Machissima talttuu heti alkuunsa

Aamu alkaa suloisesti: kävelen rautakauppaan ostamaan numeron viisitoista lenkkiavaimen ja säädettävän jakoavaimen. Alkuperäisessä suunnitelmassa on ostaa kaksi lenkkiavainta, mutta onneksi matkalla tajuan, että muttereita saattaa olla muutakin kokoa kuin viisitoista, ja on hyvä, että toista avaimista voi käyttää muuhunkin kuin polkupyörän fiksaamiseen. Jännitys kytee sisälläni. Entiseni on ähkinyt ja kiroillyt otsa kurtussa pyörän kanssa, joten arvelen edessä olevan jotakin hikistä, inhottavaa ja ehkä hivenen vaarallistakin.

Avaimet kilkuttavat reisitaskushortsien taskussa iloisesti tarpoessani mäkeä ylös. Soitan ystävättärelle: "Leikitäänkö pyöräkorjaamoa?" Hän saapuu paikalle minihameessa. Kummallakin on rouge fantastiquella lakatut kynnet. Reisitaskushortsit ja kaksi lettiäni kyllä hieman haittaavat femppakorjaamon tunnelmaa, mutta yhtäkaikki pyörällä pihaan saapuva nainen lainaa pumppuani. Välillä ulkokumi kuljetetaan sisään imuroitavaksi - en halua kumien väliin jäävän mitään roskaa, joka rikkoisi uuden sisäkumin hetsilteen. Ystävätär silittää sisäkumista varoen pölytkin pois. Nostamme etupyörän pois hollilta, tungemme renkaat paikalleen punaisine kynsinemme.

Ihme kyllä, homma toimii. Emme hukkaa edes venttiilin hattua, kuten miesten on tapana tehdä. Kiskomme omiin suuntiimme avaimista, kunnes lopulta mutterit eivät väänny tiukemmalle. Kyllä, pienet renkulat ovat oikeilla kohdilla ja rengas pyörii suoraan. Silti minua kauhistuttaa ajaa pyörällä. Olen aina pelännyt pyörällä ajamista entisenkin korjattua sitä, saati nyt sitten kun olen itse ollut insinöörskana, työnjohtajana ja emansipoitumassa. Mutta pyörä toimii moitteettomasti ja äkisti tajuan, että pyhät pyssyt soikoon, minähän osaan vaihtaa nyt pyörään itse nastarenkaatkin paikalleen! Ja totta vieköön vaihdan itse, en enää maksa tästä korjaamolle, tämähän on hauskaa ja loogista.

Jos öljymonttuäijät tämän tajuavat, miksi ihmeessä olen kuvitellut, etten itse osaisi kuin korkeintaan paikata kumin rengasta irroittamatta? (Vaikka tämä on hieman elitististä kirjoittaa, luulen olevani tarkempi ja huolellisempi kuin keskimääräinen öljymonttujuippi ja kykeneväni kenties mekanismia tarkastellen hahmottamaan paremmin teoreettisesti periaatteen, minkä takia ohut metallirinkula tulee kiinnikkeen tälle puolelle. Ei siksi, että se on ennenkin ollut niin tai että se kuuluu siihen, vaan siksi, että se suojaa mutteria vääntöpaineelta ja auttaa siten mutteria pysymään tiukkana. Voi kyllä olla, että selitykseni on väärä. Siinä tapauksessa, oikaise.) Miten loistava fiilis: Minä osaan, jee. Olen tänä talvena oppinut korkkaamaan skumppapullon, poraamaan seinään reikiä ja muita miesten juttuja. Enkä usko, että enää suostun kovin helposti siksi, joka seisoo vieressä pidellen venttiilin hattua, kuuntelemassa kirosanoja ja tuntemassa itsensä viisivuotiaaksi-vau-kaikkea-toi-osaakin.

Kohta olen niin machissima, että kerron miehille, kuinka se tehdään, ja käytän siinä sä-kieltä. Toivon, että tämä pissi nousee päähäni mahdollisimman hitaasti ja mahdollisesti sakkaantuu jonnekin matkalle.

Niin käykin, sillä käytyämme vastarasvattuine ketjuinemme palstalla kitkemässä ja poimimassa puhuttelevia kesäkurpitsa-, kurkkupoika- ja munakoisomuotoja lehtivihannespedeille ja kaivettuamme ylös talvivalkosipulia, jonka punaviirut ovat lähes rouge fantastiquea, ja syötyäni ystäväni J:n kanssa salaattia ja perunaleivostaikinakakkua (kuvittele viisitoista senttiä pitkä ja halkaisijaltaan seitsensenttinen lieriö, joka on perunaleivostaikinaa - sellainen on Selveri kirjukoer, Tallinnasta, 35 kruunua), luen blogilistan suosikkejani, ja pysähdyn siihen, että Saga on kuollut.

Eikä mikään maailmassa ole niin surullista kuin surullinen pieni tyttö. Istun hiljaa, mietin tapaamaani tyttöä, hänen rakkauttaan eläimiin ja kokemusta, jonka hän käy läpi. Kun ensimmäinen villakoirani kuoli neljäntoista yhteisen vuoden päätteeksi, itkin kaksi viikkoa maaten pimeässä huoneessa ja onnistuin hymyilemään vasta annettuani kodin tallinnalaiselle hylätylle puolivillakoira Mobutulle, joka nyt on tuhkana uurnassaan vaatekaapissani.

Ei, minusta ei sittenkään voi tulla machissimaa, miten sitten yrittyisinkin ja missä sitten onnistuisinkin. Machissimat eivät itke, ja he onnistuvat kaikessa, mihin ryhtyvät. Enkä onnistu keksimään kuinkaan, miten kertoa, että surujen kanssa kasvaa kyllä, mutta että silti ne tuntuvat vuosi toisen jälkeen yhtä surullisilta asioilta. Surujen yli ei kasva eikä niitä unohda, mutta niiden kanssa oppii elämään. Ja tärkeimpiä asioita elämässä on tajuta, kuinka hauraita ja hetkellisiä prosesseja käsittelemme aina ollessamme tekemisissä elollisten olentojen kanssa. Maailma ei ole kiskoilla jyskyttävä, teräksinen juna, jonka machot ja machissimat korjaavat loogisesti jakoavaimineen ja johon on aina varaosia tarjolla.

Siksi on liikuttava varovasti, kevyin kantamuksin.