ja epäilykset ja väsymys ovat tiessään. Olen kuitenkin huomannut, että monesti käy niin, että sitten kemikaalipöhinöissäni toimin suojautujan moodissa (tässä testi, jonka avulla voi testata, onko esim. viimeisen kuukauden aikana ollut siinä tai muissa hyödyllisissä ja haitallisissa moodeissa). Silloin en kuuntele sen enempää muiden kuin omaakaan ahdistustani. Kaiken kielteisen edessä on ikään kuin silmälaput. Olen vahva ja pystypäinen olento, joka kyllä huomaa ahdistuksen ilmeet ja eleet toisissa, mutta metaforisesti pyyhkäisee kädellään ne tiehensä ja ajattelee, että voi hitto, ollaanpa sitä tänään heikoissa kantimissa, harmi juttu, mutta tuskin tuo nyt kovin vakavaa on. Sitten jälkeenpäin iskee ahdistus. Enimmäkseen kyllä itseni kohtelun suhteen, koska yleensä käy niin, että toisen voimakas hätä kyllä romauttaa minut suojautujan moodista voimakkaaseen ahdistukseen, enkä osaa esim. pitää itkua ärsyttävänä, kuten jotkut toiset toisinaan tekevät. (Kotona ja koulussa minulle on opetettu, että tämä romahtaminen on vika, mutta nykyään olen sitä mieltä, että on varsinainen onnenpotku, että saan niin helposti ahdistustartunnan. Koska jos en saisi, olisin varmasti aika kamala ihminen.) Morkkiksesta voin antaa seuraavan esimerkin: saatan esimerkiksi ahdistua siitä, että olen työssäni tehnyt niin rohkeita ratkaisuja teen vallassa, ja sitten teetä viikkoihin juomatta tarkistaessani kohtaa mietin, että tämä on kyllä jo ehkä vähän omavaltaista ja että asiasta pitää ainakin tiedustella pomolta, ei vain pistää ryskäämään. (Toisaalta nyt kun olen kysynyt näistä ratkaisuistani, pomo on ollut sitä mieltä, että totta kai teen tuon rohkeamman ehdotuksen mukaisesti. Minulta puuttuu siis vielä aimo annos itseluottamusta kääntäjänä. No, ei kai se ole mikään ihme kun tämä on ensimmäinen käännökseni. Etsin vielä kultaista keskitietä orjallisen sanasta sanaan kääntämisen ja luovemman asian välittämisen väliltä. Hassua, miten paljon epävarmempi olen tarkastellessani omaa tekstiäni kuin editoidessani kustannustoimittajana jonkun toisen käännöstä!)

Nyt tuntuu turvalliselta kirjoittaa tästä aiheesta, suojautujan moodista ja ahdistuksen tervetulleeksi toivottamisesta, koska tuntuu siltä, että puolisen vuotta suojautujan moodia tarkasti monitoroituani alan olla aika hyvin selvillä siitä, miten se ponkaisee esiin, mitkä sitä liipaisevat (kuten juuri kahvi, tee ja punkku) ja millaiset sen haitat todella ovat. Olen myös voinut tarkkailla lapsuudenperhettäni tuon ajan ja todeta, miten voimakkaasti vanhempani elävät suojaajan moodissa ja miten voimakkaita heidän ahdistuksensa (äidillä) ja vihansa (isällä) sitten äkisti ovat, kun tuon moodin naamio putoaa. Tuntuu hullunkuriselta, että minä, heidän lapsensa, koetan nyt varovasti tuoda heidän ulottuvilleen ajatusta, että ärtymyksen, surun ja ahdistuksen kokeminen ei ole mitään vaarallista ja epänormaalia ja ettei se mitenkään "saastuta" heitä tai tee heistä toimintakyvyttömiä, päinvastoin. Eihän siihen ole pakko jumiutua. Ja tavallaanhan suojautujan moodi osoittaa, että ihminen todella osaa kääntää varsin kiitettävästi huomionsa pois levottomuutta herättävistä viesteistä - ja että hän jopa on siinä hyvin harjaantunut, koska käyttää juuri tätä mekanismia säännönmukaisesti ahdistuksensa "käsittelemiseen". (Laitan tuon "käsittelemisen lainausmerkkeihin, koska minusta tuntuu selvältä, etten ainakaan itse saa koskaan suojautujan moodissa käsiteltyä mitään kiperää, ainoastaan vähäteltyä sen kirpaisevuutta. Se on vähän kuin siivoaisi niin, että tunkee vain kaikki roinat kaappiin ja naulaa sen oven kiinni. Jossain vaiheessa romun paino vääntää naulat ja sama sotku valahtaa lattialle, mutta vähän aikaa kyllä huone näyttää oikein vieraskelpoiselta.) Jos tuota mekanismia osaa käyttää tuolla lailla robustisti, varmasti sitä pienellä harjoittelulla (heh, heh, minulta meni viitisen vuotta, että tajusin, miten stepissä pidetään nilkat rentoina, mikä on kauniiden äänien edellytys - toisaalta ei viisi vuotta ole kovinkaan paljon, jaksoinhan harjoitella jonkin noinkin triviaalin asian, tämä on tärkeämpää) oppii käyttämään myös hienosyisemmin, niin ettei täysin käännä ahdistusta nollalle vaan sääntelee sitä kulloisenkin tilansa mukaisesti ja ponnistelee iloon ahdistuksen tai surun kanssa. (Aivotutkimus on osoittanut esimerkiksi, etteivät suru ja ilo ole vastakkaiset prosessit tai toistensa vastakohdat samalla akselilla vaan kaksi toisistaan riippumatonta erillistä prosessia. Siten ne kyllä vaikuttavat toisiinsa, että ainakin minusta esteettinen ilo sisältää aina melkoisen ripauksen surua ja tutkimustenkin mukaan ilon läsnäolo auttaa surun käsittelemistä.)

(Minun pitäisi erottaa tarkemmin suru ja ahdistus, lähdin selvästi kirjoittamaan tätä vähän hassusta asetelmasta, ehkä kykenen siihen myöhemmin.)

Toivotan ahdistuksen ja surun ja epävarmuuden maailmaani tervetulleeksi muinkin tavoin kuin piristeitä ja estojen liudentajia välttämällä. Toisten kuunteleminen, heidän kanssaan oleminen ja yritys asettua heidän asemaansa tuntuu myös usein ahdistavalta ja lietsoo epävarmuutta. Silti en ole halunnut luopua siitä muulloin kuin sinä jaksona, jolloin olin menettänyt toiveikkuuteni. Samalla lailla tällainen työ, johon sisältyy paljon itsenäisiä päätöksiä, tekee aika nöyräksi. Tunsin aikanaan kovaa kutkutusta ryhtyä opiskelemaan jotakin varmaa, matemaattisesti virittynyttä alaa - jotakin yksiselitteistä, jossa tulos on selkeästi oikea tai väärä. Nyt olen aika iloinen, että vastustin tuota kutkutusta, vaikka varmasti olisin aika paljon itsevarmempi, jos olisin jonkun alan asiantuntija enkä kaiken aikaa altistuisi työssäni psykologisille käsitteille ja mekanismeille, joita vasten sitten ikään kuin sivutoimenani tulen mittailleeksi itseäni. Mutta jälleen kerran: en olisi kovinkaan mukava ihminen, jos kuvittelisin olevani erinomainen. En ole kauhean pehmeä tai mukava nytkään, mutta silloin voisin kotoa saamillani ihmissuhde-eväillä olla melkoinen hirviö ja mörkö. En vain tietäisi siitä mitään ja porskuttaisin itsetyytyväisyydessäni eteenpäin, kunnes aina välillä romahtaisin. Nyt sentään tunnen itseni aina välillä hirviöksi ja möröksi.

Tein tuon yllä linkkaamani testin joitakin päiviä sitten ja sain tulokseksi, että vietin viime kuussa eniten aikaa tyytyväisen lapsen moodissa, sitten melko paljon toimivan ja vastuullisen aikuisen roolissa ja haavoittuvan lapsen moodissa. Muita moodeja ei ollut kuukauden aikana liiemmin ollut, ja siltä minustakin tuntuu. (Vaikka rankaisevan vanhemman rooli iskee päälle voimallisesti, se iskee yhä harvemmin nyt kun olen alkanut hahmottaa, miten tuo rooli tai minäntila on lainattu äänensävyään myöten minua alle kouluikäisenä hoitaneelta sukulaiselta. En ole ainoa hänen hoitamansa, jolla on välillä aika vaikeaa itsensä kanssa. Kunpa kunnallinen päivähoito olisi ollut tarjolla kaikille silloinkin, kun olin lapsi! Mutta vanhempani ansaitsivat liikaa. Kysyin kerran, miksi he halusivat ansaita niin paljon. Jotta saisin oman huoneen, he vastasivat. Mutta olihan muillakin varaa ostaa oma huone, vaikka heillä oli pienempi palkka, purnasin. Niin, mutta me olimme molemmat yrittäjiä, sanoi äiti, siihen aikaan yrittäjille ei annettu lainaa samalla tavalla. Piti ensin tienata hyvin suuri osa itse, paljon suurempi kuin palkkatöissä käyvien. Onneksi nykyään tämä kohtelu on oikeudenmukaisempaa.) Joululomainen surkeuteni oli jonkinlainen sekoitus haavoittuvaa lasta ja sitä lohduttavaa aikuista, joka kiskoi lapsen kävelylenkille piristymään auringosta. Rankaisevuuteen en mennyt, ja se on hyvä, en myöskään suojautujan moodiin.

Nyt kun minulla on selkeät tuntomerkit, joita tarkkailla, on paljon helpompaa vahtia, koetanko pitää silmät kiinni ahdistukselta. Tai surulta. Saan olla ahdistunut ja surullinen. Haluan toivottaa nuo olot tervetulleiksi. Sillä tiedän, että voin halutessani suunnata katseeni niistä toisaallekin. Tiedän, että osaan tehdä niin. En niin hyvin kuin moni muu, mutta minun ei myöskään tarvitse haluta olla hyvä tunteiden sulkeistamisessa. On parempi, että osaan ponnistaa iloon kuin että osaan tilkitä ahdistukset komeroon ja elää kuin ne eivät vaivaisi minua.

Hassua kyllä, nyt kun olen toivottanut ahdistuksen tervetulleeksi, se vierailee paljon harvemmin. No, suru kyllä tulee luokseni aivan kuten ennenkin, mutta se tuntuu laihemmalta ja vähemmän painostavalta, kun ahdistus ei samalla tavalla lisää sen voimaa. En edelleenkään pidä sanonnasta "pieni ihminen", koska minulle tulee siitä mieleen sellainen elämänkenttä, jossa ongelmat kaartuvat ihmisen ylle limaa tippuvina ja hirviömäisinä, lannistavina, ja jossa ihminen istuu kyyryssä ja itkee lohduttomasti, koska mitenkä hän nyt voisi nuo hirviöt peitota. Enkä ole varma, onko kenenkään hyvä identifioitua vain tuollaiseen kuvaan. Mutta ehkä toiset kuulevatkin sen aivan muulla tavalla. Ja toisaalta minusta tuntuu, että näkemykseni hyvistä hetkistä, jolloin ihminen tuntee elämän kannattavan ja itsensä vähintään samassa sarjassa ongelmiensa kanssa painivaksi, on laajentunut. Puhdas ilo ja ilosuru ovat saaneet kumppanikseen myös neuvottomuuden ja ahdistuksen ja etenkin niiden tervetuliaiksi toivottamisen eleen.

(Voi että, nyt toin tähän neuvottomuudenkin.)

Kävimme tänään kiinalaisessa uudessa vuodessa katsomassa akrobaatteja, tanssijoita ja tietysti lyhtyjä. Lyhdyt ovat kyllä minusta hurmaavampia kuin mikään muu. Mikä siinä oikein on, että ne ovat niin kiehtovia? Kai se, etteivät ne ole ihmisiä. Niissä on rauhaa... Naureskelimme matkalla Hurinan kanssa, että taitaa olla aika turhaa odottaa mitään lopullista oivallusta siitä, mitä haluaa tehdä elämässään. Minustakin on hauskaa nyt kääntää, mutta en tiedä, haluaisinko tehdä tätä loppuelämäni. Kaipaan ihmisten seuraa, niin tavallaan hieman ahdistavaa kuin se saattaa ollakin.

Kaipuu lehvästön alle

Tuntuu uskomattomalta katsella kuvia, joissa on kesä. Montako vuotta kesästä on?

On vaikeaa kuvitella se kaikki: valo lehvästön lävitse, uimastadionille käveleminen ilman pipoa, sandaalit, säärien epiloiminen, palstalle pyöräileminen, silokallioiden lämpö, lokkien äänet. Miten metsän valööri muuttuu muutamassa viikossa, kun lehdet tunkeutuvat nupuista esiin ensin kellervinä ja tahmeina ja sitten venyttäytyvät, suoristautuvat, tummentuvat. Kuinka linnut kirkuvat, huhuilevat, lirisevät, krinksuttavat ja huikauttavat pehmeitä melodioitaan. Ja mutaisesta maasta työntyy esiin päättäväisiä varsia ja lehtiä, jotka venyvät kohti aurinkoa, kuinka kukat tanssivat auringolle, kääntävät mesikehänsä sen valokehään päin. Että voi mennä palstalle, istua takamuksillaan maassa ja lauleskella hiljaa ääneen samalla kun ruopsuttaa maata. Ohdakkeen juuret ovat suuret ja murakat, vesiheinän hiusmaiset, sitkeät.

Ystävä soittaa töihin, kyselee viljelypalstoista. Kaipaus valahtaa minuun ja sitten iskee halu kulkea vuodenkiertoa Flickrissa. Kaksi viimeistä kesää ovat olleet niin vaisuja ja viileitä, että ainakin itse huomaan kaipaavani jo sellaista kunnon kesää, jossa tekee mieli ottaa Suomenlinnan lautta ja mennä kallioilta uimaan kantosiipialusten aaltoihin. Jossa on niin lämmin, että on helppoa hakeutua puistoon tai rannalle istuskelemaan ja soittaa spontaanisti ystäville, josko näilläkin vaikka olisi aikaa ja halua liittyä seuraan. Talvisin elämismaailma on vain niin erilainen. Keinovalo särisee tapaamisten taustalla, kaikkia väsyttää.

Tunnen muutaman ihmisen, jotka eivät erityisemmin pidä kesästä, mutta kylläkin talvesta. En osaa kuvitella sitä mitenkään. Se tekee jollakin lailla epävarmaksi ja empiväksi. Jos jonkin näinkin perustavanlaatuisen suhteen voi olla eri mieltä, missä kaikissa muissakin asioissa voi ihmisten välille jännittyä ritisevä railo, jonka ylitse katsomiseen liittyy aina tietty määrä ahdistusta siitä, ettei toista vain pysty koskettamaan tämän seikan suhteen? Olisi tietysti hyvä oppia pitämään talvesta, koska se on täällä niin paljon pidempi kuin kesä. No, olen kyllä edistynytkin sen asian suhteen. Esimerkiksi tänä vuonna en syksyllä tuntenut mitään valtavaa ahdistusta. Mutta en tunnu voivan sille mitään, että kaipaan juuri kesää.

Minulla on aika harvoja hyviä muistoja, jotka eivät liity tai paikannu kesään. Kummallista, miten ihmiset ovat hakeutuneet tänne, näin kylmään ja pimeään, liikahtamattomaan talveen. Aina kun mies puhuu siitä, hakisiko hän töitä myös ulkomailta, huomaan ajattelevani: Miksipä ei? Olen asunut ulkomailla ja tiedän, että sopeutuminen on kovaa työtä ja joka käänteessä saa huomata olevansa tyhmä, väärällä tavalla puhuva ja perusasioista tietämätön. Mutta toisaalta, jos kesä olisi parikin kuukautta pidempi ja talvi vastaavasti lyhyempi... olisiko se sen arvoista?

Sitä on yhtä vaikeaa kuvitella kuin muistaa nyt, miltä tuntuu keväisin, kun äkisti runkoihin on räjähtänyt elämän purkauksia ja linnut mekastavat.

Lempeä eläkeläisjumppa ja muita haasteita

Eilinen ja tämänpäiväinen jumppatunti - käyn to ja pe aamujumpassa, hyvä ratkaisu, osoittavat tarpeen tutkistella omaa tekemisen tapaa. Torstain lempeä ja mainoksessakin asti eläkeläisille sopivaksi kehuttu jumppa nimittäin veti minut ihan maitohapoille. Kun jumppaa kerran mainostettiin kevyeksi, iloiseksi ja irroittelevaksi, päätin tehdä liikkeet todella huolellisesti ja täsmällisesti, syvät vatsalihakset pidossa ja syvähengittäen. Olin jo vartin jälkeen ihan henkihieverissä, mutta jatkoin tahtia sinnikkäästi, ja jumpan loppupuolella kerran revähtänyt ja näemmä koskaan siitä leppymätön vino selkälihakseni alkoi protestoida, kun venytin sitä niin tarmokkaasti. Tänään raahustin sitten jumppaan jokseenkin koirankorvilla ja vähän surheana siitä, jaksanko tehdä mitään.

Mutta mitä vielä! Opettajan piti tulla erikseen sanomaan, etten saa yrittää tehdä niin kovasti ja nopeasti. Että on parempi, ettei melkein mitään tapahdu kuin että remmon lihakset kireiksi. (No, tämä ehkä selittää, miksi lihakseni ovat lapsesta saakka olleet aina varsinaista vaijeria.) Katsoin häneen kysyvästi ja minusta tuntui, ettei mitään tapahdu. "No nyt se on hyvä", hän sanoi. Seisoin lopputunnin ja kuulostelin, miten kummalliselta tuntuu olla tekemättä melkein mitään.

Se on todella kummallista!

Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat valinneet itselleen tehokkaita lajeja ja jotkut heistä ovat ääneenkin kummastelleet mummojumppainnostustani. Moni ystäväni vannoo nimenomaan astangajoogan nimeen, mutta itse en tahdo mennä astangaan, koska minusta on paljon parempi ja haastavampaa, että nimenomaan tungen itseni sellaisiin ryhmiin, joissa en voi nitkuttaa itseäni tehokkuudenpuuskassa jumiin. Haen liikunnasta nimenomaan haastetta hidastaa, olla keskittymisestä huolimatta hyvin levollinen ja melkein mitään tekemätön. Haen sitä olotilaa, jossa voin päästää irti kiireestä ja suorituspaineista, täsmällisyydestä ja halusta tehdä asiat perinpohjaisesti. Samalla tietysti haen tilaisuutta, jossa saan täsmällisesti ja perinpohjaisesti keskittyä tuohon irti päästämiseen...

Se on hurjan haasteellista. Aina välillä, kuten eilen aamulla, unohdan aivan täysin, miksi ihmeessä olen valinnut lempeän, eläkeläisillekin soveltuvan iloisen aamujumpan. Ja silloinkin, kun muistan, että varsinainen haaste on olla rehkimättä ja antaa liikkeen tapahtua kuin itsestään, ilolla, se on kovan itsen vahtimisen ja uudelleensuuntaamisen takana. Mutta tahdon oppia tässä paremmaksi. Olen huomannut, että monet neuvot, joita annetaan levottomien ja keskittymiskyvyttömien asiakkaiden terapian helpottamiseksi, pätevät itseenikin. Esimerkiksi: asioita on paljon helpompi käsitellä kävellen. Kunpa voisin kääntää kävellen! No, usein kyllä pyörinkin hieman satulatuolilla tai nakuttelen jaloilla lattiaan tahtia. Jos en tee niin, saatan huomaamattani husia oikean käden kynsillä nenän ihon rikki. (Tämä pakkoliike oli ovenkarmeja päin kävelemisen lisäksi pääsyy siihen, että vanhempani olivat pitkään vakuuttuneet, että minussa oli jotakin pahasti pielessä, ja että he raahasivat minua asiantuntijoiden tekemiin neurologisiin tutkimuksiin lapsena. Neurologien mielestä minulla oli vain vähän putkimainen keskittymiskyky ja liikaa virtaa... suunnilleen samaa mieltä olen nykyään itsekin.) Toinen hyvä vaihtoehto on väsyttää itsensä ennen hommiin ryhtymistä. Iltajumpissa olenkin jo aika kiitettävän rento.

Mutta aamujumpat, huuooh. Toisaalta tiedän, että kun kävelen jumppaan puoli tuntia, jumppaan tunnin ja kävelen puoli tuntia takaisin, pahimmat liikavirrat on purettu ja keskityn työhön jotenkin leppoisammin ja paremmalla tuulella ja muistan usein myös syödä, juoda ja käydä vessassa. Mutta toki haluaisin jumpassakin olla rento ja kuvitella, että olen jo oppinut rentoutumaan elämässä... valitettavasti se ei vain taida pitää paikkaansa.

Jos kyse olisikin siitä, että voisin jättää kahvin tai teen tai muut piristeet pois, homma olisi yksinkertaisempi. Mutta en käytä niitä nytkään. Mistä tämä energisyys tulee? Miksi toisten on vaikeaa jaksaa tehdä suunnilleen mitään ja toiset, kuten minä, pompahtelevat paikallaan, jos eivät voi koko ajan keskittyneesti paneutua johonkin? Univaikeuksissakin minua on auttanut kaikista parhaiten se, että olen antanut itselleni luvan keskittyä tietoisesti johonkin. Esimerkiksi pupillien asentoon ja hitaasti, huoaten hengittämiseen. Koska jos vain makaan paikallani ja koetan olla tekemättä mitään, tulen aivan sekopäiseksi.

Kunpa kyse olisi vain kehosta, mutta eiväthän keho ja mieli ole sillä lailla erilliset. Myös mieleni on enimmäkseen kuumottava säde, jonka tahdon keskittää johonkin muuhun kuin itseensä. Mitä monimutkaisempi teksti, sen parempi. Silloin voin onnistuakin istumaan hiljaa asiaa problematisoimatta. Keskittymisharjoitukset, sellaiset rentouttavat mielen tyhjennykset, onnistuvat nekin parhaimmin, jos minun ei tarvitse olla paikallani. Normaali paikallaan istuminen tai makaaminen tuntuu aivan kauhealta. Ehkä opin vielä joskus senkin, mutta toistaiseksi saan tyhjennettyä mieleni parhaiten vesijuoksemalla tai jonkin lihaksen venytykseen samalla keskittyen tai tietyin pilatesliikkein. Sillä tavalla käyn oikein rennoksi ja äkisti ajatukset liikahtelevat ihan rauhallisesti ja tyyninä.

En ole varmaan ikinä halunnut itse istua tai maata, ellen ole sitten juuri kääntänyt aaria maata tai kävellyt kymmeniä kilometrejä, eli siihen on useimmiten joutunut pakotettuna jonkun toisen toimesta. Koulu oli tältä kannalta aivan helvetillinen laitos. Kaksitoista vuotta yritystä istua hiljaa ja kauniisti! En lapsena vielä kyseenalaistanut niin voimakkaasti opettajan sanomisia, mutta nyt aikuisena tuntuu aivan hullulta, että oppimisesta piti tehdä niin vaikeaa, että enimmäkseen oli vain aivan levoton siitä, miksi ei jo edettäisi, tylsistynyt, osasi opetetun, olisi halunnut karata ulos juoksemaan ja ihailemaan kasveja, mutta oli vain istuttava paikallaan ja näytettävä siltä, kuin nuo jankkaavat asiat jaksaisivat edelleen kiinnostaa. (Ihme kyllä, en oppinut inhoamaan tietoa sinänsä, ainoastaan koulua. Ja olivat oppitunnit kuitenkin parempia kuin välitunnit, joiden tarkoitusta en koskaan oppinut ymmärtämään kouluiässä. Jälkeenpäin olen tuumaillut, että niissä oli varmaankin tarkoitus oppia sosiaaliseksi. Minun ongelmani oli ja on se, etten ole koskaan tahtonut oppia sosiaaliseksi niillä säännöillä, joissa ihmisten välille on viritetty käsinkosketeltava ja julma hierarkia. Huomaan edelleen mieluummin jättäytyväni syrjään silloinkin, kun minulla olisi aihetta epäillä, että sijoittuisin hierarkiassa varmaankin oikein mukavasti. En pidä siitä, että joku katsoo aiheekseen alistua minulle tai pomottaa minua. Ei tasavertainen toimiminen ja keskustelu ole niin vaikeaa!)

Huooh, nyt lopetan kirjoittamisen, koska tämä on samaa hemmetin mielen hurisemista. Yritän yrittää tässäkin vähemmän. Onhan se aika huvittavaa, että yritti kirjoittaa kuinka pinnallisesta ja hassusta ja pienestä asiasta tahansa, mielen pora jyrskähtää kiinni asioiden pintaan ja alkaa porata kohti maailmankaikkeuden ydinmehuja välittömästi... Mikä on tämä halu ymmärtää, selittää, tarkkailla, ottaa selville? Eivätkö asiat voisi vain tapahtua?

No, seuraavaksi aion antaa työni tapahtua usean tunnin ajan.

Käärme

Käärme liukuu ruohikossa. Sitä voi erehtyä luulemaan köyden tai putken pätkäksi, ellei katso sen liikettä. Sen pää kääntyilee pehmeästi eri suuntiin, sen tarkkaavaiset silmät kohdistuvat laajalla säteellä, sen koko vatsa on painunut maata vasten aistimaan jalallisten tärähtelevän läsnäolon. Sen kieli livahtaa esiin vain silloin tällöin ja kuljettaa maun suuhun. Kieli palaa näkyviin vasta kun käärme on varma maistamastaan. Sitten se haluaa koettaa uudestaan, mistä tarkalleen olikaan kyse, ja onko jokin muuttunut.

Kun suuret jalalliset lähestyvät käärmettä, se mieluiten livahtaa pakoon. Joskus se ei kerkiä paeta ja silloin se nostaa pienen päänsä ja sähisee pontevasti varoituksen. Joskus jalallisilla on kova kiire ja ne ovat keskittyneet omiin asioihinsa. Ne eivät huomaa sähinää. Silloin käärme saattaa purra. Tai sitten jalallinen astuu sen päälle tuosta noin vain ja pian tuskaisesti sätkyttelevä, veren ja tomun kirjoma pätkä on eloton ja veltto.

Käärmeet eivät mene pulloihin itsekseen. Saunojen alle ne kyllä saattavat mennä, eräskin kyy tuli kalasaunan lattialle tolppien väliseen louhikkoon losottavasta vesiputkesta. Putki oli silloin toki tyhjä ja kuiva, ja ulkona kolea sää. Kaipa saunan lämpö kiehtoi matelijaa? Vanhempani polttivat sen käärmeen elävältä isoäidin ja minun rukoilusta huolimatta. En usko, että sen teon epäreiluuden tuntu koskaan hellittää minusta. Olisivathan he voineet tömistää jalkojaan ja huutaa: "Mää kottiis." Peräytyä kaksi askelta. Käärme olisi sujahtanut putkesta pakoon, kun olisi pitänyt tilannetta riittävän turvallisena vartalonsa liikkeeseen huljauttamiselle sihisevän puolustusasennon sijaan.

"Ties mitä ruohikossa vaanii, älä mene sinne!"

Käärme ei koskaan purrut minua, vaikka miltei astuin sen päälle. Se vain sähisi laiskasti. Sen sijaan koira kaupan edessä ja eräs hevonen purivat minua kovasti. Halusin lohduttaa surkean näköistä koiraa ja menin halaamaan sitä. En tiennyt, miten vieras koira tulkitsee tuollaisen eleen. Ei ainakaan lohtuna, kun se on sidottu kiinni eikä pääse karkuun, kuten haluaisi! Hevonen taas puri minua haistaessaan, että taskussani oli pala leipää. Se vain koetti päästä käsiksi leipään, töykki ja nuuski ensin ja rouskautti sitten oikein kunnolla. En usko, että sen tarkoituksena oli tehdä sellaista vekkiä vatsanahkaani. Jos olisi ollut talvi, se olisi oikeastaan purrut vain takkiani.

Joskus kun olen tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, joka satuttaa jollakin lailla, ajattelen tuota hevosta ja tuota koiraa. Onko tämä ihminen omien dogmiensa kahlitsema, näyttääkö hänestä ystävälliseksi tarkoitettu ele uhkaavalta? Tai haluaako hän kenties jotakin tuosta eleestä riippumatonta, jotakin niin tärkeää, että hän siinä sivussa saattaa unohtaa, että toisillakin on herkkä nahka ja suupielet? Haluaako hän sanoistaan huolimatta, että astun kauemmaksi ja katselen toisaalle? Haluaako hän, että annan hänelle suosiolla jotakin? Haluanko antaa hänelle tuon asian? Voisinko antaa sen hänelle niin usein ja ylenpalttisesti, että hän ymmärtäisi, ettei hänen tarvitse hoputtaa asiaa näykkimällä vaan odottaa kärsivällisesti, että ojennan leivän avoimella kämmenellä?

Käärme, niin, voisin ajatella myös käärmettä. En sillä lailla, että ihminen tai käärme juonisi ja vaanisi ja sitten rokottaisi, vaan sillä lailla, että hän tähyilee ja tutkailee ja loikoilee pahaa-aavistamattona, kun tömistän paikalle omiani touhottaen. Että emme oikeastaan kilpaile samoista resursseista eikä kumpikaan meistä käytä toista mihinkään oleelliseen.

Sen kerran kun silitin käärmettä, sillä olisi ollut ihan hyvät perusteet purrakin. Työnsin käteni sen kotitalon katosta sisään ja koskin sen nahkaa. Sen pyöreä, utelias silmä avautui ja tuijotti herpaantumatta sormiani, jotka kokeilivat sen pehmeyttä ja lämpöä. Mutta se ei tehnyt muuta, katsoi vain. Se ei edes sähissyt. Vähitellen pelkoni laantui ja ehdin tajuta käärmeen lauhkeuden ja hämmästyä siitä. Sitten vedin käteni pois liioitellun rauhallisesti.

Illalla kerroin äidille silittäneeni käärmettä. Häntä puistatti. Hän pyysi, etten enää tekisi tyhmyyksiä. Koetin sanoa, että käärme suhtautui asiaan oikein suvaitsevaisesti ja tuntui hyvältä käteen, mutta hän ei halunnut kuulla. Ehkä siinä kohdin vihani sen toisen käärmeen, kyynaaraan, epäoikeudenmukaisesta kohtelemisesta muuttui suruksi. Jos viha on pohjimmiltaan pelkoa ja vierautta, onko surukin pelkoa ja vierautta? Mitä tuo suru tarkalleen ottaen on? Surua siitä, että joku ei tahdo huomata pelkoaan liioitelluksi? Surua siitä, miten paljon helpompaa on pitäytyä vihollisasetelmassa kuin aidosti luopua omista tunnetulkoinnoistaan hetkeksi, edes kokeellisesti?

Luin eilen ystävää kahvilassa odottaessani Immanuel Kantin etiikasta selvittääkseni ajatuksiani erään toisen ihmisen suhteen. Miten selvä ja kirkas ajatus: että toimii itsensä täydellistämiseksi ja toisten onnen takaamiseksi, ei toisinpäin. (Toisinpäin se olisi tietysti paljon helpompaa, kuinkas muuten!) Jää enää muutama kysymys: miten itse täydellistetään, mitä se tarkoittaa, ja saanko kysyä avaavia kysymyksiä, jos toiselle jätetty vapaus päättää omasta onnestaan (ja onko tämä miellettävissä hänen polukseen täydellistymistä kohti?) näyttää jumiutuneen hänen läheistensä onnellisuutta todennäköisesti rikkovaan muotoon? (Toisaalta en tiedä, miten muiden ihmisten onnellisuus rikkoontuu, elleivät he kerro. Tiedän vain omastani, mutta sitä en saisi vartioida Kantin mukaan siis yhtään sen enempää kuin tarvitsen pitäytyäkseni itseni hiomisen projektissa.)

Jokin Kantin ajatuksessa toi mieleeni käärmeen, sen selkeyden ja eleganssin. Sen uteliaisuuden, notkeuden ja tarkkaavaisen läsnäolon. Ja käärmeen kielestä minulle tulee mieleen se, mitä kääntämässäni kirjassa kirjoitetaan: että saa varoa, ettei empatia murene sympatiaksi ja kauheudessa piehtaroinniksi. Kirjassa annetaan hyvä neuvo - toisen tunteeseen voi mennä mukaan, hänen olojensa nahkaan voi koettaa sovittautua, mutta on muistettava ottaa mukaan uteliaisuus. Se tuo mieleen käärmeen kielen, joka vie hajua aistielimeen. Sen sijaan että aistielin velloisi hajussa kuten meillä ihmisillä, jotka lakkaamme huomaamasta hajun muutaman minuutin sisään, kun se ei muutu, käärme pystyy koettelemaan saman hajun useampaan otteeseen. Ei ole hyväksi, jos virittäydyn toisen ahdistukseen siinä määrin, että kadotan muun näkyvistä ja nujerrun hänen kanssaan. Se ei auta kumpaakaan. Tunteeseensa tai oloonsa juuttunut ihminen ei jaksa enää olla utelias oman asenteensa suhteen, joten on minun asiani pysyä uteliaana ja vain pistäytyä hänen maailmassaan sen verran, että saan siihen tuntuman. (Ja minusta on velvollisuuteni, jos vain jaksan, myös pysyä uteliaana omien jumieni ja kipukohtieni suhteen eikä vain ottaa niitä annettuina. Joskus kyllä tarvitsen tässä apua, mutta onneksi sitä on saatavillakin, kun vain tajuan pyytää.)

Silitettyäni käärmettä lakkasin näkemästä säännöllisesti painajaisunta palavasta kyystä. Mutta palaan teemaan niin usein, etten voi vielä sanoa, että asia olisi käsitelty.

Ilo-oloja

Odottamaton ilo: Seison uimahallissa allastilan ulkopuolella. Päälläni on bikinit. Palelee. Ei, tämä ei ole unta! Minulla on ihmisen jalat, ei kaviot, siitä sen tietää. Katson lastenaltaan ja venyttelyaltaan ylitse ja katseeni liukuu viistoon ikkunapintaan. Sen läpi näkyy lumista pensasaitaa. Ikkunasta heijastuu venyttelyaltaan poresuihkujen rivin kuohunta. Niinpä näyttää siltä kuin pensaiden päälle olisi asennettu pienet suuttimet, joista purskuaa talvi-ilmaan lunta, joka leijailee kupumaisena muodostelemana pensaille. Tiedän katselevani illuusiota ja ilo minussa liikahtaa. Tahdon säilyttää tämän kyvyn, tämän halun pitäytyä määrittämästä todellista ja illusorista liian erilleen. Tämä ei ole unta ja pensaiden päällä on pienet lumisuuttimet. Hymyilen, unohdan kylmän.

Valmistautunut, pohjustettu ja määrätietoinen ilo: Ensiksi kun kuulin, ettei yrittäjän puhelinnumeroon voi asettaa mitään mainostuskieltoa, meinasin murtua kuvitellessani kaikkia mainospuheluita. Tätä toivottumuuden tuntua kesti ehkä viikon. Sitten jokin muuttui ja sain toiveikkuuteni takaisin. Päätin suhtautua puheluihin harjoitteena, en mielipahana. Vastaisin iloisesti, ystävällisesti ja silti lopettaen myyntipuheet heti alkuunsa. Kertasin mielessäni vielä sen, että jos tallon omia pyyteitäni tai loukkaan toista osapuolta, en saa mielenrauhaa, jota tarvitsen työssäni. Puhelin on pirissyt kovaa tahtia, siinä nelisen soittoa päivässä. Vakuutuksia, tietokonepaketteja, mainostilaa. Olen vastannut ystävällisesti ja kertonut, millainen tilanteeni on (olen tehnyt töitä jo vuosia ja asiakkaat ja välineet ovat siten olemassa, eli en tarvitse mainoksia, tietokoneita enkä puhelinliittymiä ja vakuutusasiatkin ovat jo kunnossa). Siihen menee ehkä puoli minuuttia. Sitten olen vielä todennut ystävällisesti, että tykkään ostaa palvelut sillä lailla, että otan itse omalla aikataulullani asiasta selvää esimerkiksi netistä, eli puhelimitse en muutenkaan ryhdy kauppoihin, olivat tarjoukset millaisia tahansa. Arvostan näet työrauhaani sen verran, että tahdon tukea kaupankäyntitapaa, jossa sitä ei häiritä. Tässä vaiheessa myyjä on poikkeuksetta luovuttanut ja joskus pyytänyt anteeksikin. Siihen olen todennut, että eihän hän sitä voinut tietää, ja jotakin työtähän hänenkin on varmaan tehtävä. Olen toivottanut hänelle iloisesti parempaa onnea seuraavan uhrin kanssa, ja puhelut ovat aina päättyneet ystävällisen ja molemmin puolin reippaan sävyn vallitessa. Olen hämmentynyt ja ilahtunut siitä, miten helposti tämä kaikki sujuu. Ja miten jokainen näistä puheluista voikin olla kuitenkin aivan erilainen ja ainutkertainen, vaikka peruskaava pysyykin samana! Se on kummallista ja hauskaa.

Menneitä murehtimaton ilo: Kuukautiseni alkavat niin, etten meinaa huomata niitä. Onnistun tuhrimaan pyjamanhousut. Se tuntuu ihmeellisen ilahduttavalta. Ensimmäisen kierukkani aikaan kuukautiskipuja ei ollut, kuten ei koskaan ennen kierukan ottamistakaan. Toisen kierukan kanssa kuukautiskipuja tuli. Valitin niistä gynekologille, mutta hänestä oli aivan luontevaa, että kierukan kanssa on jonkin verran nipistelyä. (Selvisin kuitenkin useimmiten ilman mitään kipulääkkeitä ja niinä kertoina, kun kouristi pahasti, puolikkaalla aikuisten parasetamoliannoksella; koetin välttää kipulääkettä sen vuoksi, että ajattelin, että jos kivut tätä tahtia pahenevat, kipukynnystä nyt ei ainakaan kannata opettaa liian matalalle vaan pikemminkin altistaa kehoa kivulle niin pitkälle kuin kestää ihan solmulla olematta, jotta se hitaasti nousisi tilanteen tasalle.) Gyne ei liiemmin uskonut, että kyse voisi olla uudesta kierukasta, koska tunnusteltaessa se vaikutti olevan ihan kohdallaan. Hän sanoi myös, että joskus kuukautiskivut alkavat vasta myöhemmällä iällä ja että kenties oli kyse siitä. Nyt syksyllä kierukka piti taas vaihtaa tuon kivuliaan viisivuotiskauden päätteeksi. Ja missä olenkaan - takaisin tilanteessa, jossa kuukautiset voivat alkaa sillä lailla, että huomaan niiden alkamisen housujen vereen kastumisesta enkä yhtään mistään muusta, paitsi ehkä tunneherkkyydestä edellisinä päivinä. (Alkutulvahdus saattaa olla kiusallinen, jos on kylässä paikassa, jossa on kangaspäällysteiset istuimet eikä tietenkään edes kuppia mukana.) Olen niin iloinen, ettei minuun enää satu! Ja tajuan, että voin suhtautua tilanteeseen kahdella eri tavalla (tai jollakin niiden sekoituksella): voin joko iloita täysin rinnoin nykyisen naiseuteni kivuttomuudesta tai manata sitä, että suostuin kärsimään viiden vuoden kuukausittaiset raatelevat kivut enimmäkseen hammasta purren. Tahdon valita näistä ensimmäisen ja niin myös teen. Minua enää huvittaa kaikki se kipujen kanssa kärvistely ja teoriani noista kivuista. Niin lyhytnäköistä! Niin hassua! Olen niin iloinen näistä uusista, kivuttomista kuukautisista!

Epätäydellinen ilo: Seison kylpyhuoneessa harjaamassa hampaita. Varon astahtamasta oikealle, koska siinä on Lohen paskaa. Olen lukenut miehen pienestä ahdistuksesta huolimatta Thoreaun Kävelemisen taidon yhdellä ahmaisulla ja ajatellut, että jos olisimme tavanneet, olisimme ehkä pitäneet toisistamme tai sitten ei, ja että joka tapauksessa olisin varmaan nähnyt viisaaksi konfrontoida Thoreauta hieman tämän ajatusten mustavalkoisuudesta. Thoreau julistaa varmoin äänenpainoin, ja minusta varman kuuloinen julistaminen kuulostaa helposti siltä, että samalla rivien välissä julistaa itsensä onnettomaksi. Paitsi että ehkä oma epävarmuuteni on sekin onnellisuuden epävarmuuden julistus... No, joka tapauksessa, mies on ahdistunut hieman siitä, että olen tahtonut vain lukea ja olen ottanut itselleni lupaa kysymättä lukijan roolin. Harjaan hampaita. Äkkiä mies seisoo kylpyhuoneen ovella ja sanoo: "Tajusin just et sä ole mun vaimo! Vaikka kaikki muu menisi pieleen, sä olet mun vaimo! Vaikka koko jugurttikuorma olisi paskana, sinä et vihaa minua!" Hän on asiasta jotenkin haltioissaan. "Saan rakastaa jotakuta, tai siis ei jotakuta, vaan sinua, sinä olet mun vaimo!" hän selventää. "Niin saat", vastaan hammasharja suussa edelleen sutkuttaen, joten se kuulostaa varmaan enemmän hiihhhaakh-äännähdykseltä. En tiedä tarkalleen, mitä hän tarkoittaa kryptisellä onnellisuuden ilmauksellaan, ja se on tavallaan vähän ahdistavaakin, mutta hänen ilonsa tarttuu minuun silti reikäisenä ja salakielisenäkin.

Elämään havahtumisen ilo: Kuljen väsyneenä pimeän puistonpläntin halki. Annan katseeni liukua autojen ja puiden lomitse ja lävitse, saunan luona höyryävien pyyhelanteisten miesten sivuitse, kotia kohti. Reppu painaa. Olen yksin, olen niin monesti viime päivinä tahtonut olla yksin. Kohotan varomatta katseeni ja näen, kuinka yksi seinäpinnan mustista aukoista täyttyy äkkiä lämpimällä valolla. Näen häämöttävän käden, joka katoaa kynttilän luota, hämärän syliin pujahtavan olkapään ja päämäisen muodon. Äkisti veri jyskyttää korvissani ja tunnen maan vastuksen kengänpohjien alla, kengänpohjat pohjallisten alla, pohjallisten tuen jalkapohjissa. Tiedän, kuka ja missä olen, että olen pystyasennossa ja matkalla kotiin, että olen jotakin kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä ja silti viiden ja yhdentoista ikäinen, tiedän äkisti väsymyksenikin perinpohjin, ja minut täyttää suunnaton, paisuva ilo siitä, että olen elossa ja että maailma on olemassa ja ettei kaikki ole vain kuviteltua ja että siedän päiviä, että olen siedättynyt niihin ja tähän elämään. Tämä hetki ei toistu, vaikka tämä oivallus toistuu tuntuen aina yhtä tarpeelliselta ja havahduttavalta, muistan sen taas ainakin puoli minuuttia ja kuljen hilpeänä ja keveästi askeltaen, eläimen jaloin, kotitalolle.

Saniteettitilat

En ole nauranut aikoihin niin makeasti kuin äsken. Vompsu tuli takaisin terapiastaan ja kertoi, mitä he olivat tehneet, miltä se oli tuntunut ja millaisia oivalluksia hän oli saanut.

Terapeutti oli antanut hänelle pinkan kuvia, joista hänen olisi pitänyt valita viisi itselleen merkityksellisimmän oloista ensin niitä kaikkia lyhyesti kommentoituaan. Harjoite oli kuitenkin venkoillut omille poluilleen jo heti aluksi, ja koska Vompsun hallitsevin skeema on vaativuuden skeema - tosin se näyttäytyy hänessä nykyään aika eri tavalla kuin tuossa linkaamassani kuvauksessa - ei terapeutti ollut palauttanut prosessia raiteilleen ehkä vaativuuden skeeman tai sitten jonkin muun seikan takia, saattoihan häntäkin kutkuttaa tilanteen outo kehityskulku, joka sekin tarjoaa toki aina informaatiota toisen havaitsemisen, keskittymisen ja asioiden käsittelyn tavasta yllin kyllin. (Vaativuuden skeeman terapointiin kuuluu näet se, että asioille saa nauraa ja tehtävät saa oppia hutiloimaan; minusta tuntuu turvalliselta, että Vompsulla on juuri tuo skeema, koska taatusti minä nauran asioille monesti silloinkin kun se saatetaan kokea ahdistavaksi. Siinähän siedättyy--- :P) No, oli syy harjoituksen vinksahtamiseen mikä hyvänsä, näin se tapahtui: Vompsun piti tarkastella puolistrukturoidussa harjoitteessa siis kuvia pikaisesti ja valita niistä viisi, joihin olisi syvennytty. Tähän vaiheeseen saakka ei kuitenkaan ikinä päästy, sillä Vompsun kertoman mukaan kukin kuva vaati aika pitkän käsitelyajan.

Kun kysyin, mihin aika oikein kului, selvisi, että Vompsu halusi aina ensin käsitellä kuvan valokuvana, ei tilanteena tai tunnelmana. Niinpä hän oli aina ensin katsonut järkeväksi arvioida ääneen kuvan valon laadun ja kulman, terävyyden, visuaalisen rytmin, tuntuiko se liian vahvasti kuvankäsittelyohjelmalla manipuloidulta ja niin edelleen. (Kun aloimme seurustella, hän ei suhtautunut kuviin näin. Tunnen pienen epämiellyttävän pistoksen, vaikka toisaalta luulenkin, että maailmassa on kivempi elää, jos on tuollaisia käsitteellisiä työkaluja kuvallisuuden hahmottamiseen. Mutta en osaa olla varma... en ehkä edes tahtoisi olla varma... en ainakaan vain sen vuoksi, etten pysty enää palaamaan tuohon toiseen tilaan, jossa en havaitsisi noita seikkoja...) Vasta sen jälkeen hän oli kertonut, mitä näki kuvassa. Hän mainitsi minulle ääneen viisi eri kuvaa: sellaisen, jossa oli kehäkukka keinovalaistuna mustaksi manipuloidulla taustalla, sellaisen, jossa oli norsu, jonka jalassa oli kahleet, sellaisen, jossa oli kumman väriseksi photoshopattu metsä, jonka värit toivat elävästi mieleen painajaisunet, sellaisen, jossa oli hyvässä valossa sellainen satamalaiturien rautamötikkä, jonka ympäri laivan köydet heitetään, sekä kuvan, jossa sumennetun lasin takaa näkyi "joku valkoinen kukka".

En nyt aio kuvata muiden kuvien herättämiä assosiaatioita sen pidempään, koska ne eivät saaneet minua nauramaan. Kerron vain viimeisestä. Ja voin tietysti kertoa vain sen, mitä Vompsu kertoi minulle.

Hän oli katsellut kukkaa ja miettinyt, miksi se oli tuollaisen vääristävän lasin takana. Eihän se edes oikein näkynyt terävästi. (Aluksi luulin, että lasi olisi jotenkin vääristänyt kukan mittasuhteita, mutta lopulta kyseltyäni lisää ymmärsin, että kyseessä taisi sittenkin olla jollakin tavalla sumennuskäsitelty lasi, sellainen joita on joskus kerrostalojen pohjakerrokseen tehtyjen saunatilojen ikkunoissa.) No, aikansa asiaa mietiskeltyään Vompsu oli tullut siihen tulokseen, että varmasti lasi on sumennettu, koska kukka on saniteettitiloissa. Kun terapeutti oli yrittänyt udella, tuliko kuvasta jotakin muutakin mieleen, Vompsu oli puhunut pitkään ja laveasti vessoista ylipäänsä. (Hän ei referoinut keskustelua sen tarkemmin.)

Hänen vaiettuaan hetkeksi terapeutti oli sanonut neutraaliin sävyyn, että useimmille ihmisille tuli kukasta mieleen hautajaiset.

Tässä vaiheessa repesin nauramaan aivan hillittömästi. Koko tilanteen komiikka kuulosti aivan käsittämättömän virittyneeltä. Ymmärsin, että kukka lieni kuningaslilja tai jokin valkoinen orientaalililja, jotka kai useimpien mielissä yhdistyvät hautajaisiin. Monihan ei siedä niiden hajuakaan hautajaisassosiaatioiden takia. Minä taas pidän valkoisista liljoista ja olen joskus ohjeistanut kukkamakuani tiedustelevia, että hautajaislilja on aina hyvä valinta. (Irlanninkellot ja tasetit ovat myös mieleeni, samoin tuoksuherneet. Muut leikkokukat tuntuvat helposti vähän ikävystyttäviltä paitsi tietysti väriensä puolesta. Ja äskettäin huomasin, että tulppaanien terälehtien pinta on siipisulkamainen.) Ehkä myös se "vääristyminen", jota Vompsu kuvasi, saattoi liittyä ihmisten mielessä johonkin himmeään rajantakaisuuteen tai sitten sellaiseen kyynelutuun, jonka läpi itkiessä näkee kaiken.

Vompsu oli ensin hieman hämillään, kun sillä tavalla ulvoin naurusta, mutta yhtyi pian riemuun.

Kun olin saanut pyyhittyä kyyneleet silmäkulmista, sanoin hänelle, että saattaa olla, että karmivan luonnollinen ja kauhistelematon suhtautumiseni kuolemaan on jotenkin suodattunut häneen. (Niinhän usein jonkun kanssa eläessä käy, vaikka harvemmin näitä piirteitä kovin nopeasti itse huomaakaan ja sitten jos suhde katkeaa, ei voi kuin hätkähtää sokeuttaan niille. Siksi on oltava niin tarkka seuraansa valitessa. Tai siis, ei ole oltava, mutta itse tahdon olla.) Hän kohautti harteitaan ja sanoi, että ei kai se haittaisikaan. Ja eihän häneltä ole koskaan kuollut ketään läheistä. Mistä hautajaiset olisivat voineet pinkaista hänen mieleensä? Niin, sanoin, onhan se niin. Ja sitä paitsi, kyllähän ihminen yleensä käy useammin vessassa kuin hautajaisissa. Sitten nauroin lisää.

Nyt kun palaan takaisin käännöksen pariin ja tarkistan sitä lause lauseelta ja kappale kappaleelta, hihitys kiipeää alavatsasta uudestaan ja uudestaan kutkuttamaan rintakehää. Lapsuuteni tärkein ihminen kuoli, kun olin kaksikymmentä. En osannut itkeä hautajaisissa, hänhän halusi kuolla, oli halunnut kuolla niin kauan kuin saatoin muistaa. En osannut edes olla surullinen tai haikea. Tunsin vain viiltävää riemua, hurjan vapauden, avartuneen tilan. Tilan kasvaa eteenpäin. Se täytti minut naurulla, kirkunalla ja hihityksellä. Kuoleman odottamisen ahdistus oli loppunut ja jätti jälkeensä keveyden.

Ehkä tämä nauraminen on edelleen sitä perua? Joka tapauksessa, jokin hautajaisten ja vessan rinnastuksessa on ihan tajuttoman osuvaa. Molemmat ovat useimmiten äärimmäisen persoonattomia tiloja (miksi?) ja niitä ja niistä puhumista ympäröi tietty kumma häveliäisyys, vaikka jokainen tietää, millaisia prosesseja noihin tiloihin saattaa liittyä. Niistä puhuminen nyt vain on mautonta, ja juuri siksi kutkuttavaa. Kummankin kaunistelun ja häveliäisyyden rikkomisesta saattaa saada kohtuuttoman ankaran rangaistuksen. (No, tietysti tuo "kohtuuton" on oma mielipiteeni. Siitä saa olla toista mieltä. Mutta minä en liiemmin usko rankaisemisen hedelmällisyyteen.)

Ja tuntuu vain niin käsittämättömän huvittavalta assosioida vessaan, kun oletetaan assioivan hautajaisiin. Näiden kahden asian sekoittaminen - totisesti, en ole nauranut pitkään tällä tavalla!

Vaarallinen idea

Niin paljon kuin olenkin kirjoittanut tunteista ja niiden tunnistamisen ja hyväksymisen olennaisuudesta - tai kenties en ole viime aikoina tehnytkään niin, en muista, mutta ainakin olen pohtinut sitä - olen pitänyt samalla aivan ehdottomana säilyttää tarkan erottelun tunteen ja asenteen välillä. Tunnetta en voi estää, mutta asenteen voin. Esimerkiksi jossakin keskustelussa suru voi häivähtää, tai ilo, tai katkeruus. On minun asiani ja etenkin minun tahtoni asia, tartunko tuohon tunteeseen ja pidänkö sitä sellaisenaan riittävänä suuntaamaan toimintaani. Se kertoo jostakin, toki, mutta mitä tuo jokin on? Joskus se kertoo esimerkiksi niistä ydinuskomuksista, jotka tiedän vahingollisiksi ja joita en tahdo tukea itsessäni enkä muissa. (Kuten ettei ärtymykseen kannata kiinnittää huomiota - ikään kuin se sitten suurena möykkynä enää olisi yhtä helppo setviä - tai ettei kehenkään ihmiseen voi luottaa; yleensä näiden sanallistaminen ei käy aivan heti vaan saa kaivella kummallisia reaktioitaan aika kauan ennen kuin kuva tällaisesta karmivuudesta alkaa hitaasti hahmottua ja tarkentua.)

Tänään luin hyvän tekstinkappaleen, jonka tunnistin käsittelevän jotakin, mikä liippaa tätä asiaa. Ei näillä käsitteillä, joita olen käyttänyt, mutta pohjimmiltaan ajattelussa on vastaavuuksia. (Tosin kappaleessa puhutaan rakkaudesta, jota en pidä enää tunteena, vaan asenteena. Mutta minulla on syyni olettaa, että kirjoittajat ajattelevat rakkautta jonakin välittömänä lämmön tunteena tai haluna lähestyä eivätkä sellaisena metakognitiivisesti valvottuna ja harkittuna eleenä, jollaisena itse tahdon rakkautta ajatella; minusta rakkaus sisältää myös olennaisesti tahdon etääntyä toisesta, jos on syytä olettaa, ettei läheisyyttä saada enää niillä eväillä viritettyä tilaan, joka tukisi molempia.) Näin kirjoittavat Anna Kaver ja Åsa Nilsonne kirjassaan Toimiva yhteys. Myötätunto ja hyväksyntä ihmissuhteissa:

Ihmettelet ehkä, pitääkö ihmissuhteiden tosiaan olla niin mutkikkaita. Eikö hyvään yhteiseloon riitä, että ihmiset pitävät toisistaan tai suorastaan rakastavat toisiaan?

Vastauksemme on painokas ei. Niillä keinoin päästään pitkälle, mutta yhteenkuuluvuuden, "yhteiselon", luomiseen eivät rakkaus ja hyvä tahto riitä. Eihän taitoluistelijakaan voi korvata harjoittelua siten, että hän rakastaa vaikeaa piruettia ja haluaa oikein kovasti oppia pyörimään kierros toisensa jälkeen raajansa täydellisesti halliten.

Taitoluistelijan täytyy tietenkin haluta osata tehdä piruetti. Tahto on avaintekijä. Tahtonsa ansiosta taitoluistelija jaksaa epäonnistua harjoituksissa kerta toisensa jälkeen.

Käsitys rakkauden riittävyydestä on mielestämme suorastaan vaarallinen. Miksi? Ensinnäkin siksi, että rakkaus saattaa saada tukahduttavia muotoja. Toiseksi sen vuoksi, että jos katsoo toisesta pitämisen tai toisen rakastamisen automaattisesti johtavan yhteenkuuluvuuteen, joutuu tekemään päätelmän, että vika on tunteissa tai tahdossa, jos on tyytymätön suhteeseen. Silloin ratkaisu voi olla vain se, että yrittää rakastaa enemmän, tahtoa enemmän, tai ehkä että lakkaa rakastamasta ja etsii jonkun toisen, paremman henkilön kiinnostuksensa kohteeksi.

(Lähde, s. 12)

Viisaita sanoja!

Tosin minua huvittaa, miten tässä kirjassa rakkaus on selvästi jotakin muuta kuin myötätunto ja hyväksyntä. (Mutta niinhän se on monille ihmisille, tosiaan. Tästä pitää koettaa muistuttaa itseään.) Se kuvittuu paljon enemmän huolen ja sen ikävien seuralaisten assosiaatioin. (Olen oppinut viime aikoina hahmottamaan, että toisista kannettu huoli on useimmiten melkoista ajan ja ruudin tuhlaamista, mutta siltä huolimatta huomaan edelleen välillä huolestuvani milloin mistäkin, mikä ei ihmisiä itseään hetkauta pätkääkään. Miten turha ja huvittava reaktio, milloin se ei heijasta huolehditun omia ääneenlausumattomia epäilyksiä ja möykkyjä! Tai kiinnosta häntä näkökulman avarruksena - mutta harvemmin kiinnostaa.) Onneksi olen tottunut opintojeni kulussa kysymään itseltäni melko pian jotakin kirjaa lukemaan alettuani: Tarkoittaako tämä sana tässä samaa kuin tuossa tai tuossa tai tuossa kirjassa? (Mutta miksi ihmeessä en muista sitä yhtä helposti kuunnellessani ihmisten puhetta?) Mihin ilmiöihin tämä käsite viittaa tässä tekstissä?

Ei, taatusti se ei riitä, että rakastaa ihmisiä siten kuin sattuu rakastamaan, jollakin kodista opitulla tai suhteista poimitulla kummallisella tavalla. Olen ihan samaa mieltä, että tuollainen idea on hyvin vaarallinen. Ja samalla tunnistan, miten valtavia voimavaroja vaadin ihmisiltä ylipäänsä ajatellessani näin. Että heidän olisi haluttava muuttua. Että heidän olisi haluttava nähdä, milloin he aiheuttavat vahinkoa hyvää tarkoittaessaan ja "oikein toimiessaan". Että heidän olisi haluttava identifioitua enemmän tahtoonsa muuttua kuin tekemiinsä virheisiin, että heidän olisi nähtävä virheet korvaamattomina oppimiskokemuksina ja niin edelleen.

Minun on kuitenkin välillä muistutettava itseänikin siitä, että tahdon tahtoa niin. Ei ankarasti, vaan nauraen: kuinka monesti voikaan unohtaa saman asian ja tehdä pönttöjä erehdyksiä! Takaisin harjoituksiin, mars! Luulen, että jos ottaisin tämän tavoitteeni liian kohtalokkaasti ja vakavasti, olisin pian yksi suuri möykky.

Hassua kyllä, mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin tulen ajatelleeksi Diotiman puhetta Platonin Pidoissa. Jokin siinä vetosi minuun jo kauan sitten, mutta nykyään suhtaudun hieman epäillen siihen, ymmärsinkö siitä silloin oikeastaan mitään oleellista käytännön tasolla. Silti puheen lukemisesta jo kauan sitten on ollut hyötyä - onpahan jokin kirkas kuva, joka käsittämättömyydessäänkin suuntaa olemista ja tahtomista. Etenkin tahtomista. Olemista on hitaampaa suunnata kuin tahtomista. Käytäntö vaatii harjoittelua ja loputtomasti toistoja, ja voi itku, jos onnistuu kehittämään hyvässä uskossa virheellisen tavan, siitääpä vasta onkin hankalaa päästä eroon.

Minusta tuntuu, että olen epäröinyt rakkauden käsitteen kanssa siitä lähtien kun luin Diotiman puheen. Voinko tosiaan sanoa, että rakastan jotakuta? Tuntuu kummalliselta elää maailmassa, jossa suuri osa ihmisistä käyttää tuota käsitettä niin eri lailla.

Dyykiksellä

En ole dyykannut pitkiin aikoihin. Kun vielä asuin Käpylässä, löysin usein taloyhtiön roskiksista kaikkea kummallista. Löysin esimerkiksi suihkuhyllyn ja froteisen kesämekon sekä Pablo Nerudan omakätisen omistuskirjoituksen Jörn Donnerille erään hänen runo-opuksensa etulehdellä. Löysin myös mehulingon, jossa ei ollut letkua eli kulho oli tungettava letkulle tarkoitetun reiän alle. Löysin ruosteisen kahleen, jonka kiedoin parvekkeen reunuksen ympärille.

Eilen tulimme yöllä kotiin ystävän luota. Vaikka takana oli pitkä työpäivä ja kaksi mielenkiintoista tapaamista, olin virkku ja hyvin nälkäinen. Vompsu kantoi kädessään Moottoripyöräpäiväkirja-dvd:tä ja Kauko Röyhkän levyä. (En ymmärrä, miksen opi pitämään Röyhkän musiikista. Mutta ehkä minun ei tarvitse ymmärtää. Ei ainakaan heti.) Näimme jo kaukaa, että roskiksiin oli viety kaupan mustia jätesäkkejä. Roskikset olivat niin täynnä, että hävikkiä oli vierinyt asfaltille.

Jokun oli avannut kaksi lihapullapakettia ja herkutellut. Jäljellejääneiden pullien ulkonäöstä oli mahdotonta päätellä, miksi ne eivät olleet kelvanneet. Mikä parasta, avaamaton leipäpaketti pötkötti kiikun kaakun roskiksen laidalla. Kun hipaisin sitä, se putosi toiseen kouraani. Kääntelin rapun valossa leipäpakettia vielä tarkasti. Kyllä, se oli täysin avaamaton ja ehjä.

Vompsu arvuutteli, josko dyykiksemme vei leivän jonkun tarvitsevamman suusta. Muistutin häntä siitä, että roskikseen jäi vielä monta paketillista lihapullia ja leikkeleitä. Todella tarvitsevan kannalta liha on varmasti energiatehokkaampaa kuin leipä. Proteiinihan se pitää nälkää. Ja siinähän leipä oli roikkunut - ei se ollut kelvannut ensimmäiselle dyykkaajalle. Ruisleipä voi tuntua hankalalta keskellä yötä ilman lisukkeita. Sitä paitsi meiltä oli leipä loppu. Ja kaikkein ikävin skenaario olisi, että leipä menisi oikeasti kaatopaikalle sekajätteen joukossa muovipussiinsa eriöitynä.

Kotona voitelimme leivänviipaleet paksulti villifenkolipestolla ja nautiskelimme. Vaikka en normaalisti pidä ruispaloista, täytyy myöntää, että tarinalla ja villifenkolipestolla höystettyinä ne menivät alas oikein kiitettävästi.

Hajamielisyys

Muistan joskus lukeneeni kirjaa (mutta en kylläkään, mistä kirjasta oli kyse), jossa hajamielisyys ja keskittymiskyky oli asetettu vastapariksi. En tiedä, mitä kirjoittaja tarkoitti hajamielisyydellä, mutta selvästi jotakin aivan eri seikkaa kuin itse tarkoitan. Minussa näet hajamielisyys liittyy keskittymiskykyyn: kyse on saman ilmiön kahdesta eri puolesta.

Kun lähden ystävän luota, jo portaita alas laukatessani (se on laukkaa, ei kipittämistä tai jyskyttämistä, jumputtamista tai ravaamista, eikä etenkään verkkaista käyntiä, joka minun pitäisi muistaa ja omaksua tyylikseni polviparkojeni takia) ajatukseni suuntautuvat erääseen ratkaisuun käännöksessä. Kääntelen ja makustelen sanoja suussani. Ne polttelevat kuin väkevä salmiakki.

Muistikuva, jonka onnistun kutsumaan, liittyy kadun ylittämiseen. Siinä vaiheessa minun on täytynyt poistua rapun lisäksi myös sisäpihalta ja kulkea pätkä katua ylöspäin. Ei autoja, yli siis. Vilkaisen entistä kouluani ja sanallistan ajatukseni: "koulunviertä kulmaan asti, kulmasta leipomolle". Sitten laskeudun takaisiin käännösratkaisuun.

Jossakin vaiheessa ympäristöä tietoisten prosessien ulkopuolella tarkkaillut kehoni havahtuu siihen seikkaan, että kuljen väärään suuntaan. Olen seurannut koulun väärää seinää! Käännyn kannoillani puoliksi harmistuneena ja puoliksi huvittuneena. Mitä sekopäistä meininkiä!

Muistan monia muitakin tällaisia tapahtumia ja moitteita hajamielisyydestä, kun oikeastaan se, mistä minua olisi pitänyt moittia, on liian hallitseva keskittyminen johonkin toisaalla. Vai liekö sekään tarkka ilmaus? Eiväthän ajatukseni ja kiinnostuksenkohteeni todellakaan ole "jossakin toisaalla" vaan nyt, tässä, nämä. Ne saattavat täyttää elämänkenttäni tällä hetkellä paljon suurempina ja läsnäolevampina kuin talot ympärilläni. Jos joku toinen ei havaitse niitä, ei se silti tarkoita, etteivätkö ne muodostaisi lähestulkoon ylhäisessä yksinäisyydessään sitä ympäristöä, jossa kävelin väärää seinänviertä.

Tarkoittaako hajamielisyys usein vain sitä, ettei hajamieliseksi moitittu keskity siihen, mihin joku toinen haluaa tai olettaa hänen keskittyvän? Voidaanko toisen tarkkaavaisuutta kääntää moittein? Ja jos tarkkaavaisuus saadaankin suunnattua oletettuun aiheeseen moittein, onko tämä uudelleensuuntautuminen ehkä rikkonut jotakin moititun omasta tahdosta? ("Se, mistä sinä olet kiinnostunut, ei merkitse mitään." Kärjistettynä, tietysti. Kuinka monta toistoa tarvitaan, että tämä alkaa tuntua relevantilta epäilykseltä?)

Voisiko hajamielisyys joskus viitata myös siihen, ettei ihminen osaa oikein keskittyä mihinkään (kuten hajamielistä joskus syytellään)? Mutta eiväthän keskittymisvaikeuksista kärsivät ihmiset ainakaan aina muistuta hajamielisen stereotyyppistä mielikuvaa. He eivät jää istumaan uneksiva ilme kasvoillaan eivätkä lähde kulkemaan väärää tietä johonkin muuhun uppoutuneena.

Minulla on ollut ystävä, joka olisi ehkä voinut saada jonkin tarkkaavaisuushäiriön diagnoosin. Koetin tukiopettaa hänelle matematiikkaa ennen ylioppilaskirjoituksia. Hän oli hyvin läsnä kommunikaatiotilanteessa, sanavalmis, hyvin vastahankainen ja uhmakas ja kutsui matemaattisia merkintöjä salakieleksi ja kusetukseksi. Hän ei yksinkertaisesti osannut suunnata tarkkaavaisuuttaan yhtälöön edessämme enkä minäkään tietenkään osannut suunnata hänen tarkkaavaisuuttaan. (Sitä paitsi hän oli ystäväni - ilman sitä olisin tuskin äkännyt, ettei hän yksinkertaisesti kykene keskittymään kahta sekuntiakaan yhtälön tutkimiseen vaan alkaa heti kiihtyä ja kapinoida moista mahdottomuutta vastaan. Kyllähän minä tiesin, ettei hän vastusta oppimisen ideaa eikä sitä, että pakotan hänet töihin, koska en pakottanut. Itsehän hän apua pyysi ja halusi oppia.) Päätin laskea muutaman yhtälön esimerkiksi, jos vaikka tekemisteni seurailu tuottaisi hänessä jonkin oivalluksen. Keskityin sekä lukuihin että asian ääneen selittämiseen. Hän keskeytti minut jo heti alkuunsa ja kysyi, miten jaksan tuota paskaa niin pitkään. "Häh?" kysyin hämmentyneenä. "Niin on vaan tehtävä. On vain pakko laskea vaihe kerrallaan. Ei nää muuten tule valmiiksi. On jo aika hyvin, jos muistaa et aina ekaks tulee tää vaihe. Katso, tää tässä." En usko, että minusta oli lainkaan apua. (Minulle pestistä oli kyllä apua. Tajusin, että minulla oli jokin kyky, jota en vielä silloin tarkasti hahmottanut, nimeämisestä puhumattakaan, ja ettei tuo kyky ollut itsestäänselvyys. Olin jossakin vaiheessa oppinut suuntaamaan tarkkaavaisuuttani ja kohdistamaan sen sellaiseenkin, mikä ei ensi silmäyksellä vaikuta kovin houkuttavalta. Joskus jonkin asian tahtominen edellyttää kaiken maailman hanttihommia, mutta eivät ne tunnu turhilta, koska tietää niiden liittyvän tavoitteeseen. Sellainen asenne tai taito kohdistaa tarkkaavaisuutensa ei siis ollutkaan mikään itsestäänselvyys.)

Hajamielinen ei olisi se sana, jolla kuvaisin tuota ystävääni. Kuvaan sillä sen sijaan mielelläni itseäni, koska tunnistan helposti, että monet toilailuistani ja kummista äkkikäännöksistäni kävelyillä liittyvät siihen, kuinka keskityn johonkin aivan toiseen kysymykseen kuin moni muu olettaisi. Suurpiirteistä taloudenpitoani helpottaa se, että mieskin on samalla lailla hajamielinen. Tiskivuoren sulkeistaminen käy aivan huomaamatta. Yksityiskohdista helpommin ahdistuvat ihmiset eivät varmasti sietäisi toistuvaa kämpän kaaostumista "olennaiseen keskityttäessä". Se saa miettimään, olisiko oikea vastakohta hajamieliselle kenties pikkutarkka? Mutta ei, ei sekään tunnu oikealta, koska hajamielisyys toisaalla on usein pikkutarkkuutta jonkin muun suhteen. Tietoisesti läsnäoleva? Siinäkin on kummallinen todellisuudellisuuksien painotus - ikään kuin läsnäolo pinnanmuodostuksessa, katuverkossa ja keskustelussa olisi jotenkin todellisempaa kuin läsnäolo piinaavassa ongelmassa tai kiintoisassa pähkinässä tai jossakin keskustelun askarruttavassa yksityiskohdassa.

(En oikeastaan edes tahdo ajatella keskittyneesti kuviteltua tilannetta, jossa piinaava ongelma olisi jotakin niin häpeällistä tai ylitsevyöryvää, ettei sen olemassaolosta tai laadusta voisi puhua kellekään. Ja silti se lähestulkoon täyttäisi elämänkentän ja estäisi huomion kiinnittymisen kaikkeen muuhun. Ehkä voimakas trauma onkin juuri tällainen ongelma?)

Kaikki tämä kenties turha pähkäileminen (joka ei siis mitenkään liity käännösratkaisuun vaan nousi mieleen siitä riemastuttavasta varmuudesta, jolla taitoin matkaa koulun väärää sivua havahtumiseeni saakka) saa miettimään, josko sittenkin hajamielisyyden vastakohta olisi Jumala. You know, kaikkien näkökulmien yhtäaikainen summa. Joka näkee kaiken aikaa ja kaikkialle. Olen kyllä ihan tyytyväinen siihen, etten ole Jumala. Luulen, että pitkästyisin ainakin kaikkein tyhmimpiin näkökulmiin ennen pitkää. En tahtoisi sietää niitä ja mitä sitten tapahtuisi? Häviäisikö maailmasta viha, väkivalta ja rasismi? Millaista elämä sitten olisi? (Jos oletetaan, että on Jumala, en osaa olettaa, mutta näin hypoteettisesti ees, niin on ihan pakko tunnustaa, että minusta hänen ehkä hämmentävin piirteensä olisi se, että hän tahtoo sietää vaikka mitä kouhotusta. Se suvaitsevainen löperöys menee kyllä yli ällin. Eikö valta lainkaan turmele häntä, vai onko juuri löperöys ja piittaamattomuus turmeltuneisuuden osoitus?)

Tai sitten hajamielisyyden vastapooli voisi olla se kuuluisa tippaleipäaivo (jolloin hajamielinen on putkiaivo). Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka tippaleipäaivoinen ihminen voi olla. Ja tunnenko yhtään sellaiseksi itsensä tunnistavaa. Sellaista, jonka tarkkaavaisuus aidosti keskittyisi moneen asiaan yhtäaikaisesti. Ja jos on, miksi heitä ei kutsuta hajamielisiksi, kun heidän mielensä kerta heijastelee kärpäsensilmissään satoja tarkastelun kohteita yhtä aikaa ja onnistuu siten hajauttamaan keskittymisen moneksi säteeksi?

Kylläpä suomen kielessä onkin kinkkisiä sanoja.

Toiveikkuus ja tahtominen

Ehkä kaikkein hauskinta blogin pitämisessä on se, miten tällainen kirjoittaminen valaa ihmiseen toivoa. En nyt tarkoita, että suhtautuisin erityisen toiveikkaasti esimerkiksi ajatusteni merkittävyyteen (joko nerokkuuden tai leviämismahdollisuuksien mielessä :P - itse asiassa olisi jotenkin kammottavaa, että joku ottaisi nämä jonakin auktoriteetin äänenä ja aion panna tyylin puolesta parastani, jottei niin pääsisi käymään), vaan pikemminkin siihen, miten tällaisen kirjoittamisen myötä ei ole enää mitään mahdollisuutta ajatella, että jokin vaikea olo tai epäonnistuminen tarkoittaisi lopullista epäonnistumista, jota ei voitaisi mitenkään korjata. Toki uskoin jo tätä ennen, että selviän oloistani ja pään seinään hakkaamisistani, mutta aiemmin olin jotenkin arempi puhumaan niistä, koska ajattelin, että ihmiset jotenkin suuttuisivat niistä eivätkä voisi enää pitää minusta ollenkaan niistä kuultuaan. No, nyt olen ainakin päässyt siitä pelostani ja uskallan suhtautua toiveikkaasti siihen, että mitä älyttömyyksiä sitten tulenkaan ajatelleeksi, ihmisistä on silti mukavaa, että tunnen oloni hyväksi ja pontevaksi, ja ikävää, jos olen allapäin. Aivan riippumatta siitä, kuinka tyhmiä ajatuksia minulla on ollut viime aikoina tai kuinka surkea onnistun välillä olemaan. Se on aika ihmeellistä ja vapauttavaa!

Kirja, jota käännän, on miellyttävän tervejärkinen ja maanläheinen. Siinä kirjoitetaan paljon toiveikkuuden tärkeydestä. Nuo sanat ovat iskeneet minussa otolliseen saumaan, koska elämässäni oli siinä 15-21-vuotiaana jakso, jota on helpointa luonnehtia liki täydellisenä toivon puuttumisena. Voisin toki sanoa olleeni hyvin masentunut tai ahdistunut tai tunteneeni, ettei minulle ollut paikkaa elämässä ja ystäväpiireissä. Tai voisin kirjoittaa, että olin onneton tai vailla suuntaa tai että olin varma siitä, että kuolisin piakkoin ja että se olisi kaikille minut tunteville suuri helpotuksen ja ilon päivä. Mutta mikään näistä ilmaisuista ei ole tunnu yhtä täsmälliseltä kuin se, että olin kadottanut toiveikkuuteni. Tulevaisuus näytti yksinkertaisesti valtavalta, venytetyltä kärsimysnäytelmältä. Siinä ei ollut mitään kivaa, hyvää, armollista, lempeää tai hauskaa. Ehkä tira seksuaalista nautintoa, mutta siitäkin sai maksaa kovan hinnan.

Siihen mielentilaan on yleensä vaikeaa saada kosketusta. En oikein enää ymmärrä, miksi olin niin toivoton. Toki ympäristö oli välillä aika haastava ja toki kodin tuki olematon, mutta silti. Nykyistä elämääni luonnehtii kuitenkin verrattuna aika moneen ystävään ja tuttavaan hyvin vankka vakuuttuneisuus siitä, etteivät erehdykset nyt niin vakavia ole ja että oikeastaan kaikesta selviää kyllä. Toki olen välillä väsynyt, stressaantunut ja allapäin ja joskus hyvinkin epävarma siitä, onko se tapa, jolla ajattelen asioista, lainkaan järkevä. Mutta sellainen menee aika nopeasti ohi, kun vain maltan tarkastella huolellisesti, millaista elämää oikeastaan tahdon ja liittyvätkö kokemani vaikeudet sen käytännön järjestelyihin. Melko usein ne liittyvät. Sitten on vain päätettävä, ovatko odottamattomat vastoinkäymiset niin merkittäviä, että tavoitteita on viilattava, vai onko vastoinkäymiset ja hankaluudet hyväksyttävä osana noihin tavoitteisiin pyrkimistä. Luotan siihen, että voin valita melko vapaasti ja kylmäpäisesti, kumman näistä haluan ja että käytäntö kyllä ajaa porsaan kotiin routimasta, jos valitsen väärin. Luotan myös siihen, että minulla on varaa valita, millaista työtä teen. Sekin tarkoittaa tietysti monista asioista tinkimistä, mutta puolet valveillaoloajasta on aika paljon uhrattavaksi oleiluun ahdistavassa ympäristössä tai jonkin pohjimmiltaan epäeettiseltä tuntuvan parissa. (Tosin minun on aina välillä vaikeaa hahmottaa yhtään minkään tekemiseni eettistä kelpoisuutta, joten yritän olla myös lempeä itselleni samaan aikaan... Kääntäminenkin on vähän niin ja näin, koska kirjoja yritetään myydä mahdollisimman suuri määrä ja kustantaja tietysti aina toivoisi lisäpainosta ja kirjan klasariksi muodotumista. Itse taas toivoisin, että kirjoja käytettäisiin lähinnä kirjastoista käsin ekologisista syistä. Mutta toisaalta, ilman kirjoja en ajattelisi, kuten ajattelen...)

Toinen kirjan sisältämistä ideoista, joka tuntuu hyvin virkistävältä ja johon törmää harmillisen harvoin ihmisten käyttäytymistä ruotivissa opuksissa, on tahtominen. Ainakin oman elämäni kaikkiin käännekohtiin on liittynyt sellainen kumma ilmiö, että äkkiä näennäisen avoimesta ja viipyilevästä olemisen tavasta hahmottuu voimakas oma tahto: tahdon asioiden menevän näin ja olen valmis luopumaan toisista mahdollisuuksista, jotta ne sujuisivat tuolla tavalla. Ja metatasolla: tahdon tahtoa näin. Jos joku käy venkslottamaan minua toisiin päätelmiin, saatan pitää tiukasti ja itsepäisesti kiinni siitä, että tahdon tahtoa näin. Joskus olen saanut jonkun ystävän raivopäiseksi tällä metodillani. Olen myöntänyt, että juu, hänen esittämänsä vaihtoehto on aivan järkevä ja että siitä olisi näissä ja näissä olosuhteissa ja näiden seikkojen suhteen enemmän etua kuin valitsemastani vaihtoehdosta. Silti tahdon pitää kiinni tahtomastani asiasta, koska ne näkymät, jotka sen toteutumisen myötä avautuisivat, tuntuvat kiinnostavammilta. Toisinaan minua kiinnostavat paljon enemmän kaukaiset mahdollisuudet kuin todennäköiset vastoinkäymiset matkalla niiden luo.

Voisin suhtautua tähän joko ongelmana tai haasteena, mutta tahdon suhtautua siihen haasteena. Elämä olisi valtavan tylsää, jos oma tahto ei putkahtaisi silloin tällöin esiin yllättäen ja suuntaisi olemista selkeästi. (Toisaalta on ehkä hyvä sekin, ettei se kaiken aikaa dominoi näkymiä, koska rentoutumiselle, epävarmuudelle ja epämääräisyydellekin on hyvä olla kautensa, jotta tahto saa uusia vaikutteita eikä vain paahda samaa uraa eteenpäin laput silmillä. Hehee, olen ehkä tehnyt pintatason ajelehtimisesta hyveen, kunhan siihen liittyy metatason toiveikkuus ja siitä toisinaan kiteytyvä tahto. Ja mietin, onkohan tahdottomilta ja tilansa eteen ponnistelemattomilta vaikuttavilta ihmisiltä jotenkin riistetty toiveikkuus ja siksi heidän tahtonsa ei voi kiteytyä sen pallottelemista houkuttelevista vaihtoehdoista? Tätä ajatusta ei setä käännöskirjassa esitä, ainakaan muistaakseni, mutta minusta tuntuu, että jotenkin näinkin sen voisi ajatella menevän...)

Välillä kadotan toiveikkuuteni hetkeksi. Kun kadotan toiveikkuuteni, kadotan aina selkeästi myös tahtoni. Toivottomuuden hetkinä ei ole vain mitään, mitä osaisi tahtoa. Toiveikkuus palautuu pian, mutta tahdon vaivihkainen muodostuminen kestää. Tuntuisi jotenkin väärältä (mutta tämä on vain intuitioni) sanoa tahtovansa jotakin asiaa, josta ei olekaan kovin varma. Enimmäkseen en ole asioista kovin varma. Ja välillä tahtominen saa aivan kummallisia muotoja. Kuten silloin, kun istuin fysioterapian pääsykokeissa kolme vuotta sitten ja odotin muiden kanssa, että saisimme kääntää paperit ympäri ja alkaa täyttää lomakkeita. Katselin kellon minuuttiviisaria, joka lipui värähtämättömältä näyttäen kohti tasaa. Ja äkkiä, juuri ennen kuin paperit piti kääntää, tajusin, että tämä opiskelupaikka ei ole se muutos, joka on tärkein. Oli tärkeämpää uskaltautua myöntämään, että elin suhteessa, joka oli muuttunut valtaosin tyhjäksi kulissiksi. En tahtonut enää vähätellä sitä ahdistusta, joka suhteeseen liittyi. Täytin tehtävät kummallisen onnellisen kuohuvassa olossa. Sanoin ajatuksen ääneen ensimmäisenä yksilöhaastattelun psykologille: "Voi olla, että olen eroamassa. TAHTOISIN erota." Psykologi kysyi, mitä puolisoni siitä ajatteli, ja sanoin, etten ollut vielä sanonut hänelle asiasta mitään. Mietin asiaa sen päivän loppuun saakka ja illalla sain sen sanottua ääneen koetettuani ensin punnita kaikki seikat puolesta ja vastaan. (Mutta tietysti tahto painotti vaakaa toiseen suuntaan.) Valvoimme koko yön, kunnes mies suostui käsittämään, että olen aivan tosissani. Joku muu olisi ehkä miettinyt pidempään, mutta tahto, joka muotoutui, oli niin selkeä, ettei sille käynyt inttäminen vastaan. (Olkoonkin, että myöhemmin ehdin epäillä monta kertaa, oliko ratkaisu sittenkään oikea. Ehkä sen "oikeus" tai "vääryys" on epäolennaista, liian karkea mitta. Tärkeämpää lienee, ettei kukaan vaurioitunut erosta pysyvästi ja että uskalsin oppia järjestämään elämäni siten kuin tahdoin myös parisuhteessa. Aiemmin olin aivan liian pelokas sen suhteen, että loukkaan järjestelyilläni toista. Vasta nyt eron jälkeen olen oppinut erottamaan, että loukkaantuminen on enimmäkseen toisen ihminen oma päätös silloin kun kyse on vain siitä, että koetan luovia elämässä eteenpäin ja tutkia sen mahdollisuuksia kuten parhaaksi näen. Ja päinvastoin, tietysti. Kun loukkaannun, tahdon loukkaantua, tahdon pitää kiinni jostakin säännöstä, josta emme ole itse asiassa koskaan sopineet. Saatan huolestua helposti ja välillä pahastun jostakin, mutta en tosissaan jaksa olla loukkaantunut, koska harvemmin kyse on oikeastaan mihinkään vastuualueeseeni kuuluvasta, paitsi silloin kun minua koetetaan määräillä, se kuuluu näet vastuualueeseeni: haluan vahtia, ettei minua noin vain pompoteta tahdolleni vastakkaiseen suuntaan. Enkä haluaisi ottaa vastuulleni toisten ihmisten tunnesäätelyä. Siksi saatan väsyä ihmisiin ja heidän kanssaan olemiseen, jos heidän kanssaan kommunikointi tuntuu sisältävän liian monia sopimuksia, joihin en koe suostuneeni missään vaiheessa ja joihin en myöskään tahdo suostua. Tahallinen ilkeily on asia erikseen, mutta harvemmin siihen törmää.)

Tahtominen repäisee auki myös aivan uudenlaisen, toiveikkaan tulevaisuuden, johon ei vielä hetkeä aiemmin olisi pystynyt kurkistamaan. Elämä ei soljukaan eteenpäin samanlaisena ja muuttumattomana, vaan joka talon nurkan takana odottaa yllätyksiä! Pitää vain olla kärsivällinen, tutkia mieltymyksiään ja toimivia käytäntöjään, karsia tyytymättömyyttä tuottavia malleja tai jotenkin muunnella niitä paremmiksi, ja ties mitä tapahtuu! Tahtomiseen liittyy vielä sekin kimurantti toiveikkuuteen liittyvä seikka, että niinä hetkinä, kun tahdon jotakin, olen vakuuttunut pystyvyydestäni. Voisi ajatella tämän menevän päinvastoin eli että pystyvyyden tunne saisi uskaltautumaan tahtomaan, mutta ei se minusta vaikuta käyvän niin päin, ei ainakaan omassa mielessäni. Tahtominen vakuuttaa minut siitä, että pystyn kyllä oppimaan urakan vaatimat kiekurat ja kumarrukset ja että jaksan varmasti takaiskut ja epätoivon hetket, niin musertavilta kuin ne saattavatkin hetkellisesti vaikuttaa. Minähän tahdon tätä. Ja: tahdon tahtoa näin.

Kaikki on kunnossa niin kauan kuin saan seurata tahtoani. Onneksi se ilmenee aika harvoin sillä lailla tärskäyttävän varmassa muodossaan. Olen ollut tahdossani varma vain harvasta asiasta: siitä, että haluan pikkusiskon, taidelukioon menemisestä, ulkomaille töihin lähtemisestä, filosofian pääaineeksi vaihtamisesta, kasvissyöjäksi alkamisesta, eroamisista, siitä että haluan kokeilla kustannustoimittamista työnä, siitä että tahdon kokeilla kääntämistä työnä. (Vasta viimeinen päätös on ollut sellainen, jota kukaan lähipiirini ihmisistä ei ole vastustanut; minusta on mukavaa huomata, että osaan tahtoa myös sellaisia asioita, joiden takia en ole läheisteni mielestä hankala. Tai sitten he ovat vain todenneet minut toivottamaksi - tai oikeammin heistä kai liian toiveikkaaksi - juntturaksi ja jukuripääksi!) Minkään rakkaussuhteen aloittamisesta en ole koskaan ollut varma enkä ole sillä lailla tahtonut niitä suhteita, niin opettavaisia ja monella tapaa minua tukeneita kuin ne ovatkin olleet. Ja vaikka olen tyytyväinen avioliittooni, en sillä lailla pidä sitä niin tärkeänä tapahtumana elämässäni kuin niitä kohtia, joissa tahtoni on äkisti näyttäytynyt varsin neuvotteluhaluttomana ja varmana; nuo hetket saavat minut uskomaan, että silloinkin kun en ole siitä tietoinen, kehoni vaivihkaa kerää informaatiota seuraavaa suuntimispistettä varten. En ole myöskään tahtonut ystävystyä kehenkään, sekin on tapahtunut vahingossa, mutta osoittautunut kaikin tavoin elämää rikastavaksi kokemukseksi hankaluuksineen kaikkineen.

Olen kauhean iloinen, että löysin käännöstyöstäni nämä toiveikkuuden ja tahdon käsitteet. Minusta tuntuu, että ymmärrän elämääni nyt niiden avulla paljon täsmällisemmin, mutta samalla jotenkin kansantajuisemmin. (Höhöö, mikähän se kansa oikein on?) Samalla ajattelen saaneeni hallintaani työkalut, joilla voin tutkia toistenkin elämää oppiakseni paremmin ymmärtämään heidän hämmentäviä tapojaan hahmottaa tilanteet: Voin aina kysyä heiltä, mitä he ovat elämässään tahtoneet, kuinka tiukasti he pitävät tahdostaan kiinni ja kuinka pitkälti he ovat valmiit puolustamaan sitä. Samalla tavalla voin kysyä, miten toiveikkaita he ovat elämänsä suhteen ja mitä he odottavat elämältään. Pelkäävätkö he enemmän kuin äkkiä rohkaistuvat hahmottamaan itsensä pystyviksi? Hahmottavatko he vastoinkäymiset haasteina vai lannistavina olosuhteina? Kuinka kauan kuluu, että lannistumisesta seuraa sisuuntuminen ja siitä puolestaan toiveikkuuden viriäminen? Jotenkin tuntuu siltä, että nämä seikat ovat toista ihmistä ymmärrettäessä (tai eh, sitä yritettäessä) paljon oleellisempia kuin se, mihin hetkellisiin tavoitteisiin hän on nyt sitoutunut, mistä hänelle tavanomaisesti loukkaannutaan ja mistä häntä yleisesti kiitetään.

Surullisinta kaikessa tässä on, että asiaan porautuessani tajuan yhä selkeämmin, miten yleinen toiveikkuuden puuttuminen jostakusta tekee hänestä hyvin vaikean rakastaa ja pitää. Virittääkö tuo vaikeuden tunne velvollisuuden? Niin tuntuu usein käyvän. Ja sitten käy harmillisesti niin, että kun huoahtavaa velvollisuuttaan lykkää omat tunteensa syrjään ja hoitaa velvollisuuttaan eikä toinen siitä huolimatta käy sen toiveikkaammaksi, alkaa tuntea tyytymättömyyttä itseään ja toista kohtaan. Siksi olen miettinyt, että kenties tuohon velvollisuudentuntoonsa voisi suhtautua tahtovammin. Voisi tahtoa asettaa sille rajat. Tunnen tuollaisen tahdon muovautuvan, mutta se on vielä melko epäselvä ja tuskin yltyykään miksikään kirkastumisen hetkeksi.

Ei auta kuin odottaa ja sillä välin kääntää kirjaa eteenpäin.