Ymmärtäminen vaatii kypsyttelyä

Ehkä minun pitäisi sittenkin alkaa myydä ymmärtämisen reseptejä. Olenhan myynyt kasvisruoan reseptejä useita vuosia - aloitin maksetun lehtikirjoitteluni sillä.

Ei olisi niin erilaista myydä ymmärryksen reseptejä. Ymmärryskin kysyy samantyyppisiä aineksia kuin kurpitsatagine. Oikeat ainesosat oikeissa suhteissa, tietty kypsytysaika, mahdollisesti tiettyä seuraa lautaselle, jotta juuri halutut piirteet nousevat esiin. Mikä siinä on, että vuosikaudet väittää, ettei koketeeraa eikä pokkuroi taiteeseen päin, mutta kuitenkin salaa ajattelee, että reseptejä osaa keksiä ja myydä, kritiikkiä ei. Onko tämä nyt jokin hämärä sukupuolijuttu, ei varmaan, nykyäänhän kaikki relevantit kokitkin ovat miehiä, lienevätkö koskaan muuta olletkaan...

Vai onko kyse siitä, että toisin kuin taide, ruoka tyypillisesti rauhoittaa ja nostaa mielialaa, ellei sitten ole kaltaiseni henkilö, joka näkee viattomissa ruokalajeissa kärsimystä ja öljytaloutta tuoksujen kalvon alle piilotettuna?

Ehkä se, mitä olen kokenut vuosikaudet, pientä ja ohimenevää haikeutta siitä, ettei minusta koskaan voisi tulla taidekriitikkoa, onkin turhaa. Kirjoitan ja puhun siitä nyt anteeksipyytävästi, kun olen tekemisissä taidetta kelaavien ihmisten kanssa. Mainitsen kirjeessä yskähtävästä lohtumusiikista: "Jossain vaiheessa tahdoin ryhtyä kriitikoksi, mutta onneksi ymmärsin varsin pian, ettei minun mieltymyksilläni voi sellaiseksi alkaa. Epäolennaisuudet = olennaisuuksia, mutta eihän sellaista saa kritiikissä sanoa ääneen."

Mitä tarkalleen ei saisi sanoa? Lohtumusiikin tapauksessa: "Siinä Celibidachessa on hienointa se, kun joku hieman yskähtää ja tuolinjalat äännähtävät. Usein Bachit tehdään niin kliinisesti, että ne kuulostavat soittorasialta tai jumalakoneelta ärsyttävyyksiin saakka. On omalaatuista, miten tuo pieni äänikasauma onnistuukin spontaaniudellaan muistuttamaan siitä, että kyseessä on tallenne, mutta ei musiikista eikä ideoista vaan kokonaisesta TILANTEESTA - "

Ja siinä Plimsollin näytelmässä jonka jälkeen joudun lausumaan tuntemattomille ihmisille mielipiteeni hienoimmasta kohdasta, siinäkin koen nielaisevaa kauhua - kun minusta hienoin on kohta, jossa paperit heitetään ilmaan eikä edes toveri Timo ole tukkimassa suutani, kun hälätän esineiden heittelemisestä esteettisinä kohokohtina. (Timo on miestenhuoneessa, kuinkas muuten.) Koen, etten osaa taidepuhetta, että on banaalia sanoa, että esineiden heittely on tehokkaampi, pysäyttävämpi ilmaisumuoto kuin sanojen leyhyttely, kerintä ja vuoltaminen.

On tietysti totta, etten osaa taidepuhetta, mutta eihän kritiikin ja estetiikan tarvitsekaan olla taidepuhetta. On hieman huvittavaa, että henkilö, joka etsii vuosia estetiikan teoriaa, joka kykenee jotenkin tarttumaan voimakkaisiin elämyksiin - niihin, joihin nähden taide on pelkkää sormi- tai nilkkaharjoitusta - kokee suurta mykkyyttä taiderimpsautusten ääressä ja väittää kivenkovaan, ettei mikään hänen kirjoittamansa ole nyt ainakaan taidetta, "koska olen tainnut tanssia aivoni pellolle jo aikaa sitten ennen kuin tutustuin estetiikan teorioihin".

Olen toisin sanoen huvittunut itsestäni ja ammattikammostani. Halpa hupi, hihitettävää riittää.

Ja miten tämän kaiken oivallan nyt, aamulla? Sitenpä tietysti, että kuuntelen illalla ennen nukkumaanmenoa sitä Tatin leffojen musiikin soundtrackia ja näen unta herra Hulot'sta, ja kun herään, ensimmäinen ajatukseni ei ole, että olen yhdeksäntoista tai yksitoista tai että miksi kukaan ei ole vieressäni tai että Lohi nukkuu polvitaipeessani peiton alla vaan että tietenkin pidän teatterikappaleessa eniten kohdasta, jossa paperit heitetään ilmaan ja ne leijailevat alas kirjoitusta täynnä, kieppuen. Siitähän koko Tati-komiikassa on pitkälti kyse. Asioista, jotka huvittavat paitsi taidepuheen osaavaa aikuista, myös lasta ja eläintä.

Siksi kai lumisade on hienompi asia kuin yksikään siitä kirjoitettu laulu.

Laulu ei putoa tuhansina, ei, miljoonina uniikkeina -

ei sittenkään, tavallaan se juuri putoaa miljoonina uniikkeina hiutaleina, jos sitä lauletaan tarpeeksi. En tarkoita laulua jonakin notaationa ja paperille painettuina sanoina tai bitteinä, jotka on ladattu tallennusvälineeseen. Ne eivät vielä ole laulu, vaikka ovatkin sen välttämättömiä ehtoja. Laulu syntyy vasta siinä vaiheessa, kun esiin pusertuva, tässä kontekstissa hieman irrelevantimmassa kausaaliverkostossa kuvattavissa oleva ilmamassan tärinä saavuttaessaan kuuloelimet ja muistin - tulevaisuuden odotuksen horisontti on muistia - synnyttää emootion, joka ei ehdi nimettäväksi tunteeksi saakka musiikin ja sanojen taivuttaessa sitä liian nopsaan tahtiin.

Emootio värjyy, hämmentyy, laahaa hivenen jäljessä ja lumoutuu.

Saattaa mennä kauan ennen kuin ymmärtää, mikä tarkalleen jossakin yksityiskohdassa liikuttaa. Ei se ymmärrys olekaan tärkeä, ei taiteen eikä ihmisten kohdalla, puun silmujen eikä jäniksenjälkien kohdalla. Tärkeämpää on seurata liikutusta. Ymmärryksellä ei ole niin väliä, ellei koeta selittää liikutustaan jollekulle toiselle. Se taas on juuri se, mitä kriitikon pitäisi osata. Kriitikolle ei riitä vaistomaiselta vaikuttava aavistus siitä, että juuri tämä kohta miellyttänee toisiakin, että tässä on jotakin, mutta en tiedä oikein mitä. Hänen tehtävänsä on avata yhteyksiä, laajentaa näkymiä -

Olen huvittavan riemukas onnistuttuani selittämään itselleni unen aikana, että se, kuinka pidän paperinheittelykohtauksesta ja lohtumusiikin yskähdyksestä, on ihan oikeutettua vaikka olenkin erikoistunut estetiikan filosofiaan eikä edes niin naiivia kuin aluksi ajattelen. Meneehän tähän aikaa. Saa mennä. Aikaa minulla on, nukkuminen miellyttää. Stepittärenä tehtäväni on järjestää ajallisuuden kokemus uudelleen. Muistatko, mitä Brodsky kirjoittaa runoudesta ja ajasta katastrofeissa? No, steppaaja tekee ihan sitä samaa.

Taidanpa vetäistä pienet timestepit tässä heti aamuun ennen kuin alan palkattua sanapalapeliäni. Se, miksi minusta ei oikein ole palkatuksi kriitikoksi, liittyy pitkään haudutusaikaani. Olen tagine siinä suhteessa - vaadin hauduttelun. Työtahti, jossa teosta katsottaisiin pari kertaa ja sitten rustattaisiin kiireesti kritiikki, on minulle ongelmallinen. Tarvitaan aikaa, kaikupohjaa ja erilaisten teosten keskustelua, jotta oppii tuntemaan tietyn teoksen äänen, sen rytmiset maneerit. (Ehkä en ole edes huonossa seurassa tässä vajavaisuudessani. Eikö juuri kirjoitettu siitäkin, kuinka Margaret Atwood blurbaa vain kuolleita? Ehkä se ei ole tyylillinen valinta. Atwoodissa on täsmällisyyttä... etenkin novelleissa, joita ei ole suomennettu. Ne ovat ihan timanttia. Mutta en osaa vielä sanoa, miksi. Toisaalta, ei kai mikään ole tärkeämpää kuin tukea eläviä. Mutta ehkä se on parasta tehdä dialogissa, ei blurbaten, luulisin.)

Ja sanotaan mitä sanotaan, esteettisellä kokemuksella on tekemistä juuri rytmisten maneerien kanssa.