Varjojen tie

On jo puolenyön, kun alan tehdä lähtöä punaiset vaelluskengät jalassa. Haluaisin ajaa metsää myötäillen, samaa reittiä kuin tullessakin, tyhjien lehmilaitumien poikki ja hiljaisen metsän läpi. Metsän, joka moikuu keväällä korviahuumaavasti ja kesän taittavana yönäkin vielä hiljaa, valoisana. Yönä, jolloin kiipeämme lintutorniin ja makaamme tuijottaen taivaan vaaleutta ja ilma on kostea ja ajatus öiden pidentymisestä vihloo kuten joka vuosi. Nyt metsä on tumma, kuiva muuri peltojen takana.

Olen ajatellut ajaa mustuudessa, pyöränvalo hiekkatietä piirtäen, taskulampunvalo Blue Velvetistä. Muurahaiset korvassa, veitsi keittiössä. Ruusut ja turkoosi taivas. Kuvat risteilevät päässäni.

Mutta äiti kieltää. Äidistä on ylipäänsä hulluutta tulla polkupyörällä, koska joudun poistumaan pimeän tultua. Pelloilla voi liikkua miesseurueita, sanoo äiti merkitsevästi. En viitsi alkaa kiistellä siitä, missä miesseurueet saavuttaisivat tavoitteensa tehokkaimmin. Tuskin tyhjillä lehmilaitumilla, sänkipelloilla ja ruovikoissa. Puhumattakaan siitä, että he joutuisivat ensin kaivamaan sisältäni kuukautiskupin.

Mutta lupaan äidille mennä tiereittiä. Niinpä ajan asfalttitietä, jonka natriumlamput sävyttävät kelmeällä oranssillaan. Ohi jyrisee rekkoja. Kuu on kirkas ja pyöreä. Siinä ei ole mitään kelmeän heraista. Enkä näe lintuja ilmassa, vaikka jos tarkasti katsoo, usein pimeiden peltojen yllä liikkuu yhtäkaikki lintuja. Poljen pyörääni, ajattelen pahuutta. Onko se aina pelkkää ymmärtämättömyyttä?

Kuu peilautuu jokeen. Joki on jaettu kahteen haaraan, hyötyhaaraan ja kalahaaraan. En osaa päättää, kumpi on kauniimpi kuutamossa. On tuskin kovin pimeää, metsästäjäkulttuureissa täysikuu oli parasta saalisaikaa. Heillä ei ollut pyöränlamppuakaan. Seison, rekat täristävät ohi epäsäännöllisin väliajoin. Palstalla näkee yllättävän hyvin, vaikka lähimpään valoon on matkaa. Otan kurkun aamiaiseksi.

Hevoset seisovat haassa. Ojentelen niille siankärsämöä, koska aitausalue on kaluttu. Hevosen pään koko herättää kunnioitusta. Osaisinko enää olla näiden kanssa? Olin niiden kanssa vuosikausia, eivätkä ne koskaan olleet erityisen hankalia minulle. Eivät ikinä ihmisten mittakaavassa. Hevosten kanssa oli helppoa: Lähestyi rauhallisesti, eikä vaikeuksia ollut odotettavissa. Oli luontevaa nojata lapaan tai lämpimään kylkeen, painaa poski karvaan ja antaa käsivarsien kurottua selän yli lämpöä pitkin lappeellaan. Ruohnuttaa korvan takaa. Puhallan hevosta sieraimeen, se puhaltaa takaisin. Jotakin sentään muistan ajalta, jolloin oli syytä epäillä kaikkia perheen ulkopuolisia vihamielisiksi.

En osaa pelätä pimeää kuten äiti. Äiti ottaa taksin jo hämärässä. Seison hevoshaan vieressä pimeässä ja ojentelen keskellä yötä siankärsämöitä liinakoille. Kuu loistaa lepän lehvistön läpi. Kaikki on rauhallista, ei ihmisiä. En osaa pelätä pimeää, sillä pimeä on vain varjo, jonka maa heittää kylkeensä toisen kyljen kylpiessä auringossa. Ei ole esinettä, jonka kaikki kyljet olisivat yhtä aikaa taittamattomassa luonnonvalossa.

Kun ajan kotiin, ajattelen väpättävää pyöränvaloa ylämäessä uudella tavalla: sekin on aurinkoa. Aurinkoenergia sitoutuu kasveihin, minä syön kasveja, sisälläni monimutkaisissa operaatioissa tuo energia muuntuu lihasteni käyttövoimaksi ja lämmöksi, sisäänhengityksen palje puhaltaa hapen keuhkon kalvojen läpi vereen, punasolut syleilevät happea, vievät sen reisilihaksiin. Liike-energiana auringon ihana ydinräjähdyslämpö ja -valo siirtyy välityksen kautta takarenkaaseen, ja takarenkaan liike työntää eturengasta pyörimään. Eturenkaan keskeltä napadynamo sieppaa liike-energiaa ja muuttaa sen takaisin valoksi, joka kulkee edelläni. Reidet, ajattelen, aurinkoreidet. Mutta kun mäen päällä nostan oikean kämmeneni vasemman solisluuni päälle, tunnen lihasten siellä saakka värähtelevän polkemista.

En tahtoisi jaksaa viimeistä ylämäkeä, mutta kotiin on päästävä. Vilistän pizzerioiden ja kapakoiden valojen välistä. Kaikki rakkaani ovat toisaalla, koti tyhjä, kissa on ryöminyt piiloon paperikassiin. Se kömpii unisena esiin vasta ehdittyäni hätääntyä, käpertyy harmaaksi palloksi kylkeen, kehrää. Ajattelen maapalloa, sen kaarevaa kylkeä, auringonlämmintä asfalttia ja aroa ja junaa arolla.

Uni viivyttelee. En osaa kuvitella maailmaa, jossa kukaan ei pelkäisi. Mutta näen lyhyitä häivähdyksiä onnesta. Naapurissani asuva vaitonainen jättiläinen on alkanut seurustella mukavan pienen naisen kanssa. Sen jälkeen kun nainen sanoo minulle kerran hei rapussa, mieskin on alkanut sanoa.

Olen ikävästä tiskirättinä, rei'illä ja kalmeanraidallinen mytty. Eikä sadetta tule tänäkään yönä näppäilemään kaupunkia.