Raivostusta omasta moraalisesta keskeneräisyydestä

Uimastadionin saunassa istuu vanha nainen. Hän tylyttää jokaista sisääntulijaa siitä, että saunassa pitää käyttää peflettiä; se on stadilainen tapa. "Kaikki taudit leviää", vastaa nainen kysymykseen, miksi. "No eikö se ole meidän huoli jotka ei käytetä peflettiä jos me saadaan jotain", ihmettelee laiha nainen. "Ei kun niin päin että mitä te annatte meille muille", suutahtaa vanha nainen. "Mutta ethän sä saa mitään kun sulla on se pefletti", vänkää laiha nainen takaisin. "Ei mutta se on tapa. On todella rasittavaa, kun pitää koko ajan olla sanomassa kaikille, että täällä pitää käyttää peflettiä", narisee komentoora edelleen. "No miksi sä sitten sanot?"

Keskustelun kuunteleminen on jotenkin avaavaa. Koko maailman murheita ei todellakaan voi kantaa. Mutta missä kulkevat murhetta aiheuttavan välinpitämättömyyden, sopivan toisten asioihin sotkeutumattomuuden ja toisaalta raivostuttavan besserwisseriyden ja dominoinnin rajat? Tämä on kai eettisen elämän tärkeimpiä kysymyksiä.

Saunassa istuvan naisen katseleminen synnyttää negatiivisia tuntemuksia, koska hänen koko olemuksensa uhkuu ylpeyttä siitä, että hän on oikeassa (vaikka hän ääneen kuvaakin tehtäväänsä rasittavaksi). Mutta onko se vain ulkopuolisessa katsojassa syntyvä illuusio? Luultavasti ei, ei livenä keskusteltaessa, läsnäollessa. Kirjoitus saattaa kuulostaa sellaiselta, jos kirjoittajaa ei tunne. Vaan kun tuntee, tuskin useinkaan kuulostaa.

Ainakin itselleni on selvää kaiken aikaa se, että olen täysin eksyksissä siinä, miten minun pitäisi toimia. Vaikka luulen joissain asioissa hahmottavani parempia ja huonompia toimintatapoja, on äärimmäisen vastenmielistä aiheuttaa pahaa mieltä kommunikoimalla, että tuo tapa tuossa on kyllä nyt aika raivostuttava. Ainoa, millä sellaisen voi jotenkin perustella itselleen, miksi sellaiseen voi pakottaa itsensä, on ajatus siitä, että pidemmällä tähtäimellä moinen pusertaminen aiheuttaa kenties kuitenkin enemmän iloa.

Ehkä.

Joskus ajattelen myös sitä, mistä pitäisi kertoa julkisesti, esimerkiksi blogissa.

Pitäisikö kertoa lainkaan siitä, että pyöränkumi puhkeaa nastaan? Jokuhan voi saada siitä loistoidean mennä ripottelemaan nastoja pyörätielle. Lukion äidinkielenopettajalla oli asiaan vankka kanta: ei pitäisi kuvailla juoppojen tyhmyyksiä, koska meemit leviävät. Kun kerrotaan, miten Norjassa on kaadettu hautakiviä, eikö Suomessakin muka leviä moinen hupi? (Hautakivien kaataminen on kyllä aika viatonta pahantekoa - kuolleita asia tuskin haittaa, vaikka tietysti kivien pystyyn tunkkaaminen kerta toisensa jälkeen voisi kyllä olla kaatajan homma kaikessa rasittavuudessaan.)

Entä mitä tulisi ajatella siitä, että masennuslääkkeiden tehosta noin puolet on tutkimuskirjallisuuden mukaan plaseboa? Tulisiko tästä kertoa? Herkullisin otsikko, jonka olen aiheesta nähnyt, kuuluu "Listening to Prozac, hearing Placebo". Kuinka esimerkiksi kaltaiseni asiasta lukeneen ihmisen kävisi, jos joutuisin tuollaiselle kuurille? Kauheinta kai olisi, jos lumevaikutus ei ilmenisi toivotulla tavalla, vaan ainoastaan sivuoireina: seksuaalisena haluttomuutena, turvotuksena, huimauksena jne. Kaiken lisäksi ajattelisi kaikesta kokemastaan, että lumettako tässä nyt oireilen.

Esimerkiksi allergisten reaktioideni kanssa luulin pitkään, että olen yksinkertaisesti hullu ja kuvittelen itselleni vartalonlaajuista nokkosrokkoa ja kämmenet auki. Luin Prurigo-Besnier -hypoteesista, jonka mukaan atoopikot reagoivat ihollaan tunteisiin, jotka ovat tukahduttaneet. Ajatus oli hyvin ahdistava. Jos tunteet olivat tiedostamattomassa, pääsisinkö niihin lainkaan käsiksi? Onneksi maitoallergiani sitten keksittiin ja sain ensimmäistä kertaa elämässäni kokea, millaista on, kun vatsaan ei satu. Sen jälkeen, kun vatsa on ollut kipeä kaksikymmentäviisi vuotta, sellainen tuntuu jokseenkin uskomattomalta. Lehmänmaitotuotteiden käytön lopettamisen myötä loppuivat pahimmat haavaumat ja ihon helvetillinen kutina, jonka kanssa oli tulla hulluksi ilman Prurigo-Besnieristä lukemistakin.

En kuitenkaan pidä sen ajatuksen pessimistisyydestä, että asioista on paras olla puhumatta, koska ihmiset eivät kuitenkaan kykene suhtautumaan niihin. Ehkä he kuitenkin oppivat? Ei tarvitse kuin ajatella esimerkiksi kasvatustapojen muutosta viimeisen sadan tai vaikka jopa kahdenkymmenen vuoden aikana, kun näkee, miten maailma kehittyy oikein viuhuen.

Mutta toisinaan törmää asioihin ja menettelytapoihin, joista mieluiten vaikenee, vaikka huomaakin muiden tajuavan, että jotakin on vialla ja vaikka he loukkaantuvatkin kenties siitä, ettei heille tahdo kertoa tästä asiasta. Sillä hyvä olo ja paha olo leviävät renkaina maailmaan. On ihmisiä, jotka uhkuvat välittämistä ja hellyyttä, ja ihmisiä, joista leviää ympäristöönsä pahaa oloa. Kun huomaa tulleensa jälkimmäisen tapaisen ihmisen vaivaamaksi, on toisinaan kaikkein moraalisinta tukkia suunsa. Olen tajuttoman huono noudattamaan tätä neuvoa, jota jälkiviisaasti jakelen.

Ystäväni sanoo, ettei enää pysty lukemaan, mitä kirjoitan tänne, sillä minun on ollut viime päivät niin paha olla ja se siirtyy jotenkin tekstistä lukijaan. Tiedän tarkalleen, mitä hän tarkoittaa. Ponnistelen saadakseni pidettyä elämäni kasassa, maailmani edes jokseenkin ymmärrettävänä. On kysymyksiä, joihin haluaisin vastauksen. Yksi kuuluu: Onko kaikki pahuus lopulta ajattelemattomuutta? Toinen: Mitä tekemistä pelolla ja ajattelemattomuudella on keskenään? Kolmas: Kuinka huonoihin menettelytapoihin voidaan vaikuttaa, jos rangaistukset eivät auta, tapojen noudattajat eivät katso olevansa terapian tarpeessa ja jos asiasta puhuminenkin synnyttää vain lisää pahaa oloa, loukkaantumista, pelkoa ja sen myötä vihaa?

(Tämä on hetkiä, jolloin mieleen tulee, että ehkä olisi tavallaan myös aika hyvä suojamekanismi olla suhteuttamatta omassa elämässä sattuvia seikkoja laajempaan viitekehykseen. Lopulta kriisi, jonka kanssa olen painiskellut viime päivät, ei vaadi siviiliuhreja, ainakaan jos se minusta riippuu. Toisaalta on selkeää, että sama mekanismi, johon olen törmännyt ja joka on valvottanut minua pari yötä miettimässä, mitä pahantahtoisuus on ja kuinka sitä pystyttäisiin oikaisemaan, on taatusti useiden vakavampienkin konfliktien takana. Vitseistä tulee katastrofeja. Missä vaiheessa niihin pitää puuttua? Kun olimme nuorempia, mietimme, olisiko joku meistä kolmekymmentäluvun Saksassa tahtonut vaientaa Hitlerin, ja kuinka. En enää muista, mihin päädyimme. Szymborskalla on myös ihana runo sievästä Adolf-vauvasta. Kai nykyisellään olen sitä mieltä, että olisin koettanut keskustella velvollisuudentuntoisesti, mutta toisaalta - ei kai siitä olisi ollut senkään vertaa hyötyä kuin omista keskusteluistani ihmisten kanssa. On hetkiä, joina lähden juhlista yksin yöhön, koska tunnen, että aiheutan pelkkää surua ja tuskaa, missä kuljenkin. Enkö vain käynytkin kevättalvella mielenkiintoisen keskustelun? Mies sanoi, ettei häneen pidä ihastua, hän aiheuttaa vain surua ja tuskaa, ja vastasin samalla tavalla. Huvittavinta on, että luulen meidän enimmäkseen tehneen toisillemme hyvää. Ainakin itse olen saanut häneltä hirvittävän paljon. En olisi varmaankaan kyennyt myöhemmin keväällä rakastumaan, ellei hän olisi jaksanut itkemistäni ja ellei hän olisi sanonut, että jos tarvitsen sitä, tätä tai tuota selvitäkseni edellisen suhteeni ylitse, sitten niin pitää tehdä. On ystävyyttä, joka on niin suurta ja syvää, että sen edessä menee hiljaiseksi.)

Olen vähitellen nousemassa pinnalle. Säilyn kokonaisena suuressa huoneessa täynnä ihmisiä, pysyn jokseenkin hyväntuulisena jopa juhlissa, totean vain toveri Timolle ohimennen väsymykseni ja lähden aikaisin kotiin, kieltäydyn puhumasta vaikeuksistani sen kummemmin.

Mutta on ehkä reilua sanoa, että on vaikeaa, vaikkei olekaan niin tarkka määrittelyssä. Että ei osaa oikein luottaa siihen, että on syyskuun lopussa minkäänlaisessa kunnossa kenenkään palata. Että epäilen, että tämä on vain negatiivista pessimismiä - että maalailen piruja seinille hahmottaakseni ne tarkemmin, koska tarkasti hahmotettu on helpompi nitistää jne. - ja että oikeasti jaksan päivästä toiseen, olenhan ennenkin jaksanut. Ei tunnu siltä, että jaksan, mutta tiedän, että jaksan. Päätän jaksaa.

Eivät päivät ole vaikeita, aamut ja illat ovat. Ja yöt, joina ei saa unta, joina kulkee ulkona ja miettii ja on yksin. Eikä voi käsittää, miten siitä ihmisestä, joka eli turvallista elämää ja maailmaa ja heräsi joka aamu hymyillen, tuli äkisti epävarma, yksinäinen ja surullinen, sellaista rakkaus on. Että kadut ovat pitkiä ja väsyttäviä, kengät kuluneet vinoiksi ajatusten tapaan. Että asioista ei tahdo puhua ihmisten kanssa, koska ihmisten mielestä on kuitenkin enimmäkseen väärää mieltä omista asioistaan, ja on pisteitä, joissa on niin väsynyt, ettei jaksa vaihtaa hypoteesejaan. Ne vaihtuvat kyllä, eivät vain juuri tässä pisteessä.

On hetkiä, joina on paras kuunnella Regina Spektoria pimeässä huoneessa, Cool it Sista - silmähaude kasvoilla. Some days aren't yours at all, They come and go as if they're someone else's days, They come and leave you behind Some else's face And it's harsher than yours And colder than yours, laulaa Regina. Hetkiä, joina voi koettaa vain keskittyä hyvään ja erinomaiseen, koettaa painaa pahantahtoisuuden, ajattelemattomuuden ja välinpitämättömyyden ongelmat pois mielestä, koska suristessaan ja solmiutuessaan yhä takkuisemmaksi vyyhdiksi ne eivät ainakaan ole ratketakseen. On ajateltava toisenlaisia päiviä, aikoja. Sitä, kuinka herää jonkun vieressä, tönäisee tätä nenänpiillä poskeen ja sanoo huomenta, tai nousee mahdollisimman hiljaa sängystä ja lataa espressopannun ja sujahtaa sitten viereen ja vasta sitten tönäisee nenänpiillä ja sanoo rakastavansa (se ei kuulosta ikinä tyhmältä livenä, jos se on totta, mutta miltei aina tyhmältä kirjoitettuna: imelältä, epämääräiseltä ja vaivautuneelta), kuinka nukahtaa toisen hengityksen unirytmiin, kädet lämpimällä torsolla, peittojen sisässä. (Minä en ajattele niinkään, että tämä olisi joltakulta pois, vaikka tietysti se onkin - ihmiselämä on resursseiltaan rajallinen ajan ja huomion suhteen. Mutta tämän talven perusteella osaan sanoa, että itse en selvästikään jaksa vapaaehtoisen kansalaisjärjestötyön tapaista melko stressaavaa ja vaativaa, tavoitteeltaan puolimünchhausenlaista vääntöä, jos elämäni perusasiat eivät ole reilassa. Jos pelkään, väsyn ja itkeskelen, en taatusti jaksa juuri sillä viikolla suunnitella minkäänmoista tapahtumaa.)

On ajateltava hetkeä, jona hämmentyy siitä tosiasiasta, että on joskus kyennyt sanomaan jollekulle, ettei enää rakasta tätä, ettei enää voisi. (Koska tarkalleen ottaen se on valehtelemista - olisi korrektimpaa sanoa, ettei enää pysty elämään samaa asuntoa ja yhteistä tulevaisuutta, rakkaushan ei häviä mihinkään, kuten vaivautuneista asennoista myöhemmin ilmenee: vaivautuneista, koska ei voi käyttäytyä kuten kuuluisi.) Hetkeä, jona muistaa erään kerran ajalta, kun on kuusi, ja katselee lääkekaappia ja ajattelee, että aikuisuus se vasta hienoa on, ylettyy tuonne ja saa syödä vaikka koko painopakkauksellisen salmiakinmakuisia kerralla. Hetkeä, jona tajuaa, että joka ikinen muisto on toistumaton, erilainen. Eivät vain tapahtumat ole erilaisia: myös muistot niistä ovat. Joskus mietin, kummatko ovat todellisempia elämässäni tällä hetkellä, ammoiset kausaaliketjut käynnistäneet tapahtumat vai niistä tällä hetkellä vallitsevat mielikuvat, jotka valikoituvat ja painottuvat tämänhetkisten tarpeideni mukaisesti. (Molemmat ovat todellisia, selvähän se, mutta kummalla on suurempi kausaalinen voima tästä eteenpäin?) Hetkeä, jolloin ylittää jonkin itsen ja toisen välisen etäisyyden täysin ja esimerkiksi nuolee tämän varpaanvälit onnistuakseen selittämään tälle, miltä penetraatio saattaa naisesta tuntua. Tai kun toinen sanoo, että voi mainiosti tiskata, voisinhan minäkin, miksei siis hän, ja istahtaa hämmentyneenä työn ääreen ja ajattelee, että todentotta, luulin tämän olevan kotini, mutta nyt tämä on kyllä myös sinun kotisi, tätä myöten.

Hetkeä, jolloin harhailevat silmät terävöityvät, katseet sieppaavat toisistaan kiinni, kasvojen ilme pehmenee ja laantuu hymyyn, kasvaa kuin aalto, onnellisuus ja riemu loistavat lävitse, on kuin kasvot olisivat vain teoreettisesti muistettava kalvo ilmeiden alla, ja äkisti tuo kalvo vääntyy äärimmäisen menetyksen ja tuskan ilmeeseen, silmät painuvat umpeen, hengitys muuttuu katkonaiseksi, kaulajänteet ja niiden kiinnittyminen solisluiden luo näkyvät selkeästi, silmät rävähtävät auki. Ihmiset, joita muistelen tällä tavalla, ovat kaukana, kukin omalla tavallaan. Heidän muistamisensa tuottaa tuskaa, mutta on ainoa keino pitää pää pinnalla.

Sillä jos on keskityttävä hyvään ja erinomaiseen, niitä on ajateltava, niin suurta tuskaa kuin niiden kaukaisuus tuottaakin. (Olen itse kokenut suurinta hellyyttä ja kiltteyttä seksuaalisessa kontekstissa, ehkä siksi moraalisesti hyvän ja erinomaisen kuvastoni on valtaosin seksuaalista. Seksuaalisessa kontekstissa harvemmin dominoi samanlainen puoliaggressiivinen, näyttämishaluinen intressi kuin jutustellessa.) On pidettävä mielessä, mitä tarkoitetaan rakastamisella ja välittämisellä. Olkoonkin, että minulla ei ole tarkasti ottaen oikeutta olla pahoillani siitä, etten tiedä, milloin seuraavan kerran kykenen onnellisuuteen, ja että siitä huolimatta olen siitä pahoillani, ja että joka ikinen kerta ajatellessani hyvää ja erinomaista tuo kyvyttömyys olla kaipaamatta sitä raivostuttaa minut puolihulluksi muistuttaessaan moraalisesta kehittymättömyydestäni, on minun pidettävä katseeni siinä tiukasti.

Sillä jos en tee niin, vatvon vain huonoa oloani ja levitän sitä ympärilleni kuin ällöttävää limaa. Enkä haluaisin edistää huonoa oloa vaan hyvää.