tiistai 8. elokuuta 2006

Tylppä kipu

Koetan kirjoittaa rakkauskirjettä, mutta ei siitä mitään tule. En osaa ilmaista itseäni. Rakastuminen on liian monimutkaista. Ilmaukset kuulostavat typeriltä. Lopulta lähetän sähköpostilla sellaisen valituslitanian, jossa siteeraan Kristevaakin, joka valittaa samasta asiasta - kuinka juuri rakkaus on se alue, jossa sanat loppuvat, eivät määrity, ovat hankalia. Vasta lähetettyäni sähköpostin tulen ajatelleeksi, että ihminen, jolle kirjoitan, ei problematisoi kieltä lainkaan.

En muista sellaista aikaa kohdaltani lainkaan.

Voiko toisen ikinä tavoittaa sanoilla? Tai itsen? Ei, eikä sanoja ole edes tarkoitettu siihen. Niillä voi viitata, vihjata, mutta ei voi odottaa niiden ulottuvan perille saakka. Jos edes puolitiehen, loistavaa. Huomaan ponnistelevani kohti jotakin omituista tekstuaalista transsendenssia ja suutun itselleni kovasti. Ei minun pitäisi sentään noin naiivi olla, ei enää. Vesijuoksen, silmissä sataa taas valkoista lunta, ei ole nälkä. En pysty myöskään oikein nukkumaan. Koetan keskittyä kaikin voimin positiiviseen. Mutta olen täynnä asioita, joita tahtoisin esittää jollakin tavalla, eikä mitään keinoa ole.

On asioita, joita olen hämmästynyt. Kuinka toiselle antaa anteeksi sellaista, mitä ei itselle antaisi: hampaiden keton aamulla, ennen kuin ne kerkiää pesemään, suudellessa. Kuinka se, että toinen kaivaa sormella korvasta vaikkua ja pyyhkii paidanhelman sisäpuolelle, ällöttää ihmisiä enemmän kuin se, että itse tekee samoin. Kuinka ystävä suuttuu kertoessani, että olen auttanut siivoamaan ja maannut vatsallani toisten parisängyn alla ja ojennellut sieltä käsin ammoisista sukupuolilimoista kovettuneita vessapaperimyttyjä. Kuinka jostakusta kuollut jyrsijä on ällö, mennään äkkiä pois.

Kun löydän uimastadionilta kotiin pyöräillessäni oravan, melkein kiskaisen jarrut pohjaan keskellä ylämäkivauhtia, alikulkutunnelissa. Oravan kallo on murskaantunut, sen pienen pään takana vielä punerva veriläikkä. Kaarran sivuun, palaan eläimen luokse. Seison ja tuijotan sitä aikani, autot imeytyvät ohi välinpitämättöminä. Tahtoisin ottaa oravan, tunkea sen uimapukukassiin, kuljettaa sen metsään jonnekin autonäänien ulottumattomiin, kaivaa maahan kuopan, laskea sen nukkumaan sen arvolle sopivalla tavalla.

Mutta eläin ei nuku, se on kuollut. Ei sillä ole enää mitään väliä.

Pienet tassut ovat kihartuneet viehättävästi. Puuhkahäntä ja korvatupsut ovat paikallaan. Asento on luonteva, vain läiskä pään luona paljastaa, ettei kaikki ole kunnossa. Koska seison keskellä pyörätietä, minulle soitetaan kelloa. Itkettää. Lopulta päätän jättää eläimen niille sijoilleen, koska toisaalta ei ole moraalista myöskään lakaista ongelmia maton alle.

Olen oravasta niin järkyttynyt, ja sanattomuudestani, ja tästä kaikesta kosketuksen ja onnellisuuden poissaolosta, etten muista ennen kuin iltakuudelta, että olen työntänyt aamupuuroni mikroaaltouuniin, mutten koskaan ottanut sitä ulos. Syön aamiaisen iltakuudelta herättyäni ensin yhdeksältä, kuntoiltuani puolitoista tuntia, hoidettuani päivän työt ja niin edelleen - ilman ruokaa.

Tahtoisin mennä katsomaan äitiä, mutten jaksa. Päivä on liikaa, pelkään, etten osaa olla itkemättä, jos saan rahtusenkin myötätuntoa. Äiti kuulisi väsymyksen heti äänestäni, sanoisi, että minua itkettää. Enkä osaisi enää lopettaa. Ei. On istuttava kotona, koetettava psyykata itseään kahteen seuraavaan päivään, jotka ovat lomani. En aio nähdä silloin ketään, ihmiset ovat nyt vain hieman liikaa, tarvitsen tilaa hengittää ja ajatella, haluan pystyä nukkumaan. Vaikka ihmisiä on mukava nähdä, olen niin kierroksissa heitä nähtyäni, etten pysty nukkumaan seuraavana yönä.

Ja perjantaina on jo juhlat, ja lauantaina toiset, siihen mennessä on pystyttävä rauhoittumaan. Nurmikot ovat kuivia, kurkutkin katkeria. Asiat jäävät tekemättä, mutta kuollutta oravaa jaksan itkeä. Enkä halua, että minua halaa kukaan muu kuin se, joka on kaukana. En pidä julkisesti parkumisesta omalla kohdallani, vaikken oikeastaan järkyty lainkaan toisten itkusta (minusta se on luonnollista, koska itken usein montakin kertaa päivässä, kun on tällainen kausi - vaikka sitten toisaalta esimerkiksi alkukesästä en juurikaan parkunut). Surussa on jotakin hyvin yksityistä, surra pitää saada yksin, jos ei saa surra sen kanssa, jota vasten tahtoisi parkua, joka osaa suhtautua siihen lempeästi, niin että se tuntuu oikealta.

Suru ja kaipaus ovat pohjimmiltaan hyvin epäsosiaalisia tunteita, muistuttavat oikeastaan enemmän jonkinlaista tylppää kipua kuin mitään tarkkaa, eriteltyä informaatiota kehollisesta tai mistään muustakaan tilasta (jotka nekin tiedetään kehon kautta - siksi suru hämärtää kaiken). Ne voi jakaa vain sellaisen kanssa, joka on jo osa minua, tai jonka osa jo olen. Jonka haavasta voi nuolaista verta epäröimättä, jonka raajat sekoittuvat omiin raajoihin maatessa viltillä heinäpellossa, auton märistessä ohi mesimarjoin reunustettua maantietä. Tie peltoon näyttää hirvien tieltä. Tien varressa seisoo katoton lato.

Heinäpelto on taatusti jo keritty eikä polkua enää löytäisi.

Haluaisin edes yhden sanan, jonka voisin lähettää kauas. Koetan keksiä sellaisen sanan, josta ei voisi erehtyä. Mutta ihmiset pitävät eri asioista. Jollekulle marsipaani olisi ylistys, toiselle hirvitys. Jos sanon taivaan olevan Astrud Gilberton äänen värinen, en voi tietää, mitä toinen ajattelee. Kysyykö, kuka se on. Ja mitä taivas tähän liittyy. Ei minulla ole oikeutta olettaa, että joku voisi ymmärtää minua. Jos kirjoitan, että rakastan, mitä se tarkoittaa. Sitäkö, että en muista syödä, kun et ole täällä, ja että minua itkettää aina, kun näen runohyllyssä sinua odottavat aurinkolasit, minun täytyy nostaa ne jonnekin piiloon. Että en ole enää itseni, että minut on revitty kappaleiksi. En muista enää, millaista on olla varma, saada osoittaa, mitä ajattelee ja tuntee.

On niin pitkä aika siitä, että olen kävellyt käsi kädessä, tai tiiviimmin kietoutuen, ja olemme seilanneet keskelle tietä, koska kumpikaan ei katso, minne ollaan menossa. Ja herännyt äkisti: mehän olemme jo ylittäneet keskiviivankin. Ettemme jäisi auton alle. Olisi varmempaa kulkea ojaa, mutta palaamme vain pientareelle, ja osoitan kasvit. Tunnistan, nimeän, toistat nimet perässä. Pian nimeät ne itse.

Olen antanut sinulle jotakin arvokasta. Mesiangervon, harakankellon, mäkikuisman, niittyleinikin, puna-ailakin, valkoailakin, kurjenpolven. Näet ne saatuasi nimet. Et näe vain kukkia pientareella, vaan näet täsmälliset, kehittyvät muodot, joilla on oma paikkansa ja aikansa. Mesimarjan. Etsin mesimarjoja koko lapsuuteni isän kerrottua, miten hyviä ne olivat ja kuinka niitä ei ole enää juuri missään. Mutta me löydämme niitä kokonaisen tienpientareellisen, enkä ole uskoa silmiäni. Olen kolmenkymmenenyhden ja löydän ensimmäisen mesimarjapaikkani etsittyäni niitä koko lapsuuteni ja luovuttuani sitten jo koko ajatuksesta. Tiedätkö mitä nämä ovat. Et tiedä. Maista, käsken. Oletko varma, että voi syödä, olen, ota vain. Katso nyt, en minäkään tähän kuole. Vähän kuin vadelma, mutta parempaa. Kauppahallissa osoitan vaitonaisena pienen mesimarjahillopurkin hintaa. Ja eivätköhän ne ole viljellyistä poimittuja, mietin, mutten sano.

Mutta vaikuttaisin omituiselta, jos lähettäisin tekstiviestin, jossa lukisi: mesimarjoja. Koska se, joka saa viestin, ei ole etsinyt mesimarjoja koko lapsuuttaan, ei ajatellut sitten ymmärtävänsä isäänsä, jos saisi mesimarjoja kourien täydeltä. Hän on kulkenut tietä kymmenet kerrat, muttei ole huomannut marjoja eikä tallonut peltoon polkua.

Kun saavun mökille, hämmästyn peittoa sängyllä. Kääntelen sitä, en ymmärrä. "Tämä on aivan samanlainen kuin isoäidin tekemä peitto", sanon ääni täristen. Onko minua huijattu? Onko se sittenkin jokin tusinapeitto, jonka isoäiti on vain valehdellut tehneensä, eikö hän sittenkään valinnut noita kankaita juuri minua ajatellen, kuten väitti? Vomp katsoo kummasti, sanoo, että se on isoäidin peitto. Hän vain lainasi sitä peitokseen kuoromatkalleen, toi sen tänne, levitti sängylle, jotta tuntisin oloni kotoisaksi.

Istun alas, huimaa. Silitän peittoa.

Sanat ovat vaikeita, koska ne ovat ulkopuolisia. Niillä voi valehdella. Mutta maailma ei valehtele. Se ei väitä eikä lupaa mitään. Se ei edes totea, se vain on. Odotan ja kaipaan kuin maailma, ilman sanoja. Se tuntuu omituiselta, koska olen niin tottunut tunnistamaan ja nimeämään asioita, järjestämään massaa suvuiksi, lajeiksi ja yksilöiksi.

Ja jotkut päivät ovat pelkkää tylppää kipua, joka ei jäsenny kuinkaan.

6 kommenttia:

Obeesia kirjoitti...

Miten kaunista kieltä!

Eufemia kirjoitti...

En ole tainnut koskaan syödä mesimarjoja. En ainakaan tuoreita.

En nyt jaksa etsiä sitä kirjoitusta (monikko kävisi), jossa sanoit, ettei ihminen päätä rakastua, joten tuumin tässä. Oikeasti pitäisi kyllä vielä tehdä töitä.

Ensinnäkään en minäkään osaa päättää rakastua. Mutta osaan erinomaisesti olla rakastumatta, sen voi siis kyllä päättää. Päätös on tosin hyvä tehdä etukäteen, eli ei siihen tarvita kuin itsen tietynasteinen sulkeminen muilta ihmisiltä. Syitä haluta niin voi olla monia.

Ihmisten rakastumiset eivät vaikuta kovin sokeilta - ja mieletöntä kyllä, jos joku rakastuminen oikeasti vaikuttaa sokealta, rakastunutta koetetaan helposti herätellä huomaamaan kohteenvalinnan kelvottomuus. Käyttäydytään siis aivan kuin ihminen päättäisi itse rakastumisestaan.

Minusta vaikuttaa myös mahdolliselta tukahduttaa halu toiseen, halu olla toiselle mieliksi, aika vahvakin ihastus. Tukahduttamisen haluaminen on sitten eri juttu. - Ehkä monessa niistä tilanteista, joista saatettaisiin sanoa, että orastanut ihastus vain sammui, kävikin itse asiassa niin, että huomasi haluavansa sammuttaa ihastuksensa?

Pitäisi varmaan joutua tilanteeseen, jossa haluaisin rakastua johonkuhun tiettyyn, mutten osaa; tuollaisestahan puhutaan. En näet ole koskaan halunnut rakastua sellaiseen, johon en ole ongelmitta osannut rakastua.

En tahtoisi myöntää todeksi väitettä, ettei ihminen päätä rakastua, mutten tahtoisi kiistääkään sitä. No, jatkan työntekoa.

Näkymätön tyttö kirjoitti...

Minä luulen löytäneeni mesimarjapaikan, tai paljon lehtiä jotka eivät ole lillukan eivätkä mansikan, marjoja siellä ei ollut. Minäkin olen etsinyt mesimarjoja pitkään, muistan kerran lapsuudessani saaneeni maistaa yhtä. Oulusta löysinkin jo yhden paikan mutta se on aivan moottoritien vieressä.

Veloena kirjoitti...

Eufemia, kirjoitat: "Pitäisi varmaan joutua tilanteeseen, jossa haluaisin rakastua johonkuhun tiettyyn, mutten osaa; tuollaisestahan puhutaan. En näet ole koskaan halunnut rakastua sellaiseen, johon en ole ongelmitta osannut rakastua."

Huh. Minä en ole varmaan halunnut rakastua (ongelmitta rakastuminen kuulostaa jo mahdottomalta an sich) ylipäänsä ikinä kehenkään. Ajatus siitä, että haluaisi rakastua johonkuhun tiettyyn, kuulostaa hillittömän omituiselta. Jaa-a, ehkä tässä on määritelmäero rakastumisen käsitteessä. Ehkä tuolla voitaisiin tarkoittaa jotakin sellaista kuin ajatusta, että tämä ihminen on kaikin puolin mukava, ihan viehättäväkin, hänen asiansa ovat kunnossa, hän on hyvä ihminen, ja epäilemättä juttu/arki (mitä nyt kukin milloinkin on kärttämässä) hänen kanssaan olisi valtapuolin ylentävä kokemus - mutta että en MINä HÄNTä luojaparatkoon halua.

Minulle tuommoinen on kyllä myös vierasta. Se johtuu siitä, että (toisin kuin Freud, josta tämänkertainen otsikkositaatti puhuu Kristevan käsityksin) minusta rakastuminen tuo ihmisistä esiin varsin pönttöjä piirteitä. Szymborskalla on tästä hieno runo.

Koska on aamu, siteraan sen tähän.

runo KIITOKSET, suom. Jussi Rosti

"Olen paljo velkaa niille, joita en rakasta. Helpotuksen, jolla huokaisen, että he ovat läheisempiä jollekulle muulle. Ilon, että minä en ole heidän lampaidensa susi. Minulla on rauha heidän kanssaan ja vapaus heidän kanssaan - tätä ei rakkaus voisi antaa eikä kykene ottamaan pois. En odota heitä ikkunalta ovelle. Kärsivällisenä, melkein kuin aurinkokello, ymmärrän, mitä rakkaus ei ymmärtäisi, annan anteeksi, mitä rakkaus ei milloinkaan antaisi anteeksi. Tapaamisesta kirjeeseen ei kulu iäisyyttä, vaan vain muutama päivä tai viikko. Matkat heidän kanssaan onnistuvat. Konsertit tulevat kuulluiksi, kirkot nähdyiksi, ja maisemat teräviksi. Ja kun meidät erottaa seitsemän vuorta ja jokea, nuo vuoret ja joet löytyvät kartalta. On heidän ansiotaan, jos elän kolmessa ulottuvuudessa, tilassa, joka ei ole lyyrinen eikä retorinen, jonka horisontti on todellinen, liikkuva. He eivät itse tiedä, kuinka paljon pitelevät tyhjissä käsissään. 'Minä en ole heille mitään velkaa' - sanoisi rakkaus tähän avoimeen aiheeseen."

Minusta tuossa on hienosti laitettu kaikki se, mikä rakastumisessa on niin saamarin ärsyttävää. Ja minkä vaivan koetan nähdä kerta toisensa jälkeen, että pysyisin rauhallisena, vapaana, selkeänä, että muistaisin, ettei minulla ole oikeutta toivoa mitään - toivoa on jotakuinkin sama kuin toivoa pettymyksiä, huh, kuulostaapa stoalaiselta - vain todetakseni, että kävellessä hartioiden ympäri kiedottu käsi ja tietty hellyyden ilme keskustellessa romuttavat kaiken järkeilyn.

Tietysti tähän voi suhtautua myös haasteena, kai se on ainoa vaihtoehto. Haastaa itseään, jotta onnistuisi noihin samoihin kvaliteetteihin myös silloin, kun on rakastunut. Koska se on kuitenkin jonkinlainen inhimillisyyden mittari. Että jaksaa olla aurinkokellon kärsivällinen eikä sotkeennu romanttisen rakkauskäsityksen "en voisi olla kenenkään muun kanssa onnellinen!" -soopaan. (Koska voisi aivan mainiosti olla - vaikkei ehkä haluaisikaan. Eivät ihmiset rakastu optimaalisesti vaan satisfioiden: valitsevat näkyvistä pahoista pienimmän.)

Tuo Szymborska on tajuttoman hieno, koska se ironisoi niin taitavasti sitä jos minulla ei olisi rakkautta -litaniaa ja osoittaa, kuinka hirviömäinen romanttinen rakkauskäsitys on ja kuinka pielessä on ajatella, että rakastuminen olisi sama asia kuin rakastaminen (jonka ainakin itse liitän vankemmin ystävyyteen kuin romanttiseen liehaamiseen).

Eufemia kirjoitti...

Joo, olen lukenut tuon Szymborskan runon useampaankin otteeseen, se on hämmentävän, yksinkertaisen nerokas.

Mutta kyllä minä olen hyvin tosissani halunnut rakastua silloin erittäin harvoin kun olen rakastunut, ja rakastua silloin juuri johonkuhun tiettyyn. En osaa sanoa kumpi on tullut ensin, halu rakastua vai rakastuminen.

Totta kai rakastuminen on ärsyttävää, joutuu tappelemaan kaiken sen kanssa, mistä Szymborska tuossa puhuu, menettää viileänsä, muuttuu avuttomaksi - mutta ei se mitään. Onpahan haastetta, kuten sanot, kun koettaa kohdella sitä ihmisparkaa, johon on rakastunut, ystävänä eli rakastavasti - kuten jo sanot. Lisäksi rakastuminen muistaakseni nyrjäyttää aika hyvin aistimaan maailmaa aika jännällä intensiteetillä; siitä pidän.

Romanttisia rakkauskäsityksiä on niin monia ... mutta sen osalta,mistä taidat puhua, olet kyllä aivan oikeassa.

Filosofian uimamaisteri kirjoitti...

Ihminen, tämä ainakin, päättää rakastua, olla valmis rakastumaan. Muistaakseni Näkymätön tyttö sanoi taannoin suunnilleen näin: "Toivottavasti en rakastu keneenkään renttumaiseen" (renttumaisen paikalla varmaankin toinen adjektiivi - ja pahoittelen, jos muistan kokonaan väärin), mikä tuntuu aivan vieraalta. Kuin Tunteiden armoilla ja Kärsimykseen valmiina Rakkauden takia. Jos toinen on renttumainen, en tokikaan rakastu häneen, olettaen että renttumaisuus on minusta erittäin epätoivottavaa.