Pitkäveteistä pohdintaa

Moni asia tapahtuu sattumalta.

Monet elämän tärkeimmistä asioista vaikuttavat tapahtuvan sattumalta. Tutustuu ihmiseen, hänen kauttaan toisiin, valikoi opiskelualansa näiden vanavedessä, imee ympäristöstään arvoja ja asenteita. Kerran omaksutusta pidetään kiinni, kunnes ilmaantuu riittävän hyvä haastava näkemys. Sillä välin on ehtinyt tapahtua paljon, joitakin vaihtoehtoja on ohitettu lopullisesti.

Mutta on myös asioita, joihin voi palata. Olen tänään ajatellut pyöräillessäni ja vesijuostessani sitä, kuinka ihmeellistä on, että nyt yli kolmekymmentävuotiaana olen tullut siihen tulokseen, että on naisia, jotka pitävät minusta edes marginaalisesti. Olen sutkuttanut jaloilla ja ajatukset ovat pyörineet päässäni. Lapsena pidin tytöistä enemmän kuin pojista. Sitten tytöt saivat rinnat ja kiinnostuivat pojista, ja raivostuivat, kun en osannut mennä siihen mukaan. Ja kun itse innostuin aiheeseen, ihmiset taisivat jo seurustella, ja minäkin aloin, ja sitten elin miesten maailmassa oikeastaan viime syksyyn saakka. Nyt olen koettanut opetella naisten juttuja.

Mutta olen suunnattoman epävarma niissä. En osaa olla tarpeeksi pehmeä ja huomaan edelleen luiskahtavani asioiden analysointiin niiden pelkän kuuntelemisen ja komppaamisen sijaan. Mutta en aio joutua epätoivoon enkä teeskennellä, vaan pitää asiaa mielessäni, muistuttaa siitä itseäni, kunnes tuo muistuttaminen alkaa näkyä käytöksessäni. Jos sillävälin suuri joukko naisia tulee siihen tulokseen, että olen ärsyttävä tapaus, sitten he tulevat. Olen muuttumassa koko ajan, siksi minusta ei ole hyvä tehdä lopullisia johtopäätöksiä. Kuten ei kenestäkään muustakaan.

Muutokset vaativat aikaa. Vähitellen säännönmukaisuudesta voi liudentua satunnaisesti esiin pilkistävä, toimimaton funktio. (Kyllä, funktiot voivat olla toimivia tai toimimattomia - toimivuus on kontekstuaalinen kysymys, ja kontekstin muuttuessa jokin aiemmin funktionaalinen piirre saattaa käydä harmilliseksi tai ainakin neutraaliksi, hyödyttömäksi. Mikä tämän kommentin funktio oli? Sen funktio oli tuottaa ymmärrystä. Mutta se esitettiin kontekstissa, jossa ymmärryksen tavoittelu ei ollut vallitsevana kuuntelun periaatteena. Siksi sen funktio ei ollut toimiva. Ajatus toimimattomasta funktiosta on hieman kuin ajatus jäänteestä, muinaismuistosta, palimpsestista. Eleestä, joka kertoo aiemmasta - ja kenties myös tulevasta; ehkä olisi järkevämpi puhua vain toisaalla vallitsevasta järjestyksestä, kuten lyhythiuksisen ystävättären pään heilautus, joka on ymmärrettävä vain jos tietää, että hänellä on ollut pitkä, silmille karkaava tukka, tai piilolinssit päässä diskossa olevan ystävän sitkeä tapa tökätä nenänvartta näkymättömien silmälasien siltaa tavoitellen.)

(Epäilen käyttäväni termiä funktio väärin anyways. Ehkä se johtuu siitä, että siihen liittyy epämiellyttäviä assosiaatioita kuten funktionalismi tyylisuuntauksena. Kohdallani se ei toimi lainkaan esteettisessä mielessä.)

Jotkin ilmiöiden kimput, joissa olen havaitsevinani tiettyä säännönmukaisuutta, saattavat olla silkkaa sattumaa. Saattaa olla, että on täysin kontingentti seikka, että joka ikinen mies, jonka kanssa olen seurustellut vakavasti, on ollut aluksi lyhythiuksinen mutta alkanut lähes välittömästi kasvattaa pitkiä hiuksia (en ole huomauttanut asiasta heille tai muuta - he vain ovat tehneet noin) ja on nauttinut esiintymisestä ihmisten ilmoilla silloin tällöin naistenvaatteisiin puettuna. En haluaisi ajatella, että nämä ovat säännönmukaisuuksia, jotka jotenkin olennaisesti luonnehtisivat miehiä, jotka voivat tulla kanssani toimeen riittävän hyvin yhdessäasumisen kannalta. Sen sijaan tahdon ajatella, että säännönmukaista on se, ettei yhdelläkään noista miehistä ole ollut henkilöautoa - sellainen epäilemättä synnyttäisi varsinaisen arvoristiriidan, koska ajatus terveestä ja hedelmällisyysikäisestä kaupunkilaissinkusta, joka tarvitsee auton, ei yksinkertaisesti kuulosta miellyttävältä. (Taakkoja varten on olemassa taakkapyöriä ja city car club. Ja kaverien vanhempien autoja. No, terveys on suhteellinen käsite, tietysti, arviot tapauskohtaisia.)

Mutta toisaalta haluaisin muistaa, etteivät säännönmukaisuus ja kontingenssi ole polaarisia vastakohtia. On kenties kontingenttia, että ystävystyn sen ja sen kanssa, mutta ystävystymisen prosessissa on monia säännönmukaisuuksia. Useat kontingenteilta vaikuttavat seikat saattavat myös ilmentää jotakin sääntöä, jota emme ole vain vielä osanneet konstruoida. (Hemmetti, pitääkö minun jatkuvasti ivata tieteellisiä oppikirjoja. Me! Ketkä me? En ole osa tiedeyhteisöä, joten turhaan tässä meitittelen. Eikä minulla ole kauheasti hinkuja konstruoida mitään sääntöjä. Yliopisto-opinnot ovat mädättäneet pääni.) Entäpä tilastolliset säännönmukaisuudet ja dispositiot, jotka ilmenevät vain tietynlaisten ehtojen vallitessa? Ei, säännönmukaisuus ja kontingenssi on vaikeaa ajatella täysin vastakkaisina. Ehkä tämä johtuu siitä, että täysin säännönmukaiset seikat harvemmin ovat kiinnostavia spekuloitavia. Kuten se, että kivi putoaa aina alaspäin kehoon suhteutettuna - mitä hauskaa tai spekuloitavaa siinä on? (Joskus kun puhutaan jumalasta, joka luo niin raskaan kiven, ettei jaksa nostaa sitä - voi omnipotentiaa - ajattelen jumalaa, joka voisi muuttaa asiat niin että 2 plus 2 olisikin 14 ja niin edelleen. Ja niin jumala keksi ilmapallon, joka nousi taivaisiin saakka. Tänään ajattelen myös tässä yhteydessä viittä leipää ja kahta kalaa - minulla on näet nälkä pyöräillessäni. Kuvittele dialogi: "Mitä ihmettä tämä on? Ei tässä ollut ennen vuorta!" "Ei se ole vuori, se on suurehko leipä väkijoukkojen ruokkimiseen." "Mutta mistä tuo haju tulee?" "Ah, se on tuo kala - niin, se. Sekään ei ole vuori. Tuolla tavoin haiseva vuori olisikin jotakin kummallista." "Sanoitko kala? Ei se ole kala vaan nisäkäs." "Hyvänen aika, mikä jumalan ihme!" Ja niin edelleen - minun ainut toivoni on päästä minne vaan, koska selvästi jatkan rienaamista enkä ole kiltti tyttö.) Ja kenties jotkin asiat, joita tarkastelen säännönmukaisina, ovatkin vain sattumia. Kenties tapani tarkastella niitä säännönmukaisina saa vain aikaan sen, että näen sitä, mitä etsin. Tai omassa käytöksessäni, että käyttäydyn, kuten oletan.

Käyttäytymisen kaavojen rikkominen on yllättävän vaikeaa. Murrosiässä tapahtui paljon murtumista - enimmäkseen alkoholin voimalla. Kun tajusi, että periaatteessa osaa esimerkiksi puhua miehille (siitä oli selkeä joskin visuaalisesti heitteinen ja oksetuksen tunteen läpilyömä muistikuva ja runsain mitoin sivullisten todistuksia), asiaa saattoi koettaa myös selvinpäin. Psykologiassa onkin huomattu, että parhaiten tepsivä interventio avuttomuuden kierteeseen tietyn seikan suhteen on usein rakentaa tilanne, jossa avuton huomaakin äkisti tekevänsä juuri sen, mitä hänen ei pitänyt osata. Kun jokin on kerran tehty, omakohtaista kokemusta tuosta tekemisestä on vaikeaa enää kiistää. Nyt olen aikonut tehdä samantyyppistä totuttelua kuin aikanaan opetellessani puhumaan miehille myös ilman viinaa. Olen eron jälkeen nähnyt, että periaatteessa osaan tehdä monia asioita yksinkin ja aion koettaa toteuttaa niitä myös parisuhteen piirissä (sillä edellytyksellä tietysti, että viikon päästä olen vielä samaa mieltä ja että Kerubivompatti myös - maailma on kaikkea muuta kuin yksinkertainen niinä hetkinä kun joku palaa pitkältä matkalta). Samalla tavalla kuin olen sitä mieltä, että keskustellessa on parempi olla selvin päin kuin humalassa (jos näiden väliltä pitäisi valita - onneksi ei täysin tarvitse, mutta kyllä usein ja rajusti juopottelu aika pölvästiltä vaikuttaa ja ainakin jo pari viinipöhnää viikossa saa minut vihaamaan hetken sosiaalista kyvyttömyyttäni, jota pitää tuolla tavoin lievennellä), olen nimittäin selvillä siitä, että kaipaan nyt aika tiivistä ihmissuhdetta. Minun on saatava nukuttua ja syötyä, elettyä ilman kauheaa stressiä!

Kuinka olenkaan ponnistellut talvella nukkumisen ja syömisen, jonkinlaisen normaalielämän eteen. Olen virittänyt herätyskellon soimaan aikaisin, pitänyt kiinni ruoka-ajoista, liikkunut säännöllisesti. Mutta ruoka ei maistu eikä uni tule, aamulla kyllä nukuttaisi, mutta en voi antaa unirytmin päästä tärviölle, koska sitten menetän kaikki sosiaaliset suhteeni. Mutta kun olen parisuhteessa, huonossakin, nuo elämän perustoiminnot onnistuvat tuosta noin vain - stressitasoni on selvästi huomattavasti alempi. Se saa miettimään vakavasti, miksi lopulta pelätä rakastumista ja sitoutumista uudelleen. En halua tehdä tai jättää tekemättä asioita vain siksi, että pelkään epäonnistuvani. On lannistettava pelko, myönnettävä aiemmat epäonnistumiset ja noustava uudelleen satulaan.

Muutenhan ei voi sanoa yrittäneensä parastaan. Hittojako minä siitä piittaan, onnistunko. Tai tietysti piittaan, mutta juuri siksihän on yritettävä. Tai kuinka pahasti rikon itseni yrittäessäni onnistua jonkun kanssa. En voi kunnioittaa itseäni, jos en edes yritä, vaan juoksen pakoon vikisten. Pelkään jo aivan horkassa tiistaita viikon päästä, jolloin Kerubivompatti palaa. Entä jos en osaa sanoa mitään, tai saan paniikin ja juoksen karkuun? Tai alan itkeä ja ulisen pari tuntia osaamatta lopettaa? Tai tajuan äkkiä, kirkkaasti ja selkeästi, että olen kuvitellut kaiken, että hän onkin aivan toisenlainen kuin miltä on vaikuttanut aiemmin? Tai että tajuan muuttuneeni niin rajusti, että kommunikaatiomme ei enää toimi?

Usein vaikuttaa nimittäin siltä, että merkittävät murrokset omakuvassa tapahtuvat puolivahingossa. Vaikuttaminen ei kuitenkaan ole sama kuin että ne tapahtuisivat näin. Kenties Dewey onkin oikeassa kirjoittaessaan, että terve minä ei koskaan lepää laakereillaan vaan on aina menossa jo jonnekin suuntaan. Ehkä se etsii koko ajan pieniä merkkejä ympäriltään ja suunnistaa sen kummemmin tiedostamatta niiden vilkutuksen mukaan.

Kenties siksi ihmiset kasvavat erilleen, kuten Kissalle ja minulle kävi. Piirteet, joista itse vaikenin, koska niistä olisi ollut vain negatiivista sanottavaa, ja negatiivinenkin sanottava on käyttäytymispiirteiden rohkaisua, saivat rohkaisua toisaalta: työelämästä, tieteellisistä piireistä. Ja piirteet, joita kehuin - no, olin kehunut niitä jo kymmenisen vuotta, joten tuskin niistä kehuista enää kicksejä sai samalla tavalla kuin uusista näkökulmista. En ole aiemmin tullutkaan ajatelleeksi tätä: että siinä missä parisuhde muistuttaa äidin ja lapsen suhdetta intiimiydessään ja sulautumisen asteessaan, sen purkautuminen muistuttaa myös äidin ja lapsen suhteen purkautumista.

Äiti ei jaksa innostua kaikesta, mitä lapsi puuhaa toistuvasti (kertaus on automaation äiti - puuh, äidit menevät nyt melkein sekaisin), kehuu vain aina samat asiat (jos muistaa, niitäkään). Mutta ulkopuoliset, heiltä saa jakamatonta huomiota, ja kun lapsi oppii, millaiset temput kirvoittavat naurun (kertomus äidin tekohampaista, esimerkiksi, se mitä ei missään nimessä saisi kertoa, tai käsittämätön tempaus puraista lasi rikki päivällispöydässä), kenties hieman silittelyäkin, hän alkaa suuntautua äidistä poispäin, käväisee vain tämän luona tarkistamassa, että turvapylväs on edelleen olemassa, liihottaa sitten teilleen. Äiti sanoo: älä roiku kädessä, se on jo kilometrin pituinen. Sukulaistäti sanoo: onpa mukavaa, kun voidaan kävellä näin käskynkkää kuin ystävättäret.

Monet asiat, jotka vaikuttavat tapahtuvan sattumalta, saattavat ilmentää säännönmukaisuutta, joka on kerran vain huomattava ja joka näyttää sen jälkeen ilmeiseltä.

Kunnes ilmaantuu kontingentti oivallus, joka kääntää kaiken aiemman päälaelleen.

Elämä ei ole pitkäveteistä, mutta sen jäsentämisyritykset ovat. Tai ehkä vain minä olen. Hmm.