Jääräpäisyydestä jälkiviisaasti

Minua ei huvita mennä ulos, koska ulkona törmäisin todennäköisesti ihmisiin, joiden yliannostuksesta kärsin dramaattisissa mittasuhteissa. Siispä istun sisällä ja luen Wittgensteinin Varmuudesta. Selaan sitä edestakaisin, polveillen. Niin, nyt on helppo huomata, kuinka totta on, että pragmatisteilla ja myöhäiswittgensteinilla on hyvin samanlainen hahmo käsitejärjestelmän muodostumiselle, rakenteelle/prosessille ja sille, miten maailma ihmiselle on.

Wittgenstein on ainoastaan puristisempi käsitteen "tieto" suhteen.

Tuntuu typerältä vaikuttua samankaltaisuudesta järjestelmien välillä: nämä herrat elivät samalla planeetalla, kuuluivat samaan eläinlajiin, heillä oli samantyyppinen koulutus, ajallisestikin he olivat kovin lähellä. Tyylillisesti eivät, mutta kun lukee huolellisesti, huomaa samankaltaisuuden.

Tällä erää olen lähinnä huvittunut siitä vastustuksesta, jota kohdistin lopputyönohjaajani neuvoon viitata Wittgensteiniinkin niissä kohdin, jossa yhteys oli ilmeinen ja joissa ilmaisin, että tuohon yhteyteen viitataan tutkimuskirjallisuudessa runsaasti. Minua raivostutti se, että ilmapiirissä, jossa opiskelin, Wittgensteinista oli tehty jonkinlainen puolijumala, peruskivi, fundamentti. Kun kerran osaan selittää tämän ilman Wittgensteinia, miksen tekisi niin, järkeilin jääräpäisenä, antamatta periksi pienelle nalkuttavalle äänelle, joka toisti, että viittauksista pidettäisiin. Mutta en voinut antaa itseni taipua moiseen konformismiin vaan pidin kiinni siitä, että graduni käsittelee muuta kuin pyhää Wigua.

Jälkeenpäin ajatellen asia ei tunnu kovinkaan tärkeältä. Ei ole mitään väliä sillä, olisiko lopputyössäni ollut myös muutama puolijumalan lause. Kun jostakin paikasta, jonkin auktoriteetin piiristä etääntyy, voimakkaat vastareaktiot auktoriteetin toki myöskin irrationaalisiin ja perusteettomiin mieltymyksiin vaikuttavat yhtä hupaisilta kuin yksittäisen anarkistimuurahaisen päätös kantaa havunneulasta poikittain tai erään lapsen kiukuttelua väärällä jalalla noustua: en laita tätä päälle, tämä on liian kuuma, enkä tätä, tämä on liian kylmä, enkä ainakaan tätä, sillä tämä on liian sopiva!

Tavallaan kyky seistä omissa päätöksissään ja omilla jaloillaan on miellyttävä piirre - ihmiset, jotka tekevät aina kaiken juuri kuten olettavat odotettavan, "koska niin pääsee helpoimmalla" (en ole lähestulkoonkaan varma, onko asia näin - odotukset ovat usein ristiriitaisia eikä niiden täyttämisestä läheskään aina palkita) ovat vaarassa lipsahtaa toiseen ääripäähän, jossa kaikista moraaliperiaatteista tingitään, jos niistä tinkiminen on oletusarvo - mutta riski ylilyönteihin on ulkoakäsin tarkastellen suuri.

Kun lueskelen Wittgensteinia puhtaiden lakanoiden välissä makoillen, kaakaota siemaillen, koetan keksiä metaforan pienelle jääräpäisyydelle, jota harjoitin kieltäytymällä siteeraamasta Wittgensteinia: Matkustajaa, joka kieltäytyy käyttämästä vieraan kansan parissa heidän kielensä fraasisanakirjaa, "koska tällaisen sanakirjan käyttäminenhän nyt aivan selvästi osoittaisi, että teen myönnytyksen heidän ajatukselleen, että heidän äidinkielensä on kielistä luontevin." Matkustaja seisoo asemalla, huitoo kantajille selittääkseen asiansa ja koettaa kaikkia muita kieliä paitsi maan omaa kieltä. Kantaja hymyilee ystävällisesti, tuo fraasisanakirjojen pinon. Matkustaja tunnistaa siitä oman kielensä käännöksenkin, mutta hylkii kirjoja, työntää ne kantajan käsiin, toistaa itsepäisesti kaikkien muiden kielten fraaseja. Kyllä ne vielä oppivat, ajattelee.

Matkustaminen avartaa, ainakin metaforissa. Hihittelen aiemmalle jääräpäisyydelleni. On riemastuttavaa saada itsensä kiinni taaksejääneistä typeryyksistä: kun asian näkee selvästi, sitä tuskin on tarvetta toistaa toisissa konteksteissa. Edellyttäen, että pystyy rakentamaan analogian kontekstien välille.