Kentauri ostaa neljä kenkää

Jo kulkiessani kohti oikeustaloa minut valtaa tunne, että olen melkein kuin jokin muu olio. Olen niin rauhallinen, tyyni, pahin kriisimyrsky on nyt ohi (kerron pian syyn, vielä en saa sanoa, enhän tiedä, tuleeko siitä edes mitään). Olen jokin suurempi eläin, eläin jolla on leveä auringonkerääjäselkä ja mieltymys terveelliseen maukkauteen, eikä sanoja, eikä sanojen angstia. Eläin, joka ei osaa töltätä, mutta jolla on käynnissä matkaavoittava askel.

Tiiliseinän viereen on tuupertunut vanha, ruostetankoinen ja löysäketjuinen pyörä. Seisahdun, katselen sen alennustilaa. Mustaan maaliin on nirhautunut nojaumajälkiä, pinnat vinksottavat, kello on repeytynyt pannasta irti, kissansilmän sokka on tyhjä. Ainoa uusi kokonaisuuden osa on mattamusta x-large u-lukko, joka on kiilattu takapyörän ja keskikolmion lävitse. Näin Helsingissä: kahlitse pyörä sitä kalliimmalla lukolla, jos mielit pitää pyöräsi.

Kukaan ei silti varasta lukkoa. Lukolla ei tee mitään ilman avainta. Kun pyörän ja lukon yhdistelmä kähvelletään, arvokas lukko sahataan rikki tämän rämän pyörän takia.

Ruoholahden talojen parvekkeet valmistautuvat talveen. Vaivihkaa, mutta kuitenkin. Pallonmuotoiset jättiläiskrysanteemit ovat kiivenneet kovapuupöydille ja pörhentelevät sieltä pukumiehille. Fleecehuopa on keriytynyt siistiksi rullaksi tuolille, vyötekin vielä paikallaan. Koetan tähyillä laveita keramiikkavateja kotimaisin omenoin, mutta näkyvyyn parvekkeille on huono. Tyydyn katselemaan naista, jolla näyttää olevan sama matka kuin itselläni.

Koetan hahmottaa myös vatsalihakseni. En pidä tavasta, jolla peilikuvani rinnat hetkuvat kävelyn tahtiin.

Tunnistan tuomarin hänen astuessaan ovesta sisään. Olemme tulleet samalla metrolla, hän on tarkkailemani. Nainen on katsellut liikkeiden ikkunoita, pään liikkeissä on lintumaista terävyyttä, kiihkeyttä, kaula rasvaton, silmärypyt hyvää tuulta, terävää älyä ja tarmoa osoittavat. Nainen, joka sopisi soittorasiaan, mutta ei pysyisi siellä kauankaan. Hän ei tunnista minua.

Arvaan oikein: hän syö kuin lintu. Lounaakseen hän nauttii yhden persikan. Työpäivinä hän ei syö, sillä kukapa haluaisi vatsanpuruja ja iltapäiväunetusta. Nyökkään. En minäkään syö ikinä lounasta, jos töitä pitää saada eteenpäin. Pienen välipalan vain. "Mutta aamulla söin suuren kulhon kaurapuuroa", hän nauraa. Nyökkään - niin minäkin. Lesepuuroa tosin, mutta kaurasta yhtäkaikki. Jos minusta sanottaisiin, että syön kuin lintu, pitäisi ajatella strutseja, emuja tai nanduja.

Ja ehkä vielä niin, että ajattelisi biologisen entiteetin olevan oikeastaan koko laji, ei yksilö. Näinhän joissain etiikan teorioissa tehdään, ja kai ontologioissakin. (En halua väittää ontologiasta mitään, koska en muista. Ja ajatus universaalista, näkökulmattomasta olemisesta kuulostaa minusta joltakin saavuttamattomalta.)

Niin, ei mustarastas eikä hippiäinen, enintään strutsi, emu tai nandu. Mutta en ole niin nopea enkä teräväkyntinen. Ei, syön kuin hevonen ja nelistän enintään viitisenkymmentä kilometriä tunnissa. Vasta välitunnin kassalla huomaan ostaneeni täyskauraisia leipäsiä, omenan ja pussin naposteluporkkanoita. Klopisen takaisin oikeustalolle ja nimeän kehoni osat kintereiksi ja etupolviksi.

Unohdan asian, koska oikeusjutut, joista on annettava tuomiot, eivät ole taaskaan yksinkertaisia, ja niin ollen on oltava hetken taas ihmisenä. Mutta millainen logos onkaan. Kun poissaoleva tuodaan läsnäolevaksi keinolla, joka on Umberto Ecoa lainaten se, millä voidaan valehdella, arvaahan tuloksen. Kaikkien kertomukset poikkeavat hieman toisistaan. Poliisin ottamien kuvien silmät kielivät, että alkoholillakin on osuutta asiaan.

Toisella tauolla käyskentelen hetken kaupassa ja löydän neljä kenkää. Maksan Visa Electronilla. Sitten muistan taas hevosenruokani. Huvitun ajatuksesta, että minulla on neljä jalkaa. Tarvitsen enää käsineet ja hatun ollakseni hyvinpukeutunut kentauri!

Ja öitä on jäljellä enää yhden käden sormien verran. Viides yhdeksättä, muistan äkkiä kävellessäni, oli yliopiston alkamispäivä silloin kaksitoista vuotta sitten. Minulla oli vaaleanpunavalkoruudullinen kotelomekko, sen alla valkoinen miestenpaita, kravatti, käärittylahkeiset tummat farkut, tolppakorkoiset kävelykengät brogue-leikkauksin, vaaleanpunaista huulipunaa ja tuhottomasti mustaa kajalia. Halusin tulla intellektuelliksi.

Kukaan ei osannut kertoa, miten sellainen juttu tehdään - -

Kävin yhdessä Elävien runoilijoiden illassa ja raivostuin siitä, että keskustelijat ajattelivat tunnetta ja järkeä toisilleen vastakkaisina ja asettuivat vielä sille kannalle, että runo, jos jotakin, ilmaisee näistä yksinomaan tunnetta. (Ainoastaan Tiina Kaila oli toista mieltä.) En osannut lakata lukemasta runoja enkä kirjoittamasta niitä, vaikka surinkin sitä, että tällainen ilmapiiri oli vallitakseen.

Vaihdoin pääaineen filosofiaksi. En osaa katua (kujaa, puistoa, aukiota) vaikka mielikuvitukseni ja järkeni toimiikin liian poeettis-assosiatiivisesti jotta minusta olisi voinut tulla hyvä filosofian tutkija.

Osaan halutessani kirjoittaa yksinkertaisia, selkeitä ja ymmärrettäviä lauseita. Enimmäkseen en halua. Haluan, että minut ymmärrettäisiin, mutta en halua, että minut ymmärretään liian helposti, liian konventionaalisesti. Konventiot ahdistavat minua, kun talsin kaupungin halki huonoissa mutta kauniinvärisissä kultakuoriaiskengissäni neljä uutta kenkääni kahisevassa kassissa heiluen ja sääriä jaloitta potkien.

Tahdon ihmeitä. Jos en saa kesää talven keskelle, teen joulun elokuun viimeisenä päivänä.

Päätän antaa toiset kengät ystävättärelle, koska hän tarvitsee ne ja haluan toivottaa ONNEA ja ne näyttävät enemmän häneltä joka tapauksessa, enkä kuitenkaan jaksa odottaa jouluun saakka lahjojen antamisen kanssa.

Sitä paitsi, ihmeiden tekemiseen ei ole aina tilaisuutta.