Aikaa kadottamassa

Luen sanoja uudestaan ja uudestaan ja mietin, millaista maailmankuvaa ne ilmaisevat ja piilottavat. Että on helpotus tietää, että aika kuluu koko ajan. Mutta että ei kestä katsoa käsikkäin kulkevia pareja suutelemisesta puhumattakaan. Muistan ajan, jolloin en kestä katsoa suutelemista, en edes televisiosta. Vanhemmat sanovat kohteliaasti, että tilanne näyttää nyt siltä, että on viisainta laittaa silmät kiinni, jos ei kestä katsella. Suljen silmät, pidätän hengitystä.

Jossain vaiheessa huomaan, etten kuole siihen, että ihmiset suutelevat televisiossa. Edes henki ei salpaannu, eivätkä raajat vetelöidy. Mutta pitkään suljen silmät vanhempien läsnäollessa. Etteivät ne järkyty, ettei niitä ala huimata siksi, etten ole enää niin herkkä läheisyydelle, että tahdon huutaa ja juosta huoneeseen. Henki ei salpaannu eivätkä jalat vetelöidy myöhemminkään. Mutta pudottelen tavaroita ja kompastelen. Ja sanon tavuja nurinniskoin. Kun poika pyytää tanssimaan kautta rantain, totean että kiva biisi ihan totta joo, mikset sitten tanssi sitä, ja menen ulos, ja itken omaa mahdottomuuttani.

Mutta siitä on kauan, kauemmin kuin kesästä, jolloin luen Proustia ja ilahdun siitä, että joku muukin tuntee ajan hidastuvan, tempaisevan, pyörteilevän. Opettelen jopa tekemään madeleineja ja lehmuksenkukkateetä. Madeleineista en koskaan opi pitämään. Mutta lehmuksenkukkateetä on nytkin hyllylläni paketti. Ajattelen sitä, kun ystävätär sulkee Proustinsa puistossa. Mutta lehmuksenkukkatee muistuttaa enemmän kirjallisesta kaudestani kuin jostakin oleellisesta.

Ajatella, olen käyttänyt valkoisia miestenpaitoja ja solmioita erään kesän. Se siitä tulee mieleen.

Oleellisempi on Editha Pihlerin kamomillasalvan tuoksu, joka sekoittuu erilailla ladottujen kaakelien kuvioihin. Salvaa ei enää saa. Se tuoksuu äidin käsiltä, jotka taputtavat kosteutta kasvoille, illoilta pimeänlämpimänkosteassa, magnolioilta, gardenioilta, pelihalleilta. Ensimmäiseltä suudelmalta, samaa salvaa levitän ohimoille hermostunein sormiympyröin kävellessäni kotiin ylpeänä elämäni ensimmäisestä jutusta. Kävelystä sen näkee, sanon ystävättärelle. Ei silmistä, ei käsistä, vaan kävelystä. It's in his kiss ja paskat. Jalat eivät valehtele.

Tässä vaiheessa on vanhempien vuoro ummistaa silmänsä pienimmästäkin vihjeestä.

Lojumme iltaa laiturilla. Elämme vaikeaa aikaa. Olisi äkkiä tiedettävä, mitä tehdä, halutako lapsi ja jos, kenen kanssa. Ystävätär makaa, sukii sormillaan kiharoitaan suoremmiksi, pyörittää suortuvaa kerrallaan kasvojen edessä. Rintoihin sattuu, ne ovat turvonneet pinkeiksi ja painaviksi, rintaliivitkin painavat liikaa niitä, on oltava ilman, kestettävä vain, odotan kuukautisten alkamista.

En osaa ajatella aikaa kuten luennolla, jossa dosentti piirtää liitutaululle suoran ja haloo sitä yhä pienemmiksi paloiksi, ja siteraa väliin T.S. Eliotia ja kirkkoisä Augustinusta (jonka sietäisi olla bloggaajien suojeluspyhimys!), ja lopulta turhautuu siihen, ettei liitujen kanssa voi oikein esittää sitä, kuinka suora jakautuu vain pienemmiksi ja pienemmiksi siipaleiksi. Sinä talvena polvet ovat pahimmillaan, lääkäri kirjoittaa unilääkettä, jotta saisin nukuttua. En hae lääkettä ikinä. Tahdon oppia käyttämään polvia kipeyttämättä niitä, en tahdo oppia unilääkkeille. Koetan ajatella polvikivun sijaan jaettavaa suoraa, mutta nälkä saa aikaan sen, että ajattelen jaettavaa leipää, ja yhä pienempiä ja pienempiä muruja. Sitten ajattelen sitäkin, miten lopulta molekyylit jakautuvat atomeiksi, ja kuinka atomit ovat enimmäkseen tyhjää täynnä, tyhjää sykkivää energiaa, liikettä. Kuinka mikroaaltouuni viuhuttaa elektroneja nopeampaan tahtiin. Kuinka olen itsekin täynnä tyhjää, samoin ilma jota hengitän ja tuoli allani.

Eikä aika kulu tarpeeksi nopeasti, luentosalin jalkatila on kortilla, koetan työntää jalkoja suoriksi vuorotellen kummallekin sivulle. Suoristaa, koukistaa, mitä tahansa, jotta pystyisi muutakin kuin ajattelemaan kipua. Kulkeeko aika vai kadotetaanko se? Kulkeeko aika, kuljemmeko me ajassa, ajattelen? Kissa istuu vieressäni, rypistää kulmiaan aina vaihtaessani asentoa. Hänen käsialansa täyttää paperin laidasta laitaan pienin, tasavälisin kirjaimin. Minun paperissani on laajat marginaalit, ja suuret kirjaimet erottuvat pienistä selkeästi. Odotan, viisarit ovat liian hitaita.

Pystyn ajattelemaan enää polvien suoristamista. Toimin kuin vaahtokarkkitestin huonoin lapsi: ajattelen täyttymyksen kuumia ominaisuuksia. Polvien tuntua, kun ne saa ojentaa. Hengitystä niskassa, käsiä hartioilla, kuiskauksia. Rautatieaseman laituria.

Hän ei pysty enää lukemaan tekstiäni. Se on liikaa. Koettaa olla ajattelematta, ylipäänsä. Koska roskapöntöt näyttävät minulta, puut, unet. Mutta en osaa olla ajattelematta, heti kun lasken työn käsistäni, nostan suupieliä hymyyn, lasken kalenterista päiviä.

Löydän kadonneet aurinkolasit paperinkeräyspussin pohjalta, putoan itkuun. Kun makaamme ja istumme laiturilla ystävien kanssa eksistentiaalituskaa, jalka saa kylmää. Onnun viimeisen mäen kotiin, sattuu liikaa. Kiroan tanssitunteja ja täsmällisyyttä, jolla olen polkea hakannut lattiaan rytmiä. Ajattelen aivojani, mietin, mitä tarinat niille tekevät. Kulumia, luutumia. Ja muutosta, muokkautumista harjoitteiden mukaiseksi. Mikä on se minä, joka säilyy? Joku, jonka muut näkevät, mutta joka itselle on itsestäänselvyyksien ja ne rikkovien kriisien kalvo?

En kykene vakuuttumaan siitä, että aika kuluu suorana, joka on pilkottavissa pienempiin ja pienempiin palasiin. Minun ajallani on toisenlaisia rytmejä, se on vahvasti polyrytminen. On sydän, hengitys, askelet, selän kipeytyminen ja hyvinvointi, jalkojen rasitusvammojen ja kulumien kesäksi sulahtaminen ja syksyn tullen kolottaminen, ilon ja surun jaksot, viikot jolloin en itke kertaakaan, ja päivät jolloin tuskin kuluu tuntia parkumatta milloin särkynyttä juomalasia, milloin aurinkolaseja, joita etsimme ennen matkalle lähtöä. Ja mitä kaikkea olenkaan heittänyt vahingossa paperiroskikseen näiden vuosien aikana? Ja mitä kaikkea löytänyt sieltä, kuten Pablo Nerudan omistuskirjoittaman runokirjan, osoitettuna Jörn Donnerille. Ja vaikka aika ei kulu, olisi pian päätettävä, haluaako lapsen vai ei, koska kohta se on mahdotonta.

Ja aika kiertyy, pullistuu, paksuntuu, samentuu, kouristaa, sysäisee, sylkäisee, voimistuu, rakentuu uudeksi, odottaa, ei kohtaa täyttymystään, paksuntuu, samentuu, itkettää liikaa, hormonit työntyvät kasvoistakin lävitse.

Noukimme kesäkurpitsapastaa lautasilta, kaksi nyrpeää tyttöä. Istu sinä tuolilla, minä istun sängyllä. Kumpaakin sattuu, mutta emme puhu siitä nyt.

Ihmiset, jotka menetän. Unohdan nimet, kasvonpiirteet. Vuosien päästä näemme jonkun toisen häissä, katsomme mietteliäästi. Mehän tunnemme jostakin. Kuinka kauan siitä onkaan. Tai vaalilautakunnassa. Varja, sepä hassua. Lapsena parhaan ystäväni nimi oli Varja. Minä olen se Varja. Mutta eikö sinulla ollut punaiset hiukset? Taisivat ne lapsena olla punertavammat, kuvissa näyttää siltä. Mutta minähän harmaannuin jo kuusivuotiaana. Varja, mikä sattuma. Emme halaa. Eihän lapsenakaan halattu. Varja, sain sinulta sen kirjan, jonka ojensin tänä vuonna ystävälleni kaukana, samana päivänä, jonka iltana raahasin reppuni Kerubivompatin luokse ensimmäistä kertaa ja moitin tätä pöljästä parrankasvatusideasta.

En tahdo rakastua, mutta minulta ei kysytä mitään. Mikä osuu kohdalleen? En usko taivaankappaleiden näkymättömiin käsiin, mutta uskon äänensävyihin, tuoksuihin. Äkisti kaikki osuu kohdalleen, ja pelkään pahemmin kuin kymmeneen vuoteen. Mitä tämä on? Tämä tuntuu joltakin. Asiat viuhuvat ohitse, kesä imeytyy ihoon värinä, juna lähtee.

"Sinä selviät", sanoo ystävä.

Tietenkin selviän. Olen mestari kadottamaan aikaa. On vuosia, joina en muista tehneeni mitään oleellista. Olen kulkenut kasvilta toiselle, miettinyt, millainen olen ja mitä minun pitäisi tehdä, kuinka saisin ihmiset onnellisiksi. Olisiko jokin keino. Keittänyt jasmiiniteetä.

Myöhemmin paljastuu, että sinäkin pidät jasmiiniteestä. Ehkä minä voin olla jonkinlainen, jos minulla on ystävä, joka osaa myös kulkea rannalla hiljaa ja kerätä laukkuun kiviä, jotka hiertävät kameraa. En tahdo ajatella, ketkä kaikki olen unohtanut kymmenen vuoden kuluttua. Kun luen päiväkirjaani kymmenen vuoden takaa, mainitsen siinä useita nimiä, jotka eivät sano enää yhtään mitään. Hän ja hän piti tieteenfilosofisesta näkemyksestäni ja ehdotti, että sitä olisi hyvä soveltaa persoonapsykologiaan.

Siinäkö vaiheessa lakkasin ajattelemasta, että henkilö olisi jotakin todellista teoreettisen konstruktion sijasta? Vai kun nimet muuttuivat vain nimiksi, eikä ollut edes yksinkertaista muistoa siitä, että tyttö, joka antaa kirjan, on Varja. Että Varja muisti minut vuosien jälkeen. Että ala-asteen opettaja, joka sentään opetti minua neljä vuotta, ei muistanut.

Että kun entinen alkaa puhua, säpsähtää. Oliko hänen äänensä tosiaan tuollainen? Mutta se onkin vain vodka ja valvominen. Ja sitä edellinen, viimeksi hän ei enää puhu unista, joissa edelleen kuljen. On helpotus kuulla, ettei kulje jonkun unissa. Minun ei tee pahaa katsoa käsi kädessä kulkevia eikä suutelevia.

Mutta minun tekee pahaa ajatella, kuinka aika kuluu, kuinka en saa siitä mitään otetta. Kuinka siinä häviää aina, hienot suunnitelmat kariutuvat, alkaa ihannoida suunnitelmaa b, oppii luopumaan, pyöristyy. Tekee pahaa ajatella, että aika voitaisiin kiskaista suoraksi liituviivaksi ja jakaa yhä pienemmiksi ja pienemmiksi paloiksi.

En osaa iloita sitä, että miljoonasosa kerrallaan odotusaika lyhentyy. Koska kun yksi odottaminen päättyy, alkaa jokin toinen. Ja kesä on pian ohi, kulumat särkevät niin että tällaisina iltoina tuskin kulua voi kutsua kävelemiseksi. Ja katselee kaikkea vodkan korkeudesta, vodkan ja väsymyksen, ja näkee ihmisten liikkuvan suurilla kentillä valojen ja varjojen halki, lähenevän ja loitontuvan.

Minulla on yksi ystävä, johon olen tutustunut kuusivuotiaana. Toinen, johon olen tutustunut ollessani kahdeksan. Seuraava, kun olen ollut yhdeksäntoista. Kerubivompatin tapaan samana päivänä, kun tutustun Mattiin ja Mikkoon. Viin näen ensimmäisen kerran kolmikymmenvuotispäivilläni. Silloin kaikki on vielä turvallisen tutun tylsästi, aika seisoo, siihen on kertynyt sakkaa. Mutta jo pian se kiertyy, pullistuu, paksuntuu, samentuu, kouristaa, sysäisee, sylkäisee, voimistuu, rakentuu uudeksi, odottaa, ei kohtaa täyttymystään, paksuntuu, samentuu ja niin edelleen.

Ajattelen pyörteeseen liidulla piirtelemistä. Liitu peseytyy pian pois, ketä viivat ilahduttavat. Mutta voi olla terapeuttista vedellä niitä. Että voi sanoa, että on jo kaksi yhdeksäsosaa edessä: edessä, koska ne näkee ja pystyy luokittelemaan, ja ne loput seitsemän, ne ovat arvoitus. Ajattele suhteellisesti: peruskoulusta kaksi luokkaa jo ja niin edelleen. Meneminen kolmannelle, pelottava mies luokanvalvojana, ystävä, jonka kanssa istumme valkoviiniä. Emme me sitä silloin ajattele tietenkään.

Jos joku kysyisi minulta ajasta, en taitaisi osata siteerata sen viisaammin kuin dosenttikaan.
En ole varma, kuluuko aika lainkaan, vai kuluuko ihminen. Nyt, kun yöt viilenevät, mutta kengät ovat edelleen avoimia, kulumat nivelissä muistuttavat siitä, että rajallisuus on prinsiipeistämme tuntuvin.