Yö

Yö venyy. En osaa käydä nukkumaan. Olen ahtanut sisääni kaiken rauhoittavan minkä keksin. Jään kiinni kirjan syrjään, otan seuraavan, luen sitäkin. Kello on viisi nolla kaksi.

Joinain päivinä mietin ohimenevästi, onko kaikki aivan kohdallaan. Onko tämä ja tämä normaalia? Onko halu kuvata ja havainnoida tarkasti jokin perversio, uhkaavampi kuin kiintymys, josta ei osaa ravistautua irti, vaikka yrittää? Pitäisikö minun mennä lääkäriin? En haluaisi, olen huono menemään. Menen lääkäriin vasta, kun pääni on puoliksi irti. Tai niin kuin viime keväänä, kun jalalle ei voi astua, ja tanssiopettaja käskee, ei hän tee mitään yksijalkaisella tanssijalla, ja onnun bussilla lääkäriin. Kotiin matkaan sauvojen kanssa. Matkalla heitän gradun yliopistolle, sauvat kalisevat lattialle tuhat kertaa.

Kesällä, T kanssani Marian polilla, hypin sitkeästi yhdellä jalalla ja puhun pehmytkudosvauriosta kunnes röntgen todistaa toisin. Lääkärillä on kauniit silmät, sama etunimi kuin Kissalla, hän painaa murtumaa varpaassani ja hymyilee: "Tässä se on." En tiedä, muistaisinko silmiä enää ilman kipua, ilman äkillistä purkautumista keuhkoihin, kylkikaarien laajentumista melkein satuttavaa tahtia ja sen hymyn omituista sävyä. Olen ajatellut useammin kuin kerran, että minun ehkä pitäisi mennä sinne poliklinikalle uudestaan. On hymyjä, joista on mahdotonta erehtyä. Mitä sanoisin? Ehkä kysyisin, nauttiiko hän kivusta ylipäänsä vai vain sellaisten naisten kivusta, jotka ovat hiekassa, joiden poskissa on verinaarmu, joiden hiukset ovat sekaisin.

Ensimmäinen virtsatietulehdus, olen juuri ja juuri kahdenkymmenen, ajattelin kuolevani. Se kauhu, sisään, käsipäivää. "No, mikä vaivaa?" Hirvittävä epälennokkuus ja outous, kun ei ole neutraalia kieltä. Ei voi sanoa, että pissii verta, se kuulostaa liian lapselta, kuseminen on roisi ilmaus, virtsaaminen vaikuttaa hysteerisen byrokraattiselta.

"Tuota noin", aloitan. "Minulla on ongelma."

Lääkäri katsoo, vierellä kaksi kandia. "Saattaa olla että tämä on jokin hirvittävä sukupuolitauti." Sitten alan itkeä. "Ja oireet olivat..." En enää muista mitä sanoista käytän. Se ei ole olennaista. Joudun koppiin muovimukin kanssa. Kuullessani virtsatietulehdusdiagnoosin olen aivan musertunut. Olen voimaillut virtsatietulehduksen kanssa jo viikon itsekseni, kieltänyt sen jonkin kauhean olemassaoloa, itkenyt ja ollut varma, että kyseessä on jotain ilkeää ja diagnostisoimatonta. Lääkäri on vihainen. Olisi pitänyt tulla aiemmin.

Saan luennon munuaistulehduksesta ja sukupuolihygieniasta. Roikotan päätäni. Huvittavaa, se on sama poliklinikka kuin viime kesänä. Näitä lääkäreitä en näkisi uudelleen, en tarkoituksella. On joulupäivä, en vain enää ole kestänyt kipua, olen ajatellut kuolevani. Virtsatietulehdus ei kuulosta yhtä herooiselta kuin paljasjaloinpelissä murtunut varvas.

Uskon unen palaavan joku päivä.

En haluaisi mennä lääkäriin ja kertoa kaikkea. Mistä aloittaisin? Mistä jokin prosessi alkaa? Ehkä pitäisi aloittaa siitä, kuinka meni kaksikymmentäviisi vuotta ennen kuin maitoallergiani keksittiin. Että siihen saakka kärsin jonkinlaisesta rutosta. On täyttä puppua ettei täällä olisi taikauskoa. Lapsilla on. Pelättiin, että se tarttuu. Allergiaoireet hellittivät vain ollessani rakastumassa tai rakastunut. Kun tyynnyin rakastamiseen, ne palasivat, kutisin niin kovasti, että pelkäsin menettäväni järkeni.

Ajattelen, että otan raastinraudan, höylään sillä kaiken ihon inhottavista sisäreisistäni. Tai muussaan banaania, se kirvelee ihanasti raapimahaavoissa. Jossain vaiheessa muutama kynsi tipahtaa ihottuman voimakkuudesta. Vasta myöhemmin keksin, mikä on lääke: mies, tai useampi. Leiju siinä, ihottuma katoaa.

Saadaan selville maitoallergia, nyt voin olla rakastumatta. Ruvet eivät tule, kynnet eivät tipahda. Pitää vain olla syömättä mitään missä on lehmänmaidon proteiinia.

"No miten tuo liittyy unettomuuteesi?" kysyisi lääkäri.

Ei, ei. Ei se näin suju. Kello on liikaa, viisi kaksikymmentäkahdeksan. Liikaa ajatuksille. Joku kiipeää portaita, täällä se kuuluu, asun portaiden alla. Ei se ole metafora, se on kuvaus huoneistoni sijainnista. Asun porraskäytävän alla. Eteiseni katto on korkea kuin kappelissa. Pohjan alla on maa.

Miten tämä liittyy unettomuuteen? Ei mitenkään. Lääkäri saisi sätkyn kanssani. Antaisin hänelle Lol V. Steinin elämän ja sanoisin, että siitä sopii lukea. Että en ole koskaan tiennyt, mikä tässä kirjassa on, jokin tässä on, eikä tämä ole ainoa kirja. Mikä se on, mikä tekee jostain kirjasta imun? Tästä, Solangesta, Sudenmorsiamesta, niin huono maku, Sonetskasta, Liisasta ihmemaassa, Kauniista häviäjistä? En jaksaisi sellaista ollenkaan. Niissä on jotain tuttua. Niissä oli heti jotain tuttua.

Nyt kun olen yksin olen lukenut Lol V. Steinin taas monta kertaa. Koettanut löytää siitä sen, miksi luen sitä. Se on hyvä unettomuuskirja. Kirjallisuushistorian tentissä aikanaan siitä oli kysymyskin. Olin siitä onnellinen. Kertojan näkökulma Marguerite Duras'n romaanissa Lol V. Steinin elämä. Pelkäsin etukäteen, että tulee kysymys von Eschenbachin Parsifalista. Hirvittävin kirja, jonka olen joutunut lukemaan. En muista, mitä esseeseen kirjoitin. Ehkä siitä kaikesta saattoi lukea, että olin lukenut liikaa Lol V. Steinia. Se, mitä kertojahahmo Jacques Hold kirjoittaa Lolista, joka ei katso häneen päin, on niin totta, mutta huomaisiko oikea mies sellaista? Tuskinpa... miehet huomaavat toisenlaisia asioita. Heille heidän aikaansaamansa mykistyminen on ikuisen väärintulkinnan lähde. Mutta Duras huomaa, häntä ei huijata, mitä naisena olemiseen tulee. "Mutta välinpitämätön suhtautuminen minuun oli liiallista ollakseen luonnollista. Lol vältti jopa näkemästä minua. Minä en puhutellut häntä."

Ei, nyt on kyllä käytävä nukkumaan. Lol V. Steinin pohtiminen tähän aikaan aamusta ei tiedä hyvää. On nukuttava. Huomenna työ jatkuu. On viikko aikaa deadlineen. Valkoiset pisteet vaeltelevat näkökenttää eestaas. Tämä menee ohi, tämä menee. Kello on asetettu soimaan yhdeksältä. En aio luisua väärään vuorokausirytmiin. Jossain vaiheessa väsymys on niin suurta, että nukahdan kyllä.

Vielä ei ole se yö.