Pianotunneista ja muista sormiharjoituksista

Kenelle kellot soivat? Välituntilaisille, lapsille. Missä iässä lakkaan olemasta lapsi? Älä kysy noin vaikeita. Ehkä siinä vaiheessa kun uskallan sanoa äidille, etten tahdo enää käydä pianotunnilla. Ei tule pianistia eikä balleriinaa ja tiedän sen jo silloin. Tuijotan ruusupuskaa kuten vähintään yhdeksänkymmentä prosenttia välitunneista, ystävittä. Ruusupuska muuttuu vuodenaikojen mukaan. Siinäkö kiinnostun kasveista vai toisaalla? Vaikeaa sanoa.

Koulun jälkeen pianotunti, vihko jo laukussa. Sävellystehtävän olen tehnyt visuaalisin perustein, koettamatta soittaa sitä pianolla. Onneksi en osaa labanotaatiota, muuten varmasti tekisin tanssikoreografiankin notaatiovisuaalisuuteen perustuen. Se näyttäisi ja kuulostaisi älyttömältä. Ehkä jotkut nykykoreografit toimivatkin niin, ja säveltäjät.

Minulle se olisi kätevin tapa säveltää. Yllätyn kuullessani, että osa lauluntekijöistä ja soittajista ei koskaan ole opetellut nuottien ylöskirjaamista. He vain soittavat! Ja tajuan, että meillä soitonopetus aloitetaan väärästä päästä: opetellaan siirtämään nuotit koskettimille sen sijaan että ensin tapailtaisiin sävelmiä, joista lapsi jo pitää, tajuttaisiin, että niitäkin voi soittaa, eikä vain poppies are blooming tai lonesome pine tai muita harjoituskappaleita. (Tyypillistä kyllä, en muista melodioita, mutta nimet muistan, painetut aukeamat. Vasta yläasteella alkaa englanti. Poppies are blooming kiinnittyy merkitysavaruuksiin.)

Lapsena kuvittelen, että vain aikuiset (ja toiset lapset, ne pitkätukkaiset hoikat tytöt, joilla on kiiltävät korvakorut jo ala-asteella, korvakorut ja tahrattomat vihot - jotakin kerrassaan saavuttamatonta, kuten laihat käsivarret! heitä ei kukaan läskittele) osaavat soittaa oikeita kappaleita. Uskallan sanoa pianotuntien lopettamisesta vasta, kun soitamme Händelin Sarabandea, ja tunnistan äkisti kappaleen haparoivista sormistani, nimeähän en tietenkään millekään isän musiikille tiedä. Oikeaa musiikkia -

En koskaan ehdi harjoitella Sarabandea loppuun saakka. Olen niin riemuissani siitä, että soitan oikeaa musiikkia, että olen aikuinen (käsivarret eivät ole laihat, joten tämän täytyy olla aikuisuutta), ilmoitan, että syksyllä en enää jatka pianoa. Vanhemmat suhtautuvat asiaan kummallisen neutraalisti. Olen valmistautunut pitkälliseen poterosotaan, mutta äiti sanookin vain hajamielisesti, että jos et kerran halua, ei sitten. En vielä ymmärrä, että ovathan he jo sen tajunneet, ettei minusta ainakaan pianistia tule.

En minä kirjoita nyt muistelmiani, anteeksi. Äidistä ja isästä ajatus pianotunneista vain oli kätevä, sopiva, helppo. Helppoa ohjelmaa viisikymmenvuotispäiville ja niin edelleen, pianistitytär. Mutta menee monta vuotta, että pelkkä pianon ääni saa niskakarvat pystyyn ja nostaa esiin muiston eteisestä, jossa riisutaan kengät, läikikäs kissa hyökkää kengännauhojen kimppuun, koetan viivyttää pianon ääreen siirtymistä, koska en ole harjoitellut lainkaan. Pelko on turha: opettaja tietää aivan yhtä hyvin, että pianotuntini ovat kulissi. Syömme yskänpastilleja, hän peittääkseen vanhan viinin löyhkää, minä seuraksi. Äidin viisikymmenvuotispäiville pyydän erästä ystävääni esiintymään. Koen sen velvollisuudekseni: jos tytär ei pysty johonkin, joku hänen ystävistään pystyy.

Joskus kaipaan pianoeteistä. Olen viivytellyt siinä yhtä paljon kuin ruusupensaiden ääressä. Osaan sen ulkoa. Erityisesti kaipaan tunnetta, että on kevään viimeinen pianotunti. Edessä on kimmelvä kesä, merilevän läpi uimista, kirkumista, jäätelöä ja voipaperitötteröirtokarkkeja. Eikä yhtään pianoa!

Kaipaan kummallisia seikkoja. En kaipaa oikeastaan takaisin entistä elämääni kokonaisuudessaan, tai siis, entisiä elämiäni, miehiä joiden kanssa olen asunut, äidin vieressä nukkumista tai mitään sellaista. Kaipaan hassuja pieniä sattumia, ohikiitävyyksiä. Finnmatkojen lastenhoitajaa, joka suukotti otsaan vanhempien ollessa iltaretkellä, ensimmäinen kerta kun en pelännyt nukahtaa pimeään huoneeseen. Kuinka löysin kauniin kiven ja työnsin sen kiviaidan rakoon, koska äidin mielestä se venyttää taskun, enkä enää löytänyt sitä koskaan. Sitä kuinka joku poika suuteli niskaani ollessani kielikurssin rantajuhlassa teini-ikäisenä; en koskaan kääntynyt katsomaan, kuka oli kyseessä.

Kerubivompatti sanoo, että parasta rakkautta on se, joka ei ikinä toteudu. Vain sellaista voi kaivata. Olosta tulee raskas ja surullinen noita sanoja pohtiessa. Eikö ihminen saa todellakaan koskaan olla onnellinen? En halua uskoa tuollaiseen kuvaan, mutta entä jos se, jota rakastan, todella uskoo siihen? Että joku asettaa potentian toteutumisen edelle a priori?

Haluanko kaivata asioita vai kokea asioita? Kunpa tietäisin edes yhden vastauksen. Ja: millainen tapa elää olisi helpoin? Ei minulla ole mitään helppoutta vastaan. Helppoutta hyljeksitään ihan turhaan opportunismina ja laiskuutena. Helppous, kätevyys, sopivuus on suhteessa johonkin elämäntapaan. Se, mikä on yhdessä elämässä helppoutta, ei toisessa ole. Esimerkiksi, minulle on helppoutta se, että saan kulkea lihasvoimalla töihin ja takaisin. Saan kuntoilua samalla kun ylitän välttämättömät välimatkat - kuinka kätevää. Mutta ratkaisu ei ole kätevä sille, jonka elämään kuuluu olennaisempana prinsiippi saapua paikalle hiukset järjestyksessä, tuivertumatta. Olen joskus turhaan koettanut vaikeuttaa asioita. Mitä vanhemmaksi käyn, sen enemmän etsin sujuvuutta, sopivuutta. Tiedän, että neliönmuotoista palikkaa on turhaa yrittää tunkea ympyränmuotoiseen koloon. Koska sujuvuus on suhteessa elämäntyyliini ja arvoihini, toisten näkemykset kätevistä järjestelyistä kuulostavat toisinaan minusta päätäpahkaisilta ja omituisilta.

Esimerkiksi, että olisi kätevää neuloa kaulaliina, koska silloin saa juuri sellaisen kuin tahtoo. Minusta on kätevää huovuttaa kaulaliina, koska huovuttaen homma sujuu nopeammin kuin neuloen eivätkä hartiat kipeydy samalla tavalla, ja lisäksi raakavilla on ihanampaa kuin langat. Tietysti neulominen olisi kätevää, jos katselisi televisiota; voisi neuloa samalla. Mutta lukiessa pitää olla alinomaa kääntämässä kirjan sivua ja silmukat tippuvat puikoilta ja kissa takertuu lankaan, puree sen poikki, enkä mielelläni sähise harmaalle kollille, se on herkkä ja käy järkytyttyään kusemassa ovensuuhun - pelkään eteisenlattiani pian mätänevän ainaisesta sitruunantuoksuisella dailypesuaineella luuttuamisesta (pesuaineen nimi on oikein sopiva). Tässä elämässä neulominen ja pianistityttäreksi ryhtyminen eivät vain ole käteviä ratkaisuja.

Minusta on älyttömän kätevää kuunnella toisten soittamaa pianomusiikkia - näin purkitetun musiikin aikakaudella se ei edes tule kovin kalliiksi. Voin myös stepata tahtia, sekin onnistuu. Mutta koskettimia en painele.

Minulla on ystävätär, joka haalii kirjavia lankoja neuloakseen niistä kaikkea ihanaa, ja toinen ystävätär, joka on pianisti. Ymmärrän etäisesti, että heidän elämässään nuo ratkaisut ovat äärimmäisen helppoja ja käteviä. Mieleeni ei tulisi tokaista neulovalle ystävättärelle, että mitä rasitat elämääsi tuollaisella pipertelypaskalla. Tai pianoystävättärelle, että eikö ole rasittavaa kun joutuu harjoittelemaan ja etsimään melodioita pala palalta. (Joku voisi sanoa samaa näistä sormiharjoituksistani joita kai voi kutsua kokonaisuutena blogiksi.) Asiat ovat selvästi heille jotenkin läheisiä ja helppoja, ja se on kiinnostavaa.

On oikeastaan vain joitakin helppouden lajeja, joille olen allerginen ja joista jaksan narista takanapäin. Yksi niistä on "me ollaan sisäpiiriä" -helppous, jossa linnoittaudutaan täsmälleen itsen kaltaisten ihmisten kanssa, sellaisten joilla on sama tavoite. Siinähän sitä sitten mennään suurena joukkona ja kauhistellaan kaikkia muita. (Ja minä kauhistelen heitä. Se varmasti johtuu siitä, että joukkohysteria on minulle niin vaikeaa. Jos olisinkin sosiaalistunut normaalisti... osaisin tuonkin. Nyt osaan kyllä ulkoa ruusupensaskalenterin ja pitää turpani kiinni, ainakin lähes riittävän usein.) Toinen on suorituskeskeisen elämän välineellistys-helppous: vain suoritukset painavat, joten keinot, jolla niihin päästään, ovat vain keinoja ja niitä käsitellään sellaisina. (Usein toiset ihmiset joutavat keinoiksi tämän asenteen vallitessa.)

Pyöräiltyämme ystävättären kanssa kotiin Marianna Kurton runokirjan julkistajaisista (oi oi, toiset elämässäni, jännittävää!) seisomme pitkään kulmassa ja puhumme idoleista. Tai oikeastaan pidän kai monologia. Se on ärsyttävää. Suuhuni pitäisi tunkea likainen punajuuri tällaisina iltoina. Vaikka tietysti koetan sanoa jotakin oleellista, sillä hetkellä kovin helppoa; jotakin oleellista siitä, miten kirjoittamiseen suhtaudun. (Minulla on kriisi, koska kaikki hakevat Kriittiseen korkeakouluun ja minua ei huvita ja itse asiassa asia tuntuu minusta jopa vaaralliselta. En halua kenenkään sorkkivan huviani. Minussa ei ole ammattiasennetta eikä sillä tavalla fiksoitua päämäärää tulla paremmaksi. Tai saada aikaan.) Ei minulla ole kiirettä julkaista sitä, tätä eikä tuota. Olen hieronut runokokoelmaani reippaat kymmenen vuotta ja ajattelen kauhulla sitä päivää, kun ajattelen siinä olevan jotakin niin erinomaista, että uskaltaudun lähettelemään sitä kustantajille. Puita, jotka sitä varten kaadettaisiin ja niin edelleen. Ei, jos se jää ikuiseksi tekeleeksi, sutermullukaksi, jääköön.

Ehkä minun pitäisi koettaa välillä sanoa jotakin vaikeaakin. Tai tajuta jotakin vaikeaa. Esimerkiksi - haluaisinko asua maalla vai kaupungissa? Haluanko oikeasti seurustella ja asua miehen kanssa? Eikö siinä käy taas siten, että laiminlyön sormiharjoitukset, joita teen silkasta kirjoittamisen pakosta? Hajoaako pääni jälleen siihen, että sisälläni surisee liikaa ajatuksia eikä kukaan jaksa kuunnella niitä enkä saa niitä kirjoitettua koska kaikki aika menee nuuhjatessatuuhjatessa? Haluanko ehkä lapsenkin? Eikö se nyt ole viimeinen niitti sille, että voin tehdä muuta kivaa kuten käydä Linnanmäellä, kaivella maata, silitellä kissoja ja tökätä runojulkkareissa hyvää ystävää sormella ja sanoa hei pöhkö? (Anteeksi, muistan sinun kieltäneen minulta pöh-alkuiset sanat, mutta en halunnut sanoa mitään hup-alkuista.) Ja kuulla jälkeenpäin, että olen tehnyt pöhkistelyni arvovaltaisten kirjallisuussetien edessä, ou nou.

Päivä on ollut silkkaa kaaosta. Olen siivonnut, tavannut entiseni ja laittanut ruokaa lounasvieraalle, joka unohti tulla. Sitten olen istunut ja kuunnellut, kuinka kirjoittamiseen tavoitteellisesti suhtautuvat ihmiset puhuvat kirjoittamisesta ikään kuin se olisi jotakin an sich eikä niinkään maailman muuttamisen väline. (Sitä se minulle on. Pääni on osa maailmaa, vaikkakin aika pieni ja vaatimaton osa, stevensszymborskaleguindeweymeadberleantjnemössöä.) Kaunis nainen on kumartunut puoleeni ja sanonut: "Teitä nuoria taiteilijoita on täällä niin paljon! Mitähän kaikkea teistäkin vielä tulee?"

Silloin olen tehnyt päivän ainoan hyvän työn (ellei hei pöhköä lasketa - raskaita mieliä pitää hieman kutkutella, jotta ne pysyisivät ylävireessä; leikkisyys johtuu epäilemättä siitä, että ovuloin) ja sanonut liian pitkän hiljaisuuden jälkeen (ajateltuani ensin sanoa, että olen mahdollisimman kaukana taiteilijasta - olen sormiharjoittelija): "Toivottavasti onnellisia. Muulla ei ole niin väliä!" Nainen on säpsähtänyt, ajatellut hetken, sanonut: "Niin, niin se kai on... muulla ei ole niin väliä."

Ja olen istunut ja katsellut, miten lampun valoaukoista valo tulee keltaisina kaltereina harmaalle seinälle, pyörittänyt punaviiniä lasipesässä, ajatellut, että on sulaa hulluutta istua sisällä tällaisina viimeisinä kesäpäivinä kuuntelemassa, miten ihmiset keskustelevat kirjoittamisestaan - eivät miehistään, lapsistaan, töistään, vaan hitto vie kirjoittamisestaan, puhuen siitä kuitenkin vain pintatasolla, toimintana, itsestäänselvyytenä, ensimmäisenä toiselta kysyttävänä asiana: mitä lajityyppiä, oletko julkaissut, onko käsikirjoitus vetämässä - ja ajatellut, miten eri elämissä onnellinen on aivan eri asia. Jossakin onnellisuus on tyytyväisyyttä vähään, jossain suuria saavutuksia ja julkista tunnustusta. Jossakin onnellisuus piilee ankarassa kiellossa vaatia mitään, toivomisen myöntämisessä mutta vaatimisen kieltämisessä. Jossakin onnellisuus on sitä, että heittää toivomisenkin menemään. Jossakin onnellisuudella ei ole tekemistä minkään toiveiden, vaateiden ja tunnustusten kanssa vaan syntyy silkan pakon täyttämisestä: onnellisuus siitä, että vessahätä helpottuu, että ajatukset selkenevät kirjoittaessa.

Runokirja vaikuttaa alkuselailun jälkeen mukavalta. Kannessa on jälleen valas.

Kun kuuntelen ihmisten puhetta, tajuan toivovani jotakin. Toivon, että osaisin toivoa saavutuksia, koska silloin ymmärtäisin heidän puhettaan, heidän maailmaansa helpommin. Mutta itselleni tärkeissä asioissa - maailman kuvaamisessa eri tavoin, välinein - minulle on jotenkin tärkeämpää itse toiminta. Kenties tämä on jokin suojamekanismi? (On uskoakseni täysin mahdollista kuvata defenssimekanismit maailmankuvien tukipönkkinä erilaisten maailmankuvien ristipaineen uhatessa maailmankuvan eheyttä. Tämä selittäisi esim. sitä, miksi suhteesta pois siirtyessä defenssimekanismit vaihtuvat äkillisesti ja rajusti niin, että ne tunnistaa helposti itsekin - ja samoin, kuinka defenssit vaihtuvat uusi suhde solmittaessa. Kun tarkastelen mennyttä vuotta, muistan elävästi, kuinka täysin omituisena pidin sinkkuaikana itseäni suhteessa ja kuinka raivokkaasti suhtauduin suhdeaikani kompromisseihin. Nyt taas, kun olen rakastunut, huomaan tarkastelevani sinkkuaikani rajua halua täydelliseen riippumattomuuteen täysin omituisena ajatteluna. Vaikka toki olen edelleen sitä mieltä, ettei toiselta voi vaatia mitään, ainoastaan toivoa. Mutta haluan toivoa anyways. Sinkkuaikana toivoin, etten haluaisi toivoa, että voisin heittää koko kirotun toivon hornan tuuttiin. Normaalisti elämäntapa vain vaihtuu niin hitaasti, ettei huomaa sen ja siihen kuuluvien defenssien vaihtumista. Vasta kriisissä ne tulevat näkyviksi, kun uusi tapa olla, elää, vaatii täysin uudenlaiset defenssit pönkikseen.) Halusin kyllä menestystä kaksikymppisenä, mutta kun aloin hahmottaa, kuinka helposti menestyksen tavoittelu korruptoi tekemisen ilon ja kuinka itse työstä tulee usein vain väline, ikävä velvollisuus suosioon pääsemiseksi, olen tehnyt kaikkeni karsiakseni itsestäni kaikki toiveetkin menestykseen ja suosioon. Kai tämä on jonkinlaista narsismin pelkoa?

Mutta myös jotakin muuta, luulen, jotakin jolla on tekemistä idolien kanssa. Kunpa ihmiset olisivat varovaisempia idoleita valitessaan. Olen kuullut mm. sellaisista idoleista kuin Jackie Onassis ja Sokrates. Ja kuinkas heille kävikään. Äiti Teresa on jo vähän pyhimys makuuni, mutta esimerkiksi nimettömiksi jääneet Valamon luostarin munkit tekivät minuun kovin hyvän vaikutuksen, samoin G. H. Mead, joka elämässään julkaisi vain muutaman artikkelin, vaikka kirjoitti ja opettikin käytännössä koko aikuisikänsä.

No niin, minun piti kirjoittaa erilaisista maailmankuvista ja suvaitsevaisuudesta ja miksi se ei ole relativismia, mutta kiitos pitkän ja vaiherikkaan päivän hairahduin jonnekin todella kauas.

Mutta tiivistettäköön loppuun jotakin, josta voi kenties jatkaa joskus: Helppous ja kätevyys ovat suhteessa elämäntapaan nyt. Elämäntavan muutokset ovat aika hitaita. Siksi helppous ja kätevyys (kuten myös kauneus ja pyhyys - arvostelmat ovat sidotut elämäntapaan) ovat suhteellisen pysyviä, vakaita. Se, että hyväksyy tosiseikan, että ihmiset elävät eri lailla ja siten myös kokevat eri asiat helppoina, kätevinä tai ponnistelun arvoisina (tässä astutaan moraalin piiriin - minkä eteen voin ponnistella pitkällä aikavälillä ponnistuksistani iloiten ja voimaantuen), ei vielä tarkoita, että nuo elämäntavat olisivat jostakin metanäkökulmasta samanarvoisia. Suvaitsevuus ei välttämättä ole vielä sama kanta kuin täysi moraalirelativismi. Esimerkiksi, elämäntapojen sopivuutta voidaan verrata sen suhteen, miten paljon ne tuottavat iloa tai kärsimystä tuntoisille olioille, tai vaikka sen suhteen, miten ne syövät meidän kaikkien yhteistä olemassaolon perustaa, ekosysteemiä. Tällä alueella hienosäätö lienee loputonta, vaikka kaikki yleensä ostavatkin perusposition: ilo, ystävyys ja rakkaus jees, kipu ja kärsimys minimiin (ainakin ihmisten keskuudessa), elämän fyysiset edellytykset turvattava (tässäkin kiistat koskevat lähinnä sitä, missä vaiheessa tasapaino - sikäli kuin se nyt ylipäänsä on sopiva metafora - järkkyy jo liikaa).

Rakastan blogimuotoa, koska sitä ei oikeastaan ole. Kätevää ja helppoa. Lähestulkoon helvetillistä lukea tosin, mutta siitä viis -

on soitettava skaaloja do re ja niin edelleen. Pelleiltävä, aloitettava kysymyksellä. Toivon jossain mielessä, etten osaisi vastata vaikeisiin kysymyksiin. Kysymykset ovat sympaattisempia kuin vastaukset: vastauksissa on tuhon siemen.