John Dewey kirjoittaa talosta ja taiteesta

Kun John Dewey haluaa selvittää, millainen maailma on, hän käyttää metaforana taloa. Talo on hyvä metafora. Sitä on käytetty paitsi maailman, myös ainakin tilan, kohdun, rakkauden, minän, elämän ja kuoleman metaforana.

Mutta Deweylla on mielessä jokin yleisempi ja syvempi ajatus: tutkia sitä, mitä yleensä tarkoitetaan prosessilla, olemassaololla ja objektilla. Onko talo pysyvä vai ei? Talo on pysyvämpi kuin surviainen ja ohimenevämpi kuin esimerkiksi ilmakehä. Onko talo riittävän pysyvä ollakseen objekti vai onko se rakentuvana ja lopulta puretuksi tulevana prosessi? Tavoilleen tyypillisesti Dewey ei halua valita vaihtoehtojen väliltä vaan haluaa omia ne kaikki - koska kaikissa niissä on oma viehätyksensä. Niinpä hän kirjoittaa osapuilleen näin: Prosessin suhtellisen pysyviä piirteitä voidaan kutsua rakenteeksi, pysyvyydeksi. Talossa rakenteiksi voisi luokitella esimerkiksi kantavat seinät. Vaikka muita seiniä voi kaataa ja rakennella, ja ne siten edustavat muutosta, vielä nopeammin muutosta edustavat tapettien vaihtuva viuhuna seinillä puhumattakaan kesä- ja talviverhoista ja pölystä, joka laskeutuu ja tomutetaan taas ilmaan, tai ampiaispesästä ullakolla - ne hylkäävät ne aina lopulta. Mutta vaikka sanommekin kantavia seiniä rakenteiksi ja muuta muutokseksi, puhumme taas vain suhteellisessa mittakaavassa, tietyn talon ajallisessa mittakaavassa. Lopulta talo sortuu tai puretaan, eikä se ole ollut täällä ikuisesti. Mutta sen ollessa tässä on ehkä selkeintä puhua siitä talona, objektina, ei rakentumisena-lämpölaajentumisena-asumisena-purkamisena ja mitä tuohon nyt tahdottaisiinkaan kirjoittaa.

Niin, pohjimmiltaan John Dewey on sitä mieltä, että kun tunnistan ja nimeän tuon prosessin tämänhetkisen tilan taloksi, toimin ihan järkevästi. Mutta minun tulee muistaa, että talo on paljon muutakin kuin se, mitä näen, tai kuten nyt lukiessani hänen tekstiään, mitä kuvittelen.

Kuvittelen, muistan: Eikö kaikessa muistamisessa olekin kuvittelun elementti, kun asiat niputetaan kimpuiksi? Ja eikö kaikessa kuvittelussa olekin muistelua - en osaa kuvitella esimerkiksi taloa, jota en osaa kuvitella. En osaa kuvitella sitä, koska osaan kuvitella vain taloja, jotka ovat riittävästi niiden talojen kaltaisia, jotka jo tunnen. Tunnen, muistan. Tunnen, kosketan. Nojaan niihin, haistelen ohimennen seinät. Rakennusmateriaalien tuoksukvaliteetit ovat useimmiten viinien tuoksuja kiinnostavampia.

John Dewey kirjoittaa muustakin kuin taloista. (Filosofit kirjoittavat enimmäkseen muustakin kuin taloista. Taloihin kirjoitusasioissaan fiksoituneita sanotaan yleensä muuksi kuin filosofeiksi.) Esimerkiksi, hän kirjoittaa taiteesta. (En halua tässä alkaa puoli-ikuista kiistaa siitä, ovatko talot taidetta. Ainakaan ne eivät ole vain taidetta, kuten ihmisten arkkitehtiviha osoittaa. Minäkään en pidä modernistisesta arkkitehtuurista: se odottaa ihmisiltä liikaa. Se odottaa, etteivät he kokisi oikeudekseen elää tarinoita, tarinoissa, tarinoista ja tarinoihin.) Hän kirjoittaa kritiikistä, sen tehtävästä ja taiteen kyvystä siirtää ideoita kehosta toiseen, ruumiillistaa merkityksiä. Hän kirjoittaa, kuinka parhaimmillaan taiteessa käy niin, että loppukokijan kokemus liikkuu samoin kaartein kuin alkukokijan. (Joissain systeemeissä heitä kai voitaisiin kutsua kuluttajaksi ja tuottajaksi. Mutta huomauttaisinpa vain, että todella adekvaatti sisältöhän ei kulu. Huomaatko, kuinka keskustelen jatkuvasti jonkun kanssa? Tämä on se me, johon toisinaan viittaan ärsyttävästi. Minä ja kuvitteellinen kurppaystäväni tässä teen ääressä, siinä on muuten dictamnustakin tuossa teessä. Nämä näkymättömät ystävät ovat todella säälittäviä mutta toisaalta tarpeellisia. Hyväntahtoisia ihmisiä, joita kiinnostaisivat juuri samat kysymykset riittävän samansuuntaisesta näkökulmasta, ovat kovin harvassa. Koetan kyllä laajentaa osaamisaluettani, mutta se on toivottaman hidasta. Olen hidas oppimaan uusia kieliä ja monologismi ei ole seurassa viehättävää.)

En tiedä, miten luet filosofista tekstiä, mutta itse tapaan lukea sitä sekä-että, sekä jotain maailmasta väittävänä että taidetekstinä. Näin teen itse asiassa taiteenkin kanssa, sillä muuten pääni täyttyisi helmihampaista ja muusta paskasta ilman että edes huomaisin jonkun oikoneen hieman aivoni poimuja. Mutta takaisin John Deweyyn. Kun luen, mitä John Dewey kirjoittaa talosta, on ensiarvoisen tärkeää, että minulla on ollut isovanhemmat, joilla on 1916 rakennettu suuri tiilinen talo, jossa sijaitsee myös nykyään käyttämätön yleinen sauna. Ilman tuota taloa en näet ymmärtäisi niin elävästi ja ruumiillistettuna, mitä Dewey koettaa kertoa.

Tuo talo on ostettu äidin suvulle 1940-luvulla, heti sodan jälkeen. Silloin talo on ollut punatiilinen. Kuvissa äiti ja äidin sisko seisovat talon pihassa luistelupuvuissaan. Äiti on viidentoista, sisko kuuden. Äidin ja äidin siskon ikäero on sama kuin minun ja sisareni tai toisaalta minun ja Kerubivompatin. Äläkä kysy, mitä ikäerot tähän liittyvät, kunhan tulen maininneeksi. Se tulee mieleeni, se liittyy siten mielessäni tähän kohtaan. (Kuinka tärkeää yksityiskohtaisuus onkaan. Enkä ole mikään ihmismielen rakennusmestari, joka tiettyä kohtaa napauttaen uskaltaisi sanoa, että tästä voi iskeä lekalla läpi valoaukon ilman että mitään fataalia tapahtuu. Tietenkin normaalissa keskustelussa valoaukkoja on iskettävä koko ajan, mutta tämä ei ole normaalin keskustelun ilmentymä.)

Neljäkymmentäluvusta kuusikymmentäluvulle talon ulkopinta on ollut viehättävää, käsintehtyä punatiiltä. Koska sauna on tehty tehtaan päällystölle, koristeellisia yksityiskohtia tiilten ladonnasta riittää. Mutta seitsemänkymmentäluvulla, jolloin synnyn, joku keksii, että tiili on vanhanaikaisen näköistä ja kiskaisee raplingit päälle. Talo on kaukaisten kesäukkospilvien myllertävänharmaa. (Myöhemmin maalaan samalla värillä olohuoneeni ja eräs ystäväni, nykyisin etiikan tutkija kaukana täältä, kysyy, milloin aiomme maalata tuon raakabetonin.) Lapsuuteni kaksikerroksinen mummola, betoniset jyrkät rappuset yläkertaan, teräskaide, saunan pukuhuoneiden pitkät koukku- ja kaappirivistöt. Kahdeksankymmentäluvun puolivälissä talo maalataan vaaleanpunaiseksi. Se on suuri virhe. Talo on edelleen tuossa värissään. Mutta alla odottavat käsintehdyt tiilet. En tiedä edes, kaipaako tiiliä kukaan muu kuin minä, joka olen tutkinut kuvia suurennuslasilla ja pyytänyt äitiä kuvailemaan niitä lisää.

Ei vain ulkopuoli muutu: vaikka äidin entisessä huoneessa on edelleen sama punainen jugendtapetti, äidin vihaama bordellinpunainen, ja näkymä järvenselälle, on paljon muutettu. Kakluunit on korvattu tiilisin takoin, väliseiniä siirretty, toinen saunoista hävitetty, lopulta alkuperäinen pukuhuonekin hävitetty ja pilkottu entinen valtava pesuhuone vuokra-asunnoksi ja pukuhuoneeksi, asennettu saunaan suihku, yhdeksänkymmentäluvulla ei ilmeisesti voi enää kylpeä ämpärin ja vannan avulla. Niinpä kun John Dewey kirjoittaa prosessista ja kuinka joitain sen osia kutsutaan rakenteiksi ja joitain sen osia muutokseksi, ajattelen suihkuja, vannoja, pyyhekoukkujen loputonta rivistöä, alakerran tiuhaan vaihtuvaa alkoholisoitunutta vuokralaista, aina yksinäinen rakennusmies, paitsi että eräällä on viikonloppupoika, Jani, joka juottaa minulle kuraa kaakaona uskallatko-uskallan -leikissä. (Nyt kun muistelen, jostain syystä en muista itse koskaan kysyneeni Janilta, uskaltaako hän jotakin. Kai hän tuntui ihan mukavalta suorituksittakin. Mutta minun piti jatkuvasti suoriutua siitä ja siitä. Taisin uskaltaa kaiken. Paitsi ajaa pyörällä ilman käsiä. Sitä en ole koskaan uskaltanut. Jos aiot pitää minusta, saat luvan pitää minusta tällaisena, joka ei aja pyörällä ilman käsiä.)

Ajattelen museoviraston antamaa lausuntoa talosta. Sitä on muutettu liikaa, jotta sillä enää olisi arvoa. Ukki on kirvesmies, ollut jatkuvasti laajentamassa, tekemässä rautakaiteisen rivieraparvekkeen, kaarioven ja niin edelleen. Varmasti, talo ei ole enää tyylipuhdas Venäjän vallan aikainen tehtaan päällystön sauna.

Luulen, että rakkauteni punasaveen ja kivitaloon on peräisin tuosta talosta. Yhdelläkään sukulaisistani ei ole puutaloa. En ole puutalokansaa. En ole tottunut hirteen enkä lankkuun. Kiviseinä on normini. Vanha kiviseinä, johon on hyvä nojata kesällä. Jonka sisällä tietää olevan noiden tiilien. Ei ryijyjä, talonpoikaissänkyjä eikä leivinuuneja, vaan jugendtapettia, korkeankapeita ikkunoita ja betoniset portaat teräskaiteella. Ja valtava rautakiuas, joka nielee halkoja ja hehkuu sitten tuntikaudet. Lauteet, jotka eivät ole kuin leveät portaat vaan kuin tanssiravintola katonrajassa, betoniportaiden yläpäässä.

Niinpä kun John Dewey kirjoittaa talosta, ajattelen tuota taloa, jossa äiti on viettänyt lapsuusvuotensa. Talosta, joka pysyy, koska on pysynyt vuodesta 1916 ja jossa isovanhemmat asuvat, vaikka me muutamme yhtä mittaa, heti kun vanhemmat ovat saaneet kuoletettua edellisen lainan.

Ja sitten tulen ajatelleeksi, mitä Dewey kirjoittaa taiteesta ja prosessien samankaltaisuudessa siinä, joka valitsee tietyt linjat ja siinä, jonka havainnot järjestyvät noiden tiettyjen linjojen mukaisesti. Dewey ei voi millään tietää, millaisia taloja hänen lukijansa tuntevat. Enkä minä oikeastaan tiedä, millaista taloa Dewey ajattelee. Tiedän hänen tulleen Vermontista, puritaaniperheestä. Tiedän, että hän nai älykkään naisen ja sai tämän kanssa katraan lapsia ja että heillä uskottiin tasa-arvoon kaikkien ihmisten välillä. Sen vuoksi ulkomaisten vieraiden jätettyä kenkänsä makuukammarin ulkopuolelle palvelijan kiillotettavaksi perhe Dewey kiillotteli iltapuhteikseen kengät. Heistä olisi ollut epäsopivaa, epäeettistä pitää palvelijaa, askareet tehtiin itse, mutta vieraat eivät oivaltaneet tämän periaatteen ruumiillistumista professorissa ja professorskassa, jotka istuivat yömyöhään portailla ja kiillottivat mustaa nahkaa - millä, vanhoilla sukillako? Eivätkä he tietenkään hennoneet huomauttaa, ettei heillä ollut palvelijaa.

Deweysta sanotaan myös, ettei hän kerran tunnistanut omaa poikaansa kampusalueella mietteisiinsä uponneena. Kukaan ei kai ole täydellinen. Hajamielisyys on tuttu ilmiö - olen itsekin joskus kävellyt rakastajani ohitse, katsonut vielä suoraan kasvoihin ja ajatellut, että onpa erikoinen naama, mutta en tunnistanut. Tällainen aiheuttaa suurta närkästystä, vaikka kertoisikin - kuten totuus kuuluu - ajatelleensa juuri sillä hetkellä sanoja "metafyysinen mäntypuu". Metaforia pitäisi ajatella vain yksin koppiinsa suljettuna, ilman vaaraa siitä, että loukkaa jotakuta preferoimalla teoriaa yli havainnon, ihan hetkellisesti vain, mutta silti.

Mutta talot, takaisin taloihin. En tiedä, millainen talo Deweyn talo on ollut. Mutta tiedän, että on ollut jokin talo, jota hän on ajatellut kirjoittaessaan talosta oliona ja prosessina, talon obejktivoinnista ja reifioinnista, talon intellektualisoinnista ja taloreseptiosta. Ja - kummallista kyllä - Dewey on ehkä jollakin tasolla tiennyt, että lukiessaan talosta joku jossakin myös omistaa mielessään talon arkkityypin, paradigmaattisen talon tai miksikä ikinä tuota ison teen taloa tahdotaankaan sanoa. Miten hidasta onkaan kulttuurin muuttuminen. Kaksikymmentäluvun sanat virittävät edelleen sanoja ennen rakennentun erillistalon. Viriääkö jossakussa toisessa seitsemänkymmenluvun kerrostalo, muovinen ufotalo tai jurtta?

Kun päivä on ollut pitkä, ja olen paikannut pyöränkumin ja vääntänyt ulkorenkaan melkein oikeaoppisesti lakatuin kynsin paikoilleen - vain loppusuoralla rengasraudat, entisenikään ei saa kumia paikoilleen pelkin sormin - ja sitten rengas on vain lusunnut täyttymättä, kun olen itkenyt matkalla kaupunkiin ja kaupungilta maauimalaan ja matkalla maauimalasta töihin miettinyt niin kiivaasti, että olen unohtanut kävellä riittävän nopeasti (inhoan töistä myöhästymistä), kun mietin, miten monenlaisia hiljaisuuksia on, leipurinhiljaisuutta ja lukeneen hiljaisuutta, ja surisevatko kaikissa pinnanaliset kysymykset, kun ja kun ja kun, on ihanaa istua aloilleen ja ajatella taloa.

Jos oikein arvaan, sitä ei ole enää kauan. Hyvästelen sitä jo nyt. Mutta minua lohduttaa se, että aina, kun ajattelen olio-ontologiaa ja prosessiontologiaa ja niiden yhteensovittamista, mieleeni palautuu talo, josta John Dewey kirjoittaa. Talo, joka ulottuu seiniään laajemmalle, joka saa minut maalaamaan eteisen punaiseksi ja etsimään pisaranmutoisia rubiinikorvakoruja.

Pääskyset kokoontuvat jo parviksi, sanoo Vii. On syksy.

Istun pöydän ääressä, juon yrttiteetä ja muistelen, mitä John Dewey kirjoittaa talosta ja taiteesta. Olen liian väsynyt tehdäkseni mitään järkevämpää. Kirjaan vain muistiin, miten mieleni liikahtaa asiasta toiseen. Siinä ei ole mitään yksityistä eikä mitään itselleni erityisen tyypillistä. Mutta kyse ei ole myöskään mistään yleisesti tunnetuista laeista, joiden mukaan mielten tulee liikahdella täältä ikuisuuteen. Tutkin emergenssiä systemaattisesti kuin koira. Silloin en hetkeen muista, kuinka yksin olen.