Eksymisestä

Suomalaisten sanotaan olevan siitä kummallisia, että me emme häkelly vieraassa metsässäkään. Katsomme vain, että kas, tuossa on polku, joku täällä on ennenkin liikkunut, en minä eksyksissä ole, jos seuraan sitä, päädyn jonnekin.

Olen eksynyt kerran elämässäni. Raahasin painavaa mustikkaämpäriä ja kiroilin, mutten ääneen, koska äiti olisi hermostunut. Oli kesä ja siten valoisaa. Polut risteilivät hämärässä aluskasvillisuudessa, tulimme monetta kertaa saman aukion laitaan.

Ihmisten ja ihmisten ajatusten kanssa on hieman samoin. Toisen ajatuksiin voi eksyä, jäädä harhailemaan yömyöhään, seurata polkuja peloitta. On ihmisiä, joiden metsässä on selkeät suuntaviitat ja pururadan varressa lamput, ja sitten niitä, joiden metsä on yhtä kivenmurikkaa, rytöä ja suota ja jossa polut näyttävät kehivän. Hyvä on, joku on tosiaan kulkenut täällä ennenkin, painaumat ovat selkeät. Mutta se joku on kulkenut ympyrää.

Joskus seuraa polkua, joka hämmentää. Joku sanoo, että tyttö hyvä, et sinä saa sanoa jollekulle toiselle, että hänen ei ehkä kannata tehdä näin ja näin, koska ihmiset voivat pahoittaa mielensä. Jää miettimään, miksi hän saa mielestään sanoa minulle, etten saa tehdä näin ja näin, mutta minä en saa sanoa sille jollekulle edes, ettei hänen ehkä kannata. Saanko sanoa, että eihän hän oman periaatteensa mukaan oikeastaan saisi sanoa minulle, tai että ehkä hänen periaatteensa mukaan hänellä on vähemmän rajoitteita kuin muilla. (Ehän kategorista imperatiivia tai sen johdannaisia tarvitse tietenkään hyväksyä, jos keksii mielestään paremman järjestyksen. Mutta voi olla, että ei-vastavuoroinen järjesstelmä on vaikea esitellä toisille jotenkin riittävän houkuttavana, jotta he pitäisivät sitä aidosti kiinnostavana ja moraalisena.) Miettii, onko korrektia huomauttaa, sitten kun on selvinnyt järkytyksestä ja asia vain palaa ilta toisensa jälkeen ja sen kanssa on keskellä synkintä metsää eikä näe, mikä huomautuksen mieli on.

Ei hyvänen aika, miettii, kaikkea minäkin pohdin. Tai siis, en lähestulkoonkaan kaikkea. Tietenkin kohdatessaan tuollaisen oikun pitäisi muistaa, että oma systeemikin on aikamoinen omituisuus, tuskin poluttunut maasto. Systeemi? Ei se mikään systeemi ole. Kasa myooppista rationaalisuutta.

Ihmisten kanssa on helpompaa tulla toimeen, kun ei turhaan oleta, että heidän arvoarvostelmansa ovat koherenssissa. Tämä pätee myös minun kanssani toimeen tulemiseen. Koherenssin tavoitteleminen on kaunista ja järkevää, mutta koherenssin vaatiminen naurettavaa. Samalla tavalla totuuden tavoittelemisessa on tietty hohto, mutta se, että vaatii toisen hypoteeseilta totuutta, on aikamoista pään avaimenreikään junttaamista.

Tottahan pää avaimenreikään mahtuu!

Olen tehnyt taas omalaatuisen kuvaston: oven takana toinen ihminen sellaisena sekamelskana kuin kodit tapaavat olla vieraan tupsahtaessa yllättäen, päänsä hinkuen avaimenreikään tunkenut minä, minän päässä epämääräisten umpikujien metsä.

Ja minä kun kuvittelin, että metaforat voisivat selkeyttää jotakin!

Kun eksyin, olin vieraan kaupungin lähistössä, vieraassa metsässä äitini, tätini ja joidenkin pienten serkkujeni kanssa. (Ehkä minun pitäisi lakata puhumasta pienistä serkuista, sillä nämä ovat samanikäisiä kuin rakastajani. Tai siis, rakastettuni. Sopivaa sanaa ei ole, sanat kieltäytyvät yhteistyöstä.) Tädille metsä oli tuttu, mutta siitä ei vaikuttanut olevan mitään hyötyä. Hyttyset söivät, marjaämpäri kävi tunti tunnilta raskaammaksi. Yötuuli virisi. Siinä oli erehtymätön lemu - jossakin lähistöllä on sikala!

Seurasimme lemua ja päädyimme pellon laitaan, pellon takana tönötti sikala ja talo. Jos tämä olisi uskonnollinen tarina, epäilemättä meidät olisi pelastanut enemmiltä hyttysenpuremilta valkeakaapuinen enkeli. (Nälkään tuskin olisimme kuolleet NIIN painavien mustikkaämpärien kera.) Mutta ei, meidän pelastuksemme oli sikalan kauas kantautuva ominaishaju.

Joskus huono esimerkki on paras.

Täti menee sisään sikalan omistajien taloon, soittaa auton paikalle. Istumme maantien laidassa odottamassa. Matkalla kämpille onnistumme virittämään riidan siitä, oliko meillä metsässä paniikki vai ei. Minulla ei eksyessä iske paniikki. Olen tottunut olemaan hukassa, kulkemaan ja töllistelemään.

Niin, ja tunkemaan pääni avaimenreikään. No juurihan minä sanoin, että totuuden kärttäminen on sitä. Ei tänne enää toista päätä mahdu. Totta vie haluaisin joskus olla oikeassa ja selkeä, mutta se on aika vaikeaa.

Ja oikeastaan, olen luvannut itselleni suhtautua asiaan positiivisesti ja olla tyytyväinen maailmaan ja päähäni tällaisenaan. Ne muuttuvat kuitenkin jonnekin suuntaan, mutta ei ole mitään kiirettä, tässä. Saattaa mennä kaksi tai kolme viikkoa, että hahmotan hieman, mitä jonkun toisen lause tai oma lauseeni oikeastaan pitää sisällään, viattoman kieliopillisen rakenteensa alla. Tai saattaa mennä kymmenen vuotta.

Saattaa olla, että jokin lause ei ikinä selkeydy. Että metsä jatkuu. Mutta metsässä on mukavaa kulkea, tarkastella ympäristöä, kuvitella kuinka hiusputkissa nousee neste, kuinka juuret rei'ittävät permannon ja niin edelleen.

Olen eksyksissä ja siihen tyytyväinen.