Yllättävistä seikoista

Yllättyisittekö, jos kuulisitte, että olen tänään kulkenut kaupungin halki posliinia ja hopeaa laukussa, päälläni viktoriaaninen asu, ilman meikkiä, tanssikengät jalassa? En jaksa itse enää yllättyä siitä, että istumme avaran meren äärellä ja annamme aaltojen huokailla ja neljässä alushameessa on kuuma. Ja nostamme kupin varoen suulle, koruompeleeseen piirtyy lehti, muistikirjaan runon aihio.

Enää ei kukaan kirjoita kauhutarinoita, joiden pitkissä lauseissa metsät huokailevat kanervaa aaltoilevien nummien takana ja mainingitkin vaimenevat kohtalon lähestyessä synkkien vesien ja aamun valon kultaamien ränsistyneiden kalastajakylien harmaaseinäisten verkkovajojen takaa. Ja harva kävelee hiekan ja mudan yli tanssikengin, neljissä alushameissa. Rational dress voitti aiempien merenrantaretkien silmänpalvonnan. Mutta miten kaunis onkaan viltti, jolle levittyvät kermavaahto-kriikunahilloleivät, lusikkaleivät, mansikat, rypäleet, myskimelonin viipaleet, juustonkimpaleet ja herukkapiiraat, vadelmamehu ja teeastiastot. Miten kaunista onkaan, kun jäsenet ovat hameiden peitossa, hiukset takana, kasvot paljaat.

Lapset rypevät valkoisissa tyrskeissä, kirkuvat, kääntävät kasvot veden heittyessä ilmaan lämpimänä, helmeillen.

Tulee äkisti sellainen olo kuin joskus uuden rakastajan kanssa, kun nousee hyväntuulisena suihkun kautta ja työntää vain hiukset korvien taakse märkinä ja vetää ylle paidan ja pitkän hameen, ei muuta, jalkaan sandaalit, ja kävelee yhdessä puistoon, ojentaa käden ja työntää sormet toisen kosteisiin hiuksiin eikä ole sen kummemmin aamiaisen nälkä. On vain: on yksi puista, yksi penkeistä, istuu amfiteatterin reunalla, kertoo sudenkorennoista, jotka jostakin syystä pariutuvat siellä laumoittain.

Eikä toinen kysy miksi, eikä toinen kysy, miksi sinä sudenkorennoista nyt.

En ole osannut ajatella, että jostakusta satu pienestä merenneidosta olisi kamala. Taidan kuunnella Hans Christian Andersenia platonistin korvakierukalla. Pitää pettyä valheellisuuteen, jotta voi tulla ilman hengettäreksi, tanssia ilman hengettärenä. Eikä silloin jalkoihin enää satu. Ystävättären varpaissa nousevat vesikellot yhä pinkeämpinä. Omissa jaloissani kolottavat varpaiden tyvinivelet. Ensin opettelemme tanssien, tanssikengissä liikkumaan sulokkaasti, niin että sielu kuultaa kaikesta läpi, sitten kipuilemme.

Mitä, että olisi kauheaa olla ilman hengetär? Ei lainkaan. Kuinka moni saa sen prinssin, jonka kuvittelee? Kuka saa kuvan päästään, pystyy todentamaan sen?

Useimmat prinssit ovat iloisia sammakoita, jotka kurnuttavat sadetta ja lätäköitä. Mutta pikkutytöt, pikkutytöt pysyvät samoina. He piirtyvät kuviin aaltoja odottavina, ne halkaisten. Ja lopulta he nousevat kalliolle, eivät osaa tarkkailla, onko heidän vatsansa pömpöllä. Sillä ei ole vielä väliä. Siksi heitä on mukavaa kuvata. Heissä asuu vielä sama jumaluus kuin lammikkoa nokalla naaraavassa sorsassa ja puiden ehdottomuudessa. Jotkut kutsuvat sitä viattomuudeksi.

Aikuinen harvoin saavuttaa viattomuuden muulloin kuin saatuaan keinua jonkun sylissä - meren, rakastajan - tai selässä - hevosen, veneen, tappajahain. Silloin aikuinen nauraa hetken ja uskoo satuihin ja siihen, että kirjan sulkeuduttua maailma on oikeudenmukainen.

Kun siinä istun ja katson ulapalle ja mietin omaa sijoittumattomuuttani ja työkaverini toteamusta, että kirjasto on suojatyöpaikka ja että jokainen siellä on jotenkin hieman omituinen, otan hajamielisesti kuvia ihmisistä, jotka ylittävät harjanteen.

Kun kotona rajaan kuvaa ja ihmiset harjanteella tulevat suuremmiksi ruudulla, tunnistan entisen mieheni, yhden nykyisen työnantajani ja tämän tyttöystävän. Katselen kuvaa tarkemmin. Seurassa on vielä yksi mies, häntä en tunne. Miten kaikista maailman ihmisistä juuri he ylittävät harjanteen, ja miksi kaikista harjanteen ylittäjistä näppään kuvan juuri heistä? Pilvi harjanteen takana on aavistuksen uhkaava, muistan zoomailleeni ensin sitä, sitten ovat tulleet ihmiset, putkahtaneet maavallin takaa pää edellä vasten pilvitaivasta, heidän hahmonsa ovat olleet hauskan muurahaismaisia.

Mutta tunnenkin nuo muurahaiset. Siitä yllätyn kaikista eniten. Ei se, että me muutumme. Ei se, että aika liikkuu sivuttain kuin syksyn ampiaiset. Ei se, että Eufemiakin muuttaa entiseen asuntoonsa takaisin, kuten minä huhtikuussa, että on tyhjillään seisseitä asuntoja, että on rakkautta pelkääviä ihmisiä, että sanon tänä talvena ja keväänä ja kesänä kaikille, että oikeastaan sillä ei ole niin väliä, tärkeintä on ystävyys, siihen en anna minkään kauhuromanttisten mallien kajota.

Mutta että Helsinki on pieni ja että tietämättäni otan kuvia tutuista, he ovat uineet kenties sillä kalliolla, jonka esittelin Kissalle kauan sitten: kallion, jolta voi laskea viherleväliukumäkeä Helsingin siluettia vasten. Kalliolta, jonka viereisellä kalliolle suutelen jotakuta muuta kuvassa, joka on aivan vino. (Toisinaan minun pitää katsoa tuota kuvaa, jotta tiedän, etten näe unta ollessani valveilla. Unessa kuvieni horisontti on suorassa poikkeuksetta.) Tutuista kuvassa yllätyn, tuijotan hahmoja kuvaruudulla, esitän kysymyksen.

Kyllä, mikä sattuma. Olen tunnistanut ihmiset oikein. He ovat olleet samassa saaressa, saman meren rannalla, samalla mannerlaatalla, uineet ja nauraneet, nähneet samat lautat, saman kimmeltävän tien Tallinnaan.

Pariisissa kukaan ei käytä enää alushameita. Huskynsilmiäni särkee kaikki merestä taittunut valo.