Ei mitään populäärimusiikkia

Illat ovat tosiaan käyneet iltamaisiksi. Pimeään leikkautuu ikkunoiden valoaukkoja, akvaarioissa ihmiset istuvat vastakkain pöydän eri puolille, nostavat lasia. Millehän, koetan arvailla. Voisin itse kilistää viileydelle ja sille, että kohta allit saa piilottaa pitkiin hihoihin ja verhota sääret pitsisukkahousuihin. Ja että työvuorot iltatyössä alkavat, minulla on tiedossa mukavia työkavereita.

Rahnustan kujaa pitkin ystävän luokse, avaan oven. Tiedän, että minusta näkee satojen metrien päähän, kuinka olen vain vieraisilla. Lorotan vettä kukkien juurelle, nuuskin vieraan asunnon ilmaa. Millaistahan olisi olla ystävä, asua täällä? Tuollaiset valopainikkeetkin! Asunto tuntuu tyhjältä ilman eläimiä. Unohdan toisen lampun päälle ja joudun palaamaan ovelta sammuttamaan sen. Olen asunnon perällä kuin sukan varvaspäässä, ja äkisti onkin pimeää. Hapuilen ovelle, rapusta tulee vaimeaa kajoa. Kissamakin naama noistaa keskeltä pimeää, Vompin maalaamat kiinalaiset merkit seisovat vierekkäin.

Kuu Kuu eli ystävyys. Vai oliko se Puu Puu eli ystävyys. No, Joku Joku eli ystävyys joka tapauksessa. Toukokuusta on kauan jo, nurmet taas keltaisia. Rapussa kuuluu kolahdus, väsyneissä silmissäni varjot tuntuvat heilahtavan. Pakenen ulkoilmaan, täälläkin on hämärää, seurue laulaa puistossa epävireisesti kitaran säestyksellä viidettätoista yötä. Voi olisitte edes te iloisempia, teitähän on monta.

Koti tuntuu pieneltä ja turvalliselta, isoäiti tuijottaa miehensä ja lapsensa kanssa oven yläpuolelta kirjoittaessani rakkauskirjeyritelmää numero kaksi. (Lähetän tietysti kaikki, koska en usko täydellisyyteen.) Minusta tuntuu, että asioiden selventämiseni vain mutkistavat asioita. Tietenkin. Se, mikä näyttää pinnalta kivalta-hienolta-upealta-jee, paljastuukin synkeäksi mekaniikaksi, jota ei edes oikein tarkasti tunneta. Mietin, miltä miehistä tuntuu lukea, että nainen ei ylipäänsä ole kovin innostunut rakastumisesta, mutta kun nyt tässä kävi näin, höh. Olen vähän lueskellut rakkauskirjeitä, joita kirjoittelin yhdeksäntoistavuotiaana, ne ovat toisesta maailmankaikkeudesta. Tuhahtelen niille hämmästyneenä.

Koska en saa unta, makaan sängyssä ja luen Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä, jonka KV on jättänyt jälkeensä. Onkohan sellaista ihmisryhmää, joka tuntee itsensä identifioiduksi, mietin lukiessani tornionjokilaaksolaisesta tunteesta, ettei oikein ole mitään. Ei Helsingissäkään oltu mitään. Pariisi, Lontoo, New York, Madrid ja Rooma (ja ehkä pienemmissä määrin myös Tukholma) olivat eurooppalaisia kaupunkeja (New York ainakin amerikkalaisista), Helsinki melkein venäläinen: melankolinen, kulahtanut, humalahakuinen. Suljen silmät, makaan pimeässä huoneessa. Koetan muistaa, ketkä tuttavistani eivät olisi asuneet, tehneet työtä tai opiskelleet ulkomailla. Heitä on hyvin vähän.

Missä vaiheessa se oikein alkoi, se kelpaamattomuus? Menimme tyttökaverien kanssa Tukholmaan, ostimme sieltä talven villatakit. Italian-matkoilta ostettiin pienempänä koko vuoden vaatteet, koska suomalaisissa vaatteissa oli liian leveä malli ja tönäkkä kangas eikä koskaan ihania pitsejä ja paljetteja, joihin äiti ymmärrettävästi tahtoi minut verhoilla. Italiasta piti ostaa myös kengät, siellä oli punaisia kenkiä runsaasti tarjolla. Ja koko ajan hävettiin vähän: ei oltu oikein eurooppalaisia. Isä oli murtunut, kun Anneli Saariston La dolce vita ei menestynyt euroviisuissa. Puoliespanjalainen tyttö luokallani kertoi, että tietenkään ei: laulun nimi oli italiaksi ja rytmit lainattu Espanjasta, mutta eihän suomalaisilla ole temperamenttia. Kävimme huokailemassa ranskalaisissa elokuvissa, mutta joimme yhtäkaikki itsemme kaatokänniin. Melkein kaikissa teini-iän valokuvissa kieleni on kokonaan ulkona. Mielestäni näytin sillä tavoin riehakkaalta ja vähemmän lihavalta. Kieleni on melko hyvin dokumentoitu ruumiinosa, toden totta.

Kirjassa ihmetyttää myös populaarimusiikin järistys. Itse opin kuuntelemaan sitä vasta yläasteella ja silloinkin sosiaalisen pakon edessä. Tajusin, etten ikinä pariudu, jos sanon suosikeikseni Debussya ja bossa novaa. Kotona makasin silti salaa lattialla, olohuoneen persialaismatolla, ja kuuntelin klassista antaen silmieni vaellella kupariruukuissa ja palmuissa. Ja välillä vanhaa jazzia, kun isäkin kuunteli, istuin nojatuolissa ja teeskentelin lukevani kirjaa, mutta oikeasti liikahtelin sisältä jazzin mukaan ja ihmettelin, miksi muut kuuntelevat mieluummin Kylie Minogueta, Jason Donovania ja herra paratkoon heviä.

(Silloin asiat olivat tietysti paljon huonommin, koska ei ollut internetiä. Ei ollutn mitään palveluita, joihin olisi voinut syöttää mieleisiään soittajia ja saada uusia nimiä. Kaupoissakin oli kuunneltavina vain tylsiä levyjä ja erikoislevykaupoissa liian pelottavat myyjät.)

Olen miettinyt muutenkin musiikkia paljon viime aikoina. Katsonut, miten erilaista musiikkia ystävät kuuntelevat, koettanut kuulla siinä jonkinlaista logiikkaa. Mutta ihmisten musiikkimaut ovat hieman kuin valoisat ikkunat yössä silmien väsyttyä: ne leikkaantuvat esiin selkeinä, mutta vaikuttavat leijuvan keskellä tyhjyyttä kuin neliskulmaiset kuplat. Näen erilaisia kalusteita, jossain on kasveja, toisaalla ei. Mutta en ymmärrä, miten nuo materiaaliset objektit ovat tunkeutuneet kuplan sisään.

Enkä näe koskaan omaa asuntoani ulkopuolelta siten, että liikkuisin siinä, nostelisin pyykkikoneen linkoamia henkseliolkaintoppeja ovenkarmeille kuivumaan. Ja tietenkin se on kammottavaa sanoa ääneen, mutta siinä pyykkejä ripustellessani huomaan kyllä varsin kouriintuntuvasti sen, kuinka minulla on kerrallaan aina yksi paras ystävätär. Ja että kun liikun kirpputorilla, ostan sellaisia vaatteita, joita voisin kuvitella hänen ostavan, ja koetan pitää niitä. Koko vaatekaappini on täynnä edesmenneitä parhaita ystävättäriä, nykyinen ystävätär tietysti dominoivassa asemassa uusissa löydöissä, joita on hypistelty kiivaasti ja koettu kuohahduksia, että jee, osaan pitää tämmöistä.

Ystävättärissäni on aina paljon sellaista, joka muistuttaa minua äidistä.

Joskus mietin satunnaisesti, ohimenevästi, onko haluni olla loukkaamatta, olla varovainen, seurausta äidin hylkäysherkkyydestä. Äiti käyttäytyy samoin kuin minä, kun joku lähtee. Hän ei ota yhteyttä, koska haluaa antaa toisille vapauden palata omaan tahtiinsa. Välillä menee kaksikin kuukautta, ettemme edes puhu puhelimessa, vaikka asummekin samassa kaupungissa ja vaikka meillä on valtaosin positiiviset suhteet.

Kun päivä tulee, juoksen allasta, suljen silmät, valkoinen lumi sataa. Illalla menen tapaamaan äitiä. Ennen lähtöä rakkauskirjeeseen tulee vastaus. Siinä lukee, että kaipaaminen tarkoittaa sitä, että kipu poissaolostani vihlaisee aina viehättävän naisen osuessa tielle. Jos olisin oma, tarkkaavainen itseni, kysyisin seuraavaksi, mitä tuo viehättävä tarkoittaa. Mutta en tahdo kuulostaa viisivuotiaalta.

En ole tavannut vielä naista, joka ei olisi viehättävä. Ja jos selvennykseen lisättäisiin sana "erityisen", en ymmärtäisi vastauksesta enää tuon taivaallista. Minä toimin aivan toisin päin: ilahdun törmätessäni harvinaisen viehättäviin miehiin, vaikka kuinka kaipaisin jotakuta. Koska ajatukseni flippaavat silloin edes sekunniksi sivuun, ja saatan jopa kikattaa.

Mutta kun ilta tulee, olen yhtäkaikki väsynyt ja tahtoisin ryömiä turvaan vuodenaikaan, jolloin öisin ei tule pimeä.